RAJANYLITYKSIÄ
Tuomo Heikkinen, kuva Tero Kyllönen
Tiedän minkä tunnen. Ymmärrän minkä näen. Ympärilläni aistien rajallisuus, mutta mielen avaruus. Kirjoitin joskus runooni, että luovan on oltava hetken heikko nähdäkseen, mitä puuttuu.
Runonhakumatka voi mennä vaikka näin. Kumoan aitoja, murran kahleita, puran jänisansoja. Ylitän tavanomaisuuden rajajokea, matkalla sinne minne useimmat eivät tahdo astella, välittämättä saappaissa lotisevasta arkisuuden mutaisesta vedestä. Vedenpinta nousee, mutta jatkan kahlaamistani, vajoan pinnan alle, virta kuljettaa minut luodolle.
Luodolla on rakennettava talo, jonkinlainen suoja. Luoto on autio, mutta kaadan puita, joita siellä voisi kasvaa. Pimeydessä vasaran iskut eivät aina osu oikeaan paikkaan. Ja koko ajan sataa rakeita, nauloja ja partakoneenteriä, mutta aikanaan tajuan, että niillä kaikilla on tarina.
Kun lopulta talo on valmis, ovelle koputetaan. Paiste tulee vimman kanssa kylään ja aika katoaa. Ja katso. Luoto on muuttunut reheväksi saareksi, jolla kaikki joskus kuvittelemani olennot elävät. Käärin saaren runoon.
Joskus tapahtuu selittämättömiä asioita, rajanylityksiä, kuten ruumiista irtaantumisia. Oletteko koskaan pelanneet pesäpalloa itsenne ulkopuolelta? Se on hurja tunne, kun samalla yrittää ottaa etukentällä palloja kiinni. Lisäksi olen lapsena uudenvuoden aattona jäänyt auton alle ja selviytynyt naarmuitta.
Déja vu -kokemuksia en ole saanut lapsuuden jälkeen. Toisaalta se on sääli. Tuntuu mielettömältä kavuta tikapuita tietäen, että tilanne kehittyy kuten on jo nähnyt.
Unien rajan jokainen ylittää mahdottoman monta kertaa. Joskus myös unien rakenteet ovat kiehtovia. Itse olen katsonut unta kuin sarjakuvakirjaa ruutu ruudulta ja halutessani kääntänyt sivuja taaksepäin ja tarkistanut aiempien tapahtumien sarjan. Toisessa unessa olen hyppinyt Super Mariona kaksiulotteisessa maailmassa, laatikoita rikkoen.
Mieluummin taidan kuin tiedän. Tieteen rajat ovat ihmisten rajoja, taide on niistä vapaa. Kirja tai elokuva voi viedä hetkessä tunnettujen tähtikuvioiden ohi.
Tieto muuttuu ja uusiutuu. Nykyisin nauramme sata vuotta vanhojen tietokirjojen käsityksille. Mitä me siis todella tiedämme. Ehkä sen, että sekoittamalla sinistä ja keltaista saadaan oranssia. Mutta ei ole olemassa kaavaa, miten tehdään listaykköshitti. Eikä voida ohjeistaa, että veistä tällaisia veistoksia, jotta ne myisivät hyvin.
Ikivanha kysymys kuuluu, missä kulkee raja taiteilijan ja hullun välillä. Vastaus voisi löytyä kuilun partaalta. Mutta sen etsiminen on yhtä turhaa kuin sateenkaaren metsästäminen, sillä sateenkaaren päästä aarretta etsivä pettyy kolmesta syystä. Kaari on oikeasti ympyrä, joten sillä ei ole loppua. Sateenkaarta ei myöskään voi saavuttaa, sillä se liikkuu havaitsijan mukana. Lisäksi se on vain valoilmiö.
Aina ei voida yksityiskohtaisesti määrittää, mihin rajan voi vetää. Jotkut siirtymäriitit ovat selkeitä, kuten vihkiminen tai ylioppilaaksi lakittaminen, mutta miten voidaan sanoa, milloin vauvasta tulee lapsi, lapsesta nuori, nuoresta aikuinen tai aikuisesta vanhus? Yksi esimerkki monista on se, ettei voida määrittää hetkeä, jolloin unohtaa.
Pohjois-Suomen Kirjailijapäivät järjestettiin 23.–25.4. Utajärvellä Rokualla. Teemana oli yhteys. Tärkeintä tällaisissa tilaisuuksissa on se, että ihmiset keskustelevat ja tutustuvat toisiinsa. Kirjailijoiden vuorovaikutus oli Kirjailijapäivien idea ja ydin.
Perjantaina istuin Rokuan aulassa, kun tuttuja kirjallisuusihmisiä alkoi saapua paikalle. Jokin raapaisi mukavalla tavalla sydämen pohjasta. Myöhemmin herkistyin kerran tai kaksi.
Oli ilo kuunnella muun muassa runoilija Eeva Heilalaa, joka luki elämänmakuisesti omia runojaan. Runoklubilla lauloi itse Eino Leino, tai ainakin melkein, kun Trio Riikonen Manninen Lassila alkoi soittaa. Kirjailija Mona Mörtlundin esiintymiset toivat kansainvälistä maustetta Ruotsin puolelta.
Finlandia-palkittu kirjailija Antti Hyry osallistui paneelikeskusteluun ja kertoi, että asiat tulevat todeksi vasta sitten, kun ne on kirjoitettu. Paneelin jälkeen Hyry totesi vaatimattomaan tyyliinsä, että ei esiintyminen kovin hyvin mennyt, nyt varmaan pari viikkoa harmittaa. Vastasin hänelle, että yleisö kuunteli erittäin mielellään, mitä hänellä oli sanottavaa.
Laitan tähän lopuksi havaintokirjaan tallennettuja yksityiskohtia, sillä ne ovat tärkeitä: Ja niin tapahtui, että kengät katoilivat, punaiset hansikkaat palasivat yhteen, niskakivut talttuivat öisin. Käsikkäin ei voi kävellä, etteivät jutut ala kiertää. Tanssiaskeleet oppii itsestään, kun antaa rytmin viedä. Moni ystävystyi, osa kiintyi, nauru lehahti koputtamatta kylään, ja kuin tilauksesta lauantaina alkoi sataa hiljalleen suuria lumihiutaleita.
Seuraavan kerran Pohjois-Suomen Kirjailijapäivät järjestetään Kemissä 2012.
Oulun läänin kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen on Kaltion kolumnisti. Hänen kotisivunsa löytyy osoitteesta www.runoilija.net