• Uusin kaltio
• Lehtiarkisto
• Toimitus
• Tilaa kaltio
• Yhteistyössä
• Kaltio Ry

ELÄIN TEKEE TULTA

Hanna Lempinen, kuvat Anna Vuorinen

Jos ihminen olisi näytteillä eläintarhassa, mitä aitauksen esittelytaulussa lukisi?
Mitä yleisölle kerrottaisiin lajin ominaisuuksista, kyvyistä ja siitä, mikä erottaa sen toisista eläimistä?

 

Ihmisen ja eläimen välinen raja on historiassa piirretty, siirretty ja vedetty uudelleen kerta toisensa jälkeen. Rajan etsintä ja alleviivaaminen eivät kuitenkaan ole menettäneet merkitystään. Mikä tekee meistä jotain enemmän ja miksi se on niin tärkeää tietää?

 

Ihmiseläimet jäsentävät maailmaansa erilaisten luokittelujen ja erontekojen kautta. Usein nämä erottelut mielletään lähes vastakohtaisiksi toisiinsa nähden. Maailma on rakentunut luonnon ja kulttuurin, miehen ja naisen sekä ihmisen ja eläimen kaltaisten vastakohtaparien varassa. Käsiteparit kantavat mukanaan myös arvolatausta – mies on naista arvokkaampi, kulttuuri luontoa parempaa ja ihminen eläintä enemmän.

 

Eläin on ihmisen tärkein ”toinen”. Eläin ja eläimellisyys ovat historian aikana olleet monimuotoisesti läsnä ihmisyhteiskunnissa niin tuotannon raaka-aineena, sosiaalisena suhteena, ihmisen itseymmärryksen välineenä kuin kielen ja kulttuurin ehtymättömän rikkaana symbolisena varantonakin.

 

Eläin ei kuitenkaan ole ihmisen ainoa toinen. Samalla tavoin ihmiselle, valkoiselle miehelle, ovat toisia nainen, lapsi ja vieraat kansat. Toiseus on historian kuluessa oikeuttanut sotaa, orjuutta, syrjintää ja epätasa-arvoa. Sotaa käyvien valtioiden retoriikka hyödyntää vihollista eläimellistäviä strategioita yhä nykyäänkin.

 

Eläimen ja eläimellisyyden kuvauksien varaan rakentuu eläimyyden sijaan ihmisyys. Tapoja, toimintoja ja ihmisiä eläimellisen piiriin leimaamalla ja inhimillisestä sulkeistamalla rakennetaan yhteiskunnallisia normeja, rajataan toivotunlaista ihmisyyttä ja harjoitetaan sosiaalista hallintaa. Inhimillisyys on eläimellisyyden tukahduttamista, kulttuuria vastaavasti luonnon kitkeminen. Ihmisen osa ja tehtävä on olla sitä, mitä eläin ei osaa, pysty tai kykene – ihmisiksi.

 

Raja

Ihmis- ja luonnontieteiden välisessä rajankäynnissä muiden eläinten tarkastelu on osoitettu biologian ja sen sukulaistieteiden osaksi. Vaikka tutkimuksen tavoitteeksi on jäänyt eläinten fyysisen ominaislaadun ymmärtäminen, biologiakaan ei ole onnistunut määrittelemään eläintä yksiselitteisesti.

 

– Biologiassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä kaikkea eläinkuntaan lopulta kuuluu. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että ihminen on eläin. Innokkaimpia ihmisen ja eläimen välisen rajan vetäjiä löytyy sosiaalitieteistä, joissa rajan ylläpitämisen suhteen ollaan suorastaan fiksoituneita, toteaa Salla Tuomivaara. Hän tekee sosiologisen eläintutkimuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa ja työskentelee eläinsuojeluliitto Animalian toiminnanjohtajana.

 

Eläimen ja ihmisen raja ei ole aina ja kaikkialla kulkenut siinä, minne se nykyään tavataan luonnostella. Käsityksemme eläimen olemuksesta ja ominaisuuksista ovat sidoksissa aikaan, kulttuuriin ja näkemyksiin ihmisyydestä. Rajaksi on esitetty niin sielua, järkeä, naurua, kieltä, yksityisomistusta, työkaluja kuin pinsettiotettakin. Eron voi nähdä myös ennen kaikkea sosiaalisissa käytännöissä ja instituutioissa rakentuneena.

 

– Aikaisemmin ihmisen ja eläimen rajaa määrittelivät innokkaimmin kirkolliset tahot etenkin yksijumalaisten uskontojen piirissä. Kirkon vallan heikentyessä määrittelyvaltaa on ottanut tiedeyhteisö, jolla on kaksijakoinen rooli rajan purkajana ja uusintajana.

 

Ihmisen erityislaatua todisteleva projekti ja ihmiskeskeisesti eliömaailmaa arvottava ajatusmaailma eivät ole lakanneet olemasta. Vaikka eläinkunnan edustaja jollakin osa-alueella ylittäisikin ihmisen kyvyt, ratkaisevaa on ominaisuuksien kokonaisuus. Ihminen huipentuneine ominaisuuksineen on edelleen eläinkunnan mittatikku, jota vasten toiset lajit tulevat arvioiduiksi. Eläin kuin eläin vertautuu aina siihen, millainen ihminen on kehittyneimmillään nähtynä.

 

– Ihmisen ja eläimen kykyjä verrattaessa mittarina on tapana käyttää ainoastaan korkeasti koulutetun länsimaisen ihmisen ajatuksellisen ja käsitteellisen maailman tasoa. Tiedollisilta kyvyiltään tästä normista poikkeavien ihmisryhmien ja eläinten välinen vertailu on tutkimuksessa tabu. Asetelma olisi mahdollista kääntää ajatusleikin avulla myös päinvastaiseksi. Olisikin mielenkiintoista pohtia, kuinka ihminen suoriutuisi vaikkapa korpin standardein mitatuissa kykytesteissä.

 

Luokkataistelu

Eläimen ja ihmisen välinen rajanveto ja eläinmaailmaa mutkikkaasti osiin jakavat luokittelut eivät niinkään kerro eläimestä vaan ihmisen tavasta jäsentää monimuotoista elämismaailmaansa. Arvottavien, hierarkkisten luokitusten avulla ihmiskulttuurit ponnistelevat pyrkiäkseen oikeuttamaan erityisasemaansa ja elämäntapaansa. Eläimen ja ihmisen välisen rajanvedon mekanismeja kartoittanut tutkimus onkin osoittanut eronteon ylläpitämiselle useita tarkoituksia. Ihmisen ja eläimen välisen rajan rakentamisen on nähty palvelevan niin moraalisen osallisuuden rajoittamista, eläinten hyväksikäytön mahdollistamista kuin ihmisyhteisöjen normien rakentamista ja ylläpitoa.

 

– Eläinten hyväksikäytön oikeuttaminen on kai rajanvedossa arkielämän ja -ajattelun sujuvuuden kannalta olennaisinta, eihän muuten voitaisi esimerkiksi syödä eläimiä miettimättä sitä sen enempää. Tiede- ja syvätasolla korostuu puolestaan ihmisyyden olemuksen ja ihmisen erityisarvon määrittely.

 

Käsitteellisillä luokituksilla, määritelmillä ja rajanvedoilla on seurauksensa ihmisen ajatusmaailman ulkopuolisessa todellisuudessa. Tehokkaimpia nämä kulttuuriset luokitukset ovat muuttuessaan itsestäänselvyyksiksi. Eläimen sisällöksi ja osaksi tulee se, miten kulttuuri sen määrittelee. Hyvin lähellä toisiaan olevat eläinlajit tai jopa saman lajin edustajat tulevat kohdatuksi ja kohdelluksi kovin eri tavalla vain sen johdosta, kuinka ihminen ne maailmaa järjestäessään on kategorisoinut.

 

– Kani on hyvä esimerkki lajista, jonka edustajia kohdellaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, millaiseksi sen käyttötarkoitus on määritelty. Lemmikkikani tulee löydettäessä toimittaa eläinsuojaan, mutta citykania odottaa tappotuomio. Samalla tavalla myös koira voi yhtä lailla olla lemmikki, ruoka-aine, koe-eläin kuin työeläimenä toimiva metsästyskoirakin. Toisaalta taas ominaisuuksiltaan kahta hyvin samankaltaista eläintä, kuten koiraa ja sikaa, kohdellaan niiden luokittelun perusteella aivan eri tavoin.

 

Oikeus ja kohtuus

Esitetyt ihmisen ja eläimen väliset biologiset ja kulttuuriset rajanvedot tulevat haastetuiksi ja kumotuiksi yksi toisensa jälkeen. Lähes kaikkia ihmiselle aiemmin yksinoikeudella myönnettyjä ominaisuuksia on löydetty yhdeltä tai useammalta eläinlajilta muodossa tai toisessa. Ihmisyyden ja eläimyyden välinen eronteko näyttäytyykin laadullisen sijaan aste-eroina ja jatkumoina. Erottaako ihmisen eläimestä laadullisesti lopulta vain taito tehdä tulta, vai missä raja kulkee?

 

Tuomivaara arvioi, että eroa ei voi selvästi vetää mihinkään.

– Tulevaisuudessa erontekoon tulee varmasti säröjä ja murtumia, ikään kuin jostakin kohtaa erottelun muuria otettaisiin joitakin tiiliä pois. Yhtä tietoiset ja tuntevat olennot tulisi tuoda samojen oikeuksien piiriin.

 

Kysymys eläimen ja ihmisen rajasta onkin oikeudellisesta näkökulmasta haastava. Jatkuvasti muuttuva käsitys yhä useampien eliölajien yllätyksellisinä pidetyistä tiedollisista valmiuksista on synnyttänyt voimakasta keskustelua eläinten oikeuksista. Valtioista Espanja on ensimmäisenä myöntänyt osittaisia ihmisoikeuksia myös tietyille ihmisapinalajeille. Vangitsemisen kieltävä ja elämää suojeleva lainsäädäntö saattaa olla tyypillinen esimerkki tulevaisuuden eläinoikeuksista.

 

– Eläimille myönnettävät uudenlaiset oikeudet jäävät todennäköisesti hyvin rajallisiksi ihmisoikeuksiin verrattuna. Ne koskettavat todennäköisimmin tiettyjä, ihmistä lähellä olevia tai muita tiedollisesti kehittyneempinä pidettyjä eläinlajeja ja takaavat näille tietyt rajatut perusoikeudet.

 

Toisenlaisiakin näkemyksiä eläinten oikeuksista ja yhteiskunnallisesta asemasta on toki esitetty. Erään mielenkiintoisimmista ehdotuksista on tehnyt amerikkalainen lainoppinut Gary L. Francione, joka takaisi eläimille vain yhden oikeuden – oikeuden olla olematta omaisuutta.

 

Ajatukseen eläinten lisääntyneistä oikeuksista ei kuitenkaan ole suhtauduttu ongelmattomasti. Eläinoikeusajattelu on koettu jopa uhkaksi heikkoina pidettyjen ihmisryhmien asemalle. Oikeuksien laajentumisen tietyille eläinlajeille on pelätty avaavan erilaisille ryhmille jo aiemmin myönnetyt täydet ihmisoikeudet uudelleen määrittelylle. Tuomivaaralla on asiasta selkeä näkemys.

 

– Oikeuksien laajentamiseen sisältyy enemmän lupauksia kuin uhkia, vaikka ymmärränkin eläimen ja ihmisen rajan uudelleenmäärittelyn aiheuttaman huolen. Historiallisesta näkökulmasta katsoen oikeudet ovat kuitenkin laajentuneet koskemaan yhä uusia ryhmiä.

 

Uudet tavat määritellä eläin eivät haastaisi pelkästään oikeudentajua ja lainsäädäntöä. Äärimmäisessä tapauksessa uudelleenarviointia vaatisivat koko kulttuuri ja yhteiskunnallinen järjestys. Mitä tapahtuisi, jos ymmärryksemme eläimestä ja sen olemuksesta muuttuisi ratkaisevasti ihmismäisempään suuntaan? Eläinkäsityksen muutoksella voisi olla perustavanlaatuisia seurauksia.

 

– Muutokset tavassa käsittää eläin ja sen vaikutukset eläimiin kohdistuvaan ajatteluun ja käytäntöihin haastaisivat koko ajattelumme perustan. Metsästyksen ja tappamisen, lihansyönnin ja kannibalismin sekä kotieläinten ja orjuuden kaltaiset merkitysten ja erontekojen järjestelmät, puhumattakaan niiden oikeutuksesta, jouduttaisiin arvioimaan kokonaan uudelleen. Myös esimerkiksi tehomaatalouden ja eläinkokeiden kaltaisten käytäntöjen oikeutus kyseenalaistuisi voimakkaasti.

 

Väistämättä kyseenalaistuisi myös itse itsensä luomakunnan herraksi kruunanneen ihmiseläimen kyseenalaistamaton erityislaatuisuus.

 

 

* * *

 

 

TOISENLAISEN ÄLYKKYYDEN JÄLJILLÄ

Elise Kallio

Tutkimustieto ihmisen ja muiden eläinten kognitiivisista ominaisuuksista ravistelee ihmisyyden ja eläimyyden rajoja ja havahduttaa ajattelemaan. Kyky tuntea, huijata tai ymmärtää abstrakteja käsitteitä ei olekaan pelkästään ihmisten etuoikeus.

 

Kognitiivinen etologia on eläinten mieltä ja käyttäytymistä tutkiva poikkitieteellinen ala, joka korostaa eläinten lajityypillisten piirteiden ja elinympäristön huomioimista koeasetelmissaan. Tutkimusten mukaan esimerkiksi simpanssit osaavat politikoida, gorillat ymmärtävät kuoleman ja ajankulun käsitteet ja koirat valokuvan edustavan merkityksen. Tiedon lisääntymisen myötä myös käsitys ihmisestä ainoana tuntevana ja itsetietoisena eläimenä on väistynyt: nykyään esimerkiksi isot ihmisapinat, delfiini, norsu, harakka ja sika luetaan mukaan oman peilikuvansa tunnistavien, itsestään tietoisten eläinten joukkoon.

 

Eläinten kognition tutkimus sai todellisen alkusysäyksensä 1960-luvun alussa, jolloin Jane Goodall teki mullistavat havaintonsa luonnonoloissa elävistä simpansseista. Havaintojen perusteella simpanssit osasivat valmistaa työkaluja ja käyttää niitä eri tilanteissa soveltaen. Eläimen ja ihmisen välisen rajan hämärtyminen jatkui edelleen, kun eläinten kieltä ja älykkyyttä tutkivat onnistuivat opettamaan Washoe-simpanssille ja Koko-gorillalle viittomakieltä ja havaitsivat niiden oppivan sitä kuten ihmislapset.

 

Sittemmin ihailua ja ihmetystä ovat herättäneet eläinten yksittäiset, aiemmin pelkästään inhimillisinä pidetyt kyvyt. Tätäkin merkittävämpi on kuitenkin havainto, että hyvin samanlaisia kykyjä on evoluutiopuun eri haaroista lähtöisin olevilla eläinlajeilla, ei ainoastaan kädellisillä.

 

– Pelkästään ihmisen näkökulmasta mitattu älykäs toiminta ei kerro totuutta eläinten kyvyistä, sillä erilaisissa elinympäristöissä tarvitaan erilaisia taitoja. Älykkyys tulisi aina määritellä tutkittavan lähtökohdista käsin, pohtii Koiran Mieli -hankkeessa työskentelevä ja koiran kognitiosta Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa valmisteleva Sanni Somppi. Hanke on ensimmäinen suomalainen koiran kognitiota tutkiva projekti ja ainoa laatuaan myös kansainvälisesti.

 

– Esimerkiksi koiralle luonnollisin tapa osoittaa älykkyyttä on toimia yhteistyössä ihmisen kanssa ja tulkita hänen eleitään. Simpanssi puolestaan on ihmiseen verrattuna itsekäs ja kilpailunhaluinen, joten sille eivät sovi samat testit kuin ihmislapselle. Jos simpanssi ei näissä testeissä menesty, se ei siis välttämättä kerro siitä, että se olisi vähemmän älykäs kuin ihmislapsi, vaan että sen tapa toimia samassa tilanteessa on vain erilainen.

 

Meidän vai teidän kielellä?

Perinteisesti eläinten kognition tutkimus on perustunut niiden käyttäytymisen tarkkailuun. Eläinten tunteista on tutkittu lähinnä stressiä ja pelkoa seuraamalla sydämensykettä ja mittaamalla stressihormonipitoisuuksia. Nykyisin niiden kokemusmaailman mallintamiseen ja ymmärtämiseen käytetään esimerkiksi aivosähkökäyrää, silmänliikekameraa ja muita menetelmiä, joilla tutkitaan ihmisten hahmotuskykyä, tarkkaavaisuutta, muistia, motivaatiota ja tunteita. Teknisten mittauslaitteiden lisäksi eläinten käyttäytymistä testataan myös valintakokeilla, ongelmanratkaisutehtävillä sekä kommunikaatioon ja kieleen liittyvillä tehtävillä.

 

Eläinten kieltä tutkivien mukaan eläimillä on omia kommunikaatiojärjestelmiä. Niistä löytyy jopa murteita ja viitteitä kieliopista. Viittovien ihmisapinoiden avulla on saatu tietoa eläinten kognitiosta, mutta eläinten kielen tutkiminen meidän kielellämme ei Sompin mukaan välttämättä ole suorin tie niiden mielen ymmärtämiseen. Tärkeämpää olisi asettua eläimen asemaan ja oppia ymmärtämään maailmaa sen silmin.

 

– Esimerkiksi koirien vokaalista kieltä eli ääntä ei ole juurikaan tutkittu, mutta on todettu, että koirat ja jopa koirien kanssa kokemattomat ihmiset erottavat nauhoitetusta haukusta koiran emotionaalisen tilan. Siinä, missä haukku on ehkä jalostunut enemmän ihmistä palvelevaksi kommunikointimuodoksi, koirat kommunikoivat keskenään enemmän elekielellä, eivät niinkään äänellä. Koirien haukun sijaan niiden elekielessä on havaittu murteita, sillä kaikki koirarodut eivät tunnista kaikkia eleitä, joita niiden esi-isillä susilla tavataan. Tämä sinänsä on mielestäni sisällökkäämpi löydös kuin haukkututkimus.

 

Havainnot eläinten tunne-elämän monipuolisuudesta ovat herättäneet mielenkiinnon myös eläinten positiivisia tunteita ja niistä kertovaa elekieltä kohtaan. Ajatus ihmisen lailla hymyilevästä koirasta voi tuntua tutummalta kuin se, että tutkimusten mukaan koira todellakin nauraa läähättämällä tietyllä taajuudella kutsuessaan muita koiria leikkiin.

 

– Koiran naurulla on samat vaikutukset kuin ihmisen naurulla: se lievittää stressiä, stimuloi leikkimistä ja tarttuu naurajasta toiseen.

 

Perustunteet yhdistävät meitä

Ihmisillä ja eläimillä on hermoston kehittyneisyydestä riippuen samantyyppiset persoonallisuuden piirteet ja perimän määräämä temperamentti. On kuitenkin mahdotonta sanoa, ovatko ihmisen ja eläinten tunteet samanlaisia, sillä jopa ihmisten tunteiden kokemisessa on eroja.

 

– Mielihyvä, epämiellyttävyys, aggressio, pelko, inho ja yllättyneisyys ovat perustunteita, joiden ajatellaan pitkälti olevan ominaisia kaikille nisäkkäille ja joiden mittaamisessa ihmisen ja muiden eläinten samankaltaisuuden tuntemisesta voi olla hyötyä. Perustunteista eroavien sekundääritunteiden, kuten kateuden ja syyllisyyden, mittaaminen on hankalampaa. Niitä ei voi lavastaa koetilanteessa, eikä edes ihmisellä tunneta tarkkoja fysiologisia vasteita niiden ilmenemiselle.

 

Eläinten kognitiotutkimus on vasta alussa, ja toistaiseksi kaikki tiedepiirit eivät tunnusta eläinten tunteiden ja itsetietoisuuden olemassaoloa. Silti Somppi uskoo, että tutkittavien eläinten lajikirjon kasvu ja menetelmien kehittyminen avaavat uusia näkökulmia eläinten ja ihmisen mielen ymmärtämiseen.

 

– Eläimet ovat itsetietoisempia kuin tähän mennessä on tiedetty. Meidän on vain löydettävä keinot todentaa se.