• Uusin kaltio
• Lehtiarkisto
• Toimitus
• Tilaa kaltio
• Yhteistyössä
• Kaltio Ry

Kevätpäiväntasaus

Anu Kolmonen

Kolmas palkinto vuoden 2011 Muusa-kirjoituskilpailussa.

Kevät on aikana ihmeellinen. Punaiset pajut kurottelevat kosteudesta kasaan painuneiden lumihankien päällä verisinä kuin nahkansa luoneet käärmeet. Nyt jo aivan pian, minä aamuna hyvänsä, pajuihin puhkeaa kissat ja pian sen jälkeen kissoista röyhähtää esiin karvaiset kukinnot. Eikä aikaakaan, kun taas tulevat joutsenet, västäräkit ja pääskyset. Rannan koivikossa talitintit visertävät jo nyt kuin järkeä vailla.

Mutta tänään vielä lumi narskuu kenkien alla kun kävelen postilaatikolle ison tien varteen ja takaisin. Kaksi kertaa päivässä sinne on mentävä, postin hakuun. On sitä välistä vielä näin keväälläkin puoleen sääreen, sitä lunta, jos on yöllä oikein tuulen kanssa pellon yli juoksuttanut. Aamulla tulee Pohjolan Sanomat ja päivällä muu posti; tyhjänpäiväisiä mainoksia enimmäkseen, joskus harvakseltaan virallisen näköisiä kirjeitä sähkölaitokselta tai puhelinosuuskunnalta. Sitä minä olen monesti itsekseni miettinyt niitä mainoksia lukiessani, että kyllä täytyy ihmisillä olla rahaa enemmän kuin tarpeeksi, kun jokuhan siitä kaikesta roskasta maksaa, mitä niissä mainoksissa kaupataan. Vähempikin tavara riittäisi, oikeastaan sekin olisi aivan liikaa. Enimmät mainokset työnnän suoraan pirtin uuniin, kuka niitä kaikkia jaksaa laavata. Elämähän siinä valuu ihmiseltä hukkaan, turhanpäiväisten tavaroiden kuvia vahdatessa.

Kyllä ainakin minulla hommaa piisaa ilman että päiväkaudet laavaan mitääntekemättömiä posteja. Tintit pitää ruokkia joka päivä niin kauan että maa sulaa. Jäniksille pitää hiihtää heiniä metsään ja hirville suolakiviä. Pirtin uunia täytyy lämmittää ja kahvia keittää, potutkin kerran päivässä ja aamulla kunnollinen puuro, vuoroaamuina ruista ja kauraa. Sillä sitä pärjää hyvinkin pottuihin asti. Kurreille pitää murustella kuivunutta limppua ja pullaa kinoksen päälle männyn juureen. Madekoukuillakin voi vielä käydä, ennenkuin jää hapertuu kokonaan ja sulaa pois. Siitä mateesta tulee hyvä velli, pottua ja voita vaan sekaan ja sipulia reilusti. Niin ja kokonaisia maustepippureita ja suolaa. Vesivellin minä siitä teen, vaikka kirkolla linjavaunua odottaessa vaimot sanoivat panevansa madekeittoon kermaa. Turhan hyvä siitä sitten tulee, pyhävelli oikein. Ei se ole kumma, että sitten valitetaan kun on lihaa luitten ympärillä niin ettei paskalle meinaa taipua.

Vaikka komealtahan se kyllä näyttää kun naisenpuoli on rehevä. Sellaisessa naisessa sitä on mihin tarttua, reidet on paksut kuin puhelinpylväät ja perse roikkuu reppuna perässä. Ei siinä tarvitse työn tekoon tottuneen miehenkään isoilla kourillaan tyhjää ilmaa haparoida eikä kovia luita kalistella. Eikähän se naisen osa nykypäivänä niin kova enää olekaan, kun navetoissakin on ne separaatit ja aparaatit ja kaikki. Kohta kai lehmät osaa jo itse lypsää ja ruokkia itsensä. Kyllä sitä aina yhden huushollin siistinä pitää ja evästä pöydässä runsaammassakin lihassa. Mutta miehelle se liika liha ei oikein passaa. Siinä saattaa hiki norona valua puusavotassa ja ärräpäät lennellä, jos on läskiä haitoiksi asti.

Romppasen Eevertti se kuuluu löytäneen komean naisen, oikein kaupunkilaisen. Ei kai semmoinen kaupunkilaisheitukka mikään työihminen ole, mutta tuskinpa sillä Eevertilläkään enää kummoiset hommat on, kun ne on Romppasestakin elukat hävitetty aikapäiviä sitten. Se oli kuulemma Eevertti johonkin Pohjolan Sanomien seuranhakuilmoitukseen vastannut ja leskirouva oli sitten onnikalla tullut kyläilemään muutaman puhelun jälkeen. Onhan sillä Eevertillä kyllä autokin, mutta on kuulemma niin harvakseltaan kaupunkiin asiaa, eikä sitä viitsi tyhjänpäivästä asiaa tekemällä tehdäkään, ihan että vain naisiin pääsisi. No sillä rouvalla ei tietenkään ollut autoa, saati sitten edes ajokorttia. Mutta sehän oli ihan mitään etukäteen ilmoittamatta linjavaunulla tullut Eevertin tykö ja sanonut, että tässä sitä nyt ollaan, että mistä päästä tätä pirttiä nyt aletaan raivaamaan. Kun olihan sillä Eevertillä tietenkin siellä omassa pirtissään ihan oma järjestys, ellei ihan sotkukin peräti; iän kaiken poikamiehenä ollut ja lippuviinaakin välillä reilusti ottanut. Siinä ei päissään ensimmäisenä ole miehenpuolella lattian luutuaminen ja maton pudistelu mielessä, sehän on selvää ja ihan ymmärrettävääkin.

Sillä tiellään se nainen nyt on, on kuulemma kaupungista muuttokuormakin oikein perävaunuautolla tuotu. Ja Eevertin pirtissä on nyt valkoiset pitsiliinat piirongin päällä ja kahvia siellä tarjotaan ruusukupeista. Olen minä sen verran ajatellut, että kunhan kelit tästä vähän vielä selkenevät ja tiet sulavat, niin jonakin kauniina päivänä sotken pyörällä Eevertin morsianta katsomaan. Tai jos on oikein kiireinen kesä, niin jääköön ensi talveen. Hiihdän sitten joen yli kyläilemään kun on taas vahvat jäät. Jos pitää talvellakin kiirettä, niin tuleehan noita kesiä jatkossakin.

Mutta täytyy sanoa, että kovin on pieneksi mennyt Pohjolan Sanomat. Kuvat siinä on isoja, sivun kokoisia, ja sivut pieniä, en nyt kyllä senttejä osaa sanoa että paljonko. Ei kai niin pienelle sivulle ison kuvan alle monta sanaa edes mahdu. Äkkiä se on nykypäivän sontasiioni luettu. Mutta sunnuntaina siinä on enemmän asiaa kun on ne kuolleet. Ne minä luen tarkasti, siellä niitä vilisee tuttuja nimiä. Samaa ikäpolvea ne on melkein kaikki, ja paljon on jo nuorempiakin. Joskus kun on oikein nätti värssy, saatan lausua sen ihan ääneen. Niistä raamatunlauseista minä en perusta, ovat muka niin henkeviä ja hartaita, liekö niitä kukaan edes oikeasti ymmärtää. Sen minä olen omaani ajatellut sen missä puhutaan linnuista ja kotipihasta. Välillä ajattelin, että ihan pitäisi ottaa asia jonkun nuoremman kanssa puheeksi, että sitten jälkeenjäävät osaisivat valita mieluisen värssyn. Mutta mitäpä noista muille, omista asioista. Enhän minä sitä värssyä ole sitten enää lukemassa, että valitkoot minkä huvittaa. Kunhan ei mitään siitä Jeesuksesta, siitä minä en kovin perusta.

Nuorempana sitä tuli luettua ne tanssi-ilmoitukset aika tarkkaan. Nykyään se on tuo kihti niin paha, ettei enää voi tanssia ajatellakaan. Mutta minä poika se osasin ennen tanssia vaikka charlestonia. Eikähän niitä tansseja enää niin olekaan, autolla pitäisi sinnekin mennä. Kuolinilmoitukset minä luen. Ja paikkakunnan merkkitapahtumat, puukotukset ja tappelut ja humalaiset autokuskit ja muut sellaiset tärkeät. Nehän ne kiinnostaa, tämän seudun asiat, mitäpä sitä Helsingin tapahtumista perustaa kun ei ole siellä suunnalla ikinä edes käynyt. Mutta en minä siitä valita, mitäpä sitä tyhjää olisi reissannut kun ei ole kotikulmilta kauemmas sen tähdellisempää asiaa ollut.

Kuvat minä katson lehdestä tarkkaan, jos on tuttuja kuvissa tai niiden jälkikasvua. Vasta oli siitä Juntikan pojanpojasta kuva, minähän jo siitä isosta pottunokasta tunnistin että Juntikoita tämän täytyy olla. Mutta olenpa minäkin Romppasen Eevertin innostamana alkanut ne seuranhakuilmoitukset syynäämään aika tarkkaan. Kyllähän se tekee myös tämä kevät osansa, sillonhan sitä ihmisen tekisi mieli pariutua ja jotenkin ne semmoiset hellät tunteet meinaa näin keväällä väkisin puskea pintaan. Paljonhan siinä lehdessä on niitä venäläisten naisten kirjoitteluita, Ludmiloita ja Tatajanoita ja Svetlanoita ja niitä semmoisia. Mutta en minä niistä perusta. Koviahan nuo kuuluvat olevan marjoja poimimaan kyllä, sen kun vie metsän laitaan niin pian jo on ämpärit täynnä. Että onhan niissä paljon hyvääkin, mutta mistä niiden kanssa sitten keskustelisi, kun en venäjää osaa sen enempää kuin ”rukiveer” ja ”trastui tavarits”. Ne raatit olisi pian raatattu ja sitten sitä istuttaisiin mykkänä eikä olisi enempää asiaa.

Painostavaltahan se semmoinen loputon hiljaisuus tuntuisi ja pian jo pitäisi panna radio päälle ja toivoa, että sieltä tulisi jotakin muuta kuin sitä iänikuista puhetta. Kyllähän sitäkin itsekseen juttukaverin puutteessa kuuntelee, mutta olisihan se noloa jos venäläiselle ummikkonaiselle sellaista soittaisi. Musiikkia sieltä pitäisi tulla, sellaista haikeaa mutta nopeatempoista jenkanrytkettä, sellaista mikä sopisi siihen venäläiseen kansanluonteeseen. Ehkä se nainen sitten viihtyisi pitempään, alkaisi vaikka teen keittoon, kun sitä kahviahan ne ei siellä Venäjällä osaa juoda. Taitavat raukat olla niin köyhiä, ettei siihen kahviin ole varaa ja siksi sitä teetä lipittävät. Kun sitä teetähän nyt voi tehdä vaikka vanhasta saunavihdasta, ei kai sillä ole niin väliä mitä ruohoa siinä keitinvedessä liottaa. Ruohoja minulla kyllä pihalla riittää mutta ne tsaikkalasit täytyisi ostaa, kun eihän sitä teetä kahvikupista saata juoda. Että kalliiksi se tulisi se vierailu, että parempi vain hypätä ne venäläisten naisten ilmoitukset ylitse ihan lukematta.

Yhden ilmoituksen minä tässä taannoin leikkasin ihan talteen asti lehdestä. Siinä joku vanhaksi piiaksi jäänyt 70 vuoden paremmalle puolelle ennättänyt naisihminen haki seuraa suomalaissyntyisestä herrasmiehestä. Ei ollut neidillä muita kriteerejä miehen suhteen kuin että viinan kanssa ei ihan joka päivä saanut läträtä. Pulskaksikin vielä kehui ikäneiti itseään, ja sehän minulle olisi passannut paremmin kuin hyvin. Siinä olisi muhkeiden tissien välissä mukava päivätorkut ottaa. Siinä sitä olisi ihmisen niin hyvä olla ettei liiemmin painajaisia näkisi.

Sitä ilmoitusta minä sitten radion alla piilottelin, ettei se olisi heti ensimmäisenä vieraiden silmissä kun ovesta sisään astuvat. Vaikka harvoinhan täällä ketään vieraita edes käy, mutta piilotinpa kaiken varalta kuitenkin. Minä sitä lappua sitten tavasin monta kertaa päivässä niin että osasin sen ulkoa unissanikin. Ja taisinpa untakin neidistä nähdä. Mutta enhän minä nyt niin hullu ole, että olisin siihen vastannut. Kunhan joutessani haaveilin, että mitä kirjottaisin ja että mitä sitä sitten tapahtuisi. Saahan sitä ihminen vähän unelmoida, kunhan siinä samalla hoitaa työnsä ajallaan ja hutiloimatta.

Minä ihan ajattelin, että kravatin laittaisin ja partavettä. Tumma puku pitäisi olla, ja tottahan minulla sellainen on, eikä ole edes iällä pilattu. Velipojan hautajaisiin se on ostettu vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen kertaakaan käytetty. Hukkui se veli, typeryyttään meni pehmenneille jäille madekoukkuja kokemaan. Ruumis löytyi voimalaitoksen patoluukulta jäiden lähdettyä; missä lie uppotukissa oli siihen asti kiinni maannut. Turvonnuthan se oli, ja semmonen sinertävän punertava, ei se enää velipojalta näyttänyt. Mutta saappaat oli jääneet jalkaan, ihan ehjät, hyvät saappaat, karvavuoraukset ja kaikki. Sitä minä sillon mietin, että olisiko ne omaksi vielä ottanut, ne saappaat, mutta en siinä sitten kehdannut millekään alkaa, kun ne kylän ämmät siinä parkui sillalla niin lujaa, että ajattelin perkele että olkoon.

Tumman puvun minä laittaisin ja valkoisen kauluspaidan. Parran ajaisin kanssa. Ja linja-autolla päräyttäisin kaupunkiin naista tapaamaan ihan asioikseni heti aamusta. Sopisin tapaamisen siihen hienoon kontitooriin aseman lähelle. Aseman kukkakaupasta hakisin punaisen neilikan rintapieleen itselleni ja neidille viisi vaaleanpunaista ruusua, ja sitä valkoista hahtuvakukkaa, sitä mitä se nyt on nimeltänsä. Ja kun menisin kahvilaan, niin neiti jo istuisi siellä minua odottamassa silkkipaidassa ja hörhelöhameessa. Ja minä tietysti herrasmiehenä sanoisin käsipäivää ja tarjoaisin kahvit. Kysyisin, että ”ottaako neiti palan kakkua vai tuoretta rusinapullaa?” Ja neiti sädehtisi pöydässä hymyssäsuin lämpimänä ja lempeänä kuin vastalypsetty maito.

Mutta nyt täytyy lähteä kaivolle vettä hakemaan, kun ei se luoja tällä perällä laiskoja elätä. Vaikka en minä niin siihen luojaan uskokaan, helvettiinhän tässä mennään kuitenkin, on sitä sen verran tullut tuota syntiä tehtyä, viinaa juotua ja korttia pelattua ja sellaista. Naisten kanssa en ole pahemmin päässyt vehtaamaan, vaikka muutaman kerran nuorena miehenä saatille pääsinkin. Mutta kirkollisveroni olen maksanut kuitenkin, että tulee sitten vähän halvemmaksi panna hautaan, ja jää vielä jälkipolville jokunen metsälampare ja pakettipelto tapeltavaksikin.

Ainiin, sen neidin ilmoituksen minä pistin jo toissa viikolla pirtin uuniin palamaan samalla kun paistelin hirven lihoja, mitä lie roippeita, leikatessa jo pilalle menneitä. Mutta hyvä käristys niistä tuli, söin sitä samaa ainakin kolme päivää. Olenhan minä sitä kyllä miettinyt, sitä neitiä ja neidin ilmoitusta. Kyllä minä muistan sen ulkoa sanasta sanaan. Mutta eipä taitaisi fiksusta ja fiinistä kaupunkilaisneidistä olla tänne maaseudun yksinkertaiseen rauhaan. Jos sitä ihminen on tottunut niihin kaupungin valoihin ja siihen ihmispaljouteen, niin tuskin se viihtyy täällä metsän keskellä korkean taivaan alla. Vaikka sääliksi minulla niitä kaupunkilaisia käy. Siksihän ne siellä kaupungissa luulevat viihtyvänsä, kun eivät raukat paremmasta tiedä.

Verkko-Kaltiossa myös Muusa-kirjoituskilpailun 2. sija