Uusin kaltio > Kirja-arvosteluja

RAKKAUTTA JA SIELUNELÄMÄÄ

Anelma Järvenpää-Summanen: Tahtoihmisiä. Karisto 2009.

Risto Kormilainen

Anelma Järvenpää-Summanen on pienimuotoisten tekstien herkkävireinen kirjoittaja. Hän on kirjoittanut niin runoa, novelleja kuin pienoisromaaneja. Uusimmassa novellikokoelmassaan Järvenpää-Summanen paneutuu menneisyyden avaamiseen, luurankojen esiin nostamiseen salaisuuksien kaapeista ja ihmisten ratkaisujen taustoittamiseen hiljaisen analyysin kautta. Yhdeksän novellia sisältävä kokoelma on samalla kertaa kuulas ja vanhahtava, tuore ja nostalginen.

Liikkeelle lähdetään ensimmäisen novellin näyttämisen pakosta. Essi on väitellyt lääketieteen tohtori ja matkalla häihin Etelä-Pohjanmaalle. Dilemma on kaksisuuntainen: hän haluaa esiintyä korkeasti oppineena, mutta myös naisena. Novellissa on kyse irtiotosta, pohjalaisesta nöyryydestä, joka kätkeytyy vastakohtiin. Valssiin vastapäivään pyörähtänyt hääpari kuvastaa elämän juurettomuutta, ikävää ja mennyttä aikaa. Järvenpää-Summasen kieli on kevyttä ja kuulasta. Tiivistäminen on hänen hyveensä myös muissa novelleissa.

Jotkut novelleista jäävät värittömiksi. Järvenpää-Summanen pyrkii rakentamaan novellien loppuun yllättävän elementin, ja useimmiten se toimiikin yhden lauseen mittaisena. Joskus ratkaisu ontuu, sillä hän on paljastanut jo aiemmin novellin kärjen..

Kokoelman avainnovelliksi nousee ”Sormus”, joka on myös pisin. Eletään 1950-luvun loppupuolta maaseutumiljöössä jossain Satakunnassa. Tarina voisi olla mistä päin Suomea tahansa. Nuori Kaisu etsii itseään, identiteettiään ja tietenkin suurta rakkauttaan. Tansseihin vetää nuoren naisen mieli, ja polkupyörä on hellyttävällä tavalla ajan mukainen kulkupeli. Äiti toppuuttelee lähtijöitä, sillä Kyllikki Saaren murhaaja on yhä vapaalla jalalla.

Hongiston Aki on taksimies, ja Pobedaan mahtuu takapenkille neljä. Orastava rakkaus alkaa auton peilissä kohdatuista katseista. Mutta elämä ei mene kuten on suunniteltu. Äiti heittää epäilyjään, vaan velvollisuudet kotona painavat. Pahat puheet eivät Kaisua hetkauta, mutta syyllisyys ja häpeä ovat mielessä aina, kun Aki kaartaa pirssillä kotipihaan. Aikansa maaseudun häpeäkulttuuri näyttäytyy alistavana ja pitkälle vaikuttavana liekana aikuisiälle, jopa sukupolvesta toiseen. Negaatioilla on pyritty nuoriso pitämään kurissa, mutta samalla se on merkinnyt minuuden kieltämistä ja tahallista väärinymmärrystä.

Novellin loppu on henkisesti julma. Akista ei tule Kaisun miestä, vaan Annelin. Kaisu ei saa koskaan tietää totuutta, mutta lukijalle se paljastetaan. Novellissa on jotain samaa kuin Orvokki Aution pohjalaistrilogiassa, niin aiheeltaan kuin myös hengeltään.

Järvenpää-Summasen Tahtoihmisiä on sileä, mutta lyyrinen. Syvyysulottuvuutta novelleissa jää vielä kaipaamaan. Novellin kun pitää olla tiukkasyinen ja luja.

* * *

VELMUJA VEIJARITARINOITA

Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina.
Johnny Kniga 2010.

Risto Kormilainen

Kainuulaislähtöinen toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen on julkaissut verevän ja vetävän esikoisteoksen. Se koostuu 19 merkillisestä kertomuksesta, joiden yhteisenä nimittäjänä on enemmän tai vähemmän suomalainen luonto, erityisesti villi erämaa. Myös mitä kummallisimmat ihmiset päähänpistoineen ja velmuiluineen seikkailevat kertomuksissa absurdilla tavalla.

Heikkisen tarinoita voi kutsua hyvällä syyllä urbaaneiksi erätarinoiksi, joissa kaivataan mennyttä maailmaa, mystistä kokemusta ja luonnon kesyttämisen armotonta taistelua. Vietti elää niin syvällä, että ”Karhuun”-kertomuksen päähenkilö sananmukaisesti päättää mennä karhuun, mutta ei missään itäisen Suomen rajaseudulla, vaan keskellä Helsinkiä. Operaatio vaatii aikaa, suunnittelua ja kekseliäisyyttä. Heikkinen on mainio juonenkehittelijä ja tiivistäjä, joka kätkee usein loppuun oivallisen koukun lukijan huvitukseksi.

Kertomuksissa liikutaan ennen muuta Lapissa ja Kainuussa, tekijälle läheisissä ja tutuissa maisemissa. Utsojkeen Heikkinen sijoittaa monet värikkäät hahmonsa. Niin myös nimikertomuksensa, joka lähtee keriytymään siitä, että Alko perustetaankin Nuorgamin kylälle eikä suinkaan kirkonkylälle. Kapinahan siitä luonnollisesti versoo, kapina, joka onkin sitten vertaansa vailla.

Heikkinen yhdistää metsäisen Suomen rajakirjallisuuden hyvät perinteet uudistavasti kaupunkilaiseen viitekehykseen. Symbolisena kuvana piirtyy oravaa paisteleva telttailija Helsingin rannoilla Inari-kaipuussaan. Luonto voi olla kesy, mutta niin lähellä, ja erämaa ihmisen sydämessä. Tuoreella tavalla ja analyyttisesti Heikkinen vyöryttää kertomustensa juonta ja henkilöitä kunnioittaen alkuvoimaista ihmisyyttä ja ironisoiden ihmisen vimmaista tuhovoimaa. Eräkirjallisuus, mutta ei suinkaan perinteisessä mielessä, väikkyy sivuilla. Samalla syvällinen korpifilosofien ote työntyy tuon tuostakin esiin. Hersyvä kokoelma kerrassaan.