KIERTOLAISEN KÄSIKIRJA
Sami Henrik Haapala
Olen pettänyt teidät, uskolliset miljoonat fanini.
Kiertolainen on asettunut aloilleen. No, toistaiseksi. Maailmanhistoriassa vertaistaan hakevan merkkitapauksen kunniaksi myös Kaltio päätti omistaa tämän numeronsa Lapille sillä asetuin Lapin tarunhohtoiseen pääkaupunkiin, Rovaniemelle.
Nyt muistelen kaiholla nuoruuteni kiertolaisvuosia kirppujen syömässä, mutta ah niin lokoisassa nojatuolissani takkatulen poksahdellessa kartanoni tulisijassa ja matkoilta ostamieni orjien kärrätessä minulle munatotia kihdin runtelemiin käsiini.
Mitä muistan elämästä?
Muistan Englannin ja kohteliaisuuden. Englantilaiset ovat siinä edelleen maailmanmestareita ja vaikka se on usein pelkkää tapakulttuuria ja pintaa, siinä löytyisi silti muulla maailmalla paljon opittavaa. Muistan myös monisatavuotisen teatterin perinteen, joka näkyy syvinä kerrostumina kielessä ja upeissa näyttelijöissä.
Englannin toisesta puolesta muistan yhteiskunnan, josta puheopettajani Terry kommentoi, että ”meillä on konservatiivipuolue ja sitten se toinen ihan pikkuisen vähemmän konservatiivinen puolue.”
Ranskasta muistan tinkimättömän yhteiskunnallisen keskustelun, jota käytiin kaikilla yhteiskunnan tasoilla, myös taiteessa. Taide ei kuitenkaan kaventunut vain poliittiseksi, vaan poliittisuus toi taiteen merkitykselliseksi osaksi yhteiskuntaa ja lavensi samalla poliittisuuden käsitystä.
Muistan myös toisen puolen, jossa ranskalaiset ovat maailman keskipiste ja kaikki muut kulttuurit alempiarvoisia barbaareja, etenkin lähiöissä asuvat afrikkalaiset ja arabit. Muistan poliisit kärttämässä rynnäkkökiväärit kädessä oleskelulupia 8-10-vuotiailta afrikkalaispojilta Gare du Nordilla kun matkustin La Corneuven arabilähiöön töihin.
***
Venäjältä muistan hulluuden, intohimon ja taiteilijoiden uskomattoman kestokyvyn järjettömissä olosuhteissa. Petroskoissa etsikää Porschen-niminen punkluola kaupungin laidalta, jos haluatte kuulla, kuinka mahtavaa musiikkia Karjalan laulumailla edelleen tehdään ilman mitään tukea yhteiskunnalta.
Muistan myös Kansallisen Teatterin taistelun olemassaolostaan, taistelun, joka ei ole loppunut vieläkään – jos se koskaan loppuukaan. Viime kuuleman mukaan vähemmistökielet ovat turvanneet asemansa Kansallisessa Teatterissa vuoden hyvin epävarman tilanteen jälkeen. Pietarilainen sijaisjohtaja on saanut potkut, ja ensi-iltaan on tullut pitkästä aikaa suomenkielinen näytelmä.
Toivon sydämestäni, että Kansallinen Teatteri jatkaa pitkää perinnettään suomalaisen, karjalaisen ja venäläisen kulttuurin kohtauspaikkana. Toivon tätä siksikin, että Venäjän toisella puolella tanssivat kännistä ripaskaa slaavilaiset uusnatsit.
Suomesta muistan rehellisyyden. Turhia ei nöyristellä eikä ketään kumarreta tittelien vuoksi. Yksi parhaista suomalaisuuden määritelmistä on näytelmäkirjailija Ari-Pekka Lahden näytelmän Sydänmaa takakannessa, jonka kuvauksessa suomalaiset ovat ”niin herkkiä ja haavoittuvaisia, mutta samalla niin karkeita ja kateellisia”.
Suomen toinen puoli on kaiken kohottautumisen lyömistä alas. Mistään ei saa innostua, koska innostuminen on erikoisuuden tavoittelua, hienostelua tai itsensätehostamista. Vallitsevaa yhteiskunnallista, poliittista tai henkistä tilannetta ei myöskään saa kyseenalaistaa, koska se on valittamista, jota suomalainen vihaa yhtä paljon kuin liikaa innostumista.
Nyt olen siis saapunut viettämään eläkepäiviäni suomalaisuuden kovimpaan ytimeen, Lappiin. Karjalan tavoin se on se myyttinen alkukoti, johon Helsinkiä aina verrataan Helsingin hävitessä tappelun joka kerta pinnallisuutensa, postmoderniutensa ja transmodernin korruptionsa vuoksi (edes minä en tiedä mitä tuo viimeinen tarkoittaa).
***
Minulla on huonoja uutisia teille, suomalaisuuden viimeiset puolustajat.
Lappi on muuttunut.
Lappi ei ole enää homogeenisen kulttuurin viimeinen alkukoti, jonne voi ikuisesti palata samoilemaan Joulupukin kanssa käsi kädessä joululauluja laulaen – vaikka tällä kuvalla sitä englantilaisille turisteille edelleen kaupataan.
Rovaniemellä kaupungin parasta lounaspaikkaa pitävät afganistanilaiset ja myös Rovaniemellä vallataan katuja, pelataan niillä capoeiraa, vietetään ravintolapäivää, soitetaan rappiofunkkia Kauppayhtiöllä ja tehdään upeaa, moninaisuuden ilosanomaa levittävää teatteria, tanssia ja esitystaidetta Rovaniemen Teatterissa.
Perussuomalaisille povataan vaalivoittoa kunnallisvaaleissa. Ounasvaara katselee vieressä. Se katselee meitä kaikkia. Juon viimeisen totini, heitän tyhjän lasini takkaan ja viillän teroitetulla puurolusikallani ranteeni auki. Minun työni on tehty. On vihdoin aika levätä.
< edellinen Kiertolaisen käsikirja
Sami Henrik Haapalan kolumneja Kaltion numerosta 1/2011 alkaen
Kuva teoksesta Kullervo.
Kuva Pekka Mäkinen.
Sami Henrik Haapala on näyttelijä, tanssija ja dj. Hänen kotisivunsa löytyy osoitteesta www.samihenrik.me