• Uusin kaltio
• Lehtiarkisto
• Toimitus
• Tilaa kaltio
• Yhteistyössä
• Kaltio Ry

JORD – PAJALA, TORNIOLAAKSO, MAA

Pasi Pikkupeura

 

Kuva: Emma Sofia Olsson / http://jordmusic.com/

Kolmannen levynsä tehnyt Jord on piristävä ilmiö Tornionlaakson musiikkielämässä. Yhtyeen kautta voi laajemminkin pohtia Suomen ja Ruotsin kulttuurieroja.

Jord tulee Pajalasta ja siihen kuuluvat Susanne Rantatalo (laulu, lyömäsoittimet), Gun Olofsson (laulu, huilu, kitara), Erling Fredriksson (laulu, kontrabasso, harppu, lyömäsoittimet) ja Jan Johansson (laulu, haitari, kantele). Yhtye on perustettu 2001, ja se on tehnyt kolme levyä: Väylän virrassa (2002), Mailmale – Ut i Världen (2005) ja Nicematka (2011). Jordin musiikki on tyylillisesti kirjavaa. Perinteisen kansanmusiikin – polkat, jenkat ym. – lisäksi mukana on tangoa, humppaa, laulelmia ja niin edelleen. Yleissävy on kepeähkö, lievästi jatsillinen, folkahtava. Laulu on välillä moniäänistä. Meänkielen lisäksi käytetään suomea ja ruotsia.

 

Tornionlaakso on kiinnostavaa seutua. Vuoteen 1809 musiikki oli samaa molemmin puolin väylää. Samat suvut asuivat joen molemmilla rannoilla, eikä joki tietenkään mitään erottanut. 1809 Suomi liitettiin Venäjään ja musiikkielämäkin alkoi pikkuhiljaa eriytyä. Sen aiheuttivat koululaitos, radio, nationalismi yleensä. Epämääräinen raja-alue piti saada kontrolliin, molemmin puolin perustettiin esimerkiksi kansanopistot. Ruotsin Tornionlaakson meänkieliseen kulttuuriin tutustuminen on aina myös oman suomalaisuuden pohtimista.

 

1800-luvun Tornionlaaksolaisesta musiikkielämästä saa elävän kuvan Marja Mustakallion tutkimuksesta Musiikkia rajalla – Sata vuotta tornionlaaksolaista musiikkielämää (2009). Rahvaan musiikki oli lähinnä laulamista, soittimista tärkein oli virsikannel. Säätyläisillä on kalliimpiakin, esimerkiksi pianoita. Konserteista ei oikein voi vielä heidän keskuudessakaan puhua, kylästeltiin, jotkut musisoivat. Sen aikana oli aivan luvallista seurustella, syödä ja juoda ja ottaa päiväunet. Soitettiin ”kevyttä klassista”: otteita oopperoista, ”jalostettuja” kansanlauluja, Bellmania. Haaparanta oli alun perin vain kylä vanhan Tornion kupeessa. Sitä alettiin kasvattaa, ja 1800-luvun lopulla kaupungit olivat samankokoisia. Haaparannalle tuli virkamiehiä etelämpää, monet soittotaitoisia, ja musiikkielämä oli vilkkaampaa kuin Suomen puolella.

 

Musiikki ei juurikaan eronnut siitä, mitä etelämpänä soitettiin. Tornionlaaksossa on kyllä sävelletty omiakin kansanlauluja, tunnetuimpina ehkä ”Areavaaran murha” ja ”Pajalan lakkolaulu”, mutta suurimmaksi osaksi rahvas lauloi samoja lauluja kuin Suomessa: virsiä, arkkiviisuja, piirileikki-, kehto- ja pilkkalauluja jne. Ruotsin Tornionlaakson kansanmusiikin perusteos on Hasse Alatalon Nurmen lintu Ängens fågel. Visor och låtar i Norrbottens finnbygder 1677–1984 (2004). Ensimmäinen vuosiluku viittaa Antti Keksiin, jonka sanoittaman kuuluisan kalevalamittaisen runolaulun italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi merkitsi muistiin 1799. Kirjassa on erinomainen kuvitus, Samuli Paulaharjun ja Borg Meschin klassikkokuvia seudulta sekä Anders Almin uudempia.

 

Alatalo on pohtinut, miksei Tornionlaaksosta löydy kovin paljoa instrumentaalista tanssimusiikkia. Syitä on useita. Lestadiolaisuus suhtautui kielteisesti viuluun ja haitariin. Alkuaikojen haitarit olivat lisäksi sen verran yksinkertaisia pelejä, ettei niillä molleja voinut soittaa, musiikki oli duurivoittoista ruotsalaista. Ja ilmeisesti laulettu musiikki pitkään kansalle riitti.

 

Mikä on tornionlaaksolaisessa kansanmusiikissa omaperäistä? Ruotsalaisesta näkökulmasta suomen- tai meänkielisyys on eksoottista. Kannattaa kuitenkin muistaa, että esimerkiksi monet balladit ovat yleiseurooppalaisia, joskus satoja vuosia vanhoja. Niitä käännettiin ja toki ne matkalla muutenkin muuttuivat. Suomalaisesta näkökulmasta Ruotsin Tornionlaaksosta voi löytää vanhakantaisuutta, vanhoja lauluja ja laulutapoja säilyi. Iskelmämusiikki vaikutti vähemmän kuin Suomessa.

 

 

Musiikki ja protesti

 

Pohjois-Ruotsin suomenkielistä väestöä on pakkoruotsalaistettu. Alatalo kertoo oppineensa ”välituntisuomea” isoilta pojilta, tunneilla suomea ei opetettu tai käytetty. Kaikki koululaulut olivat ruotsiksi. Pajalassa eräs opettaja sai huomautuksen, kun oli opettanut suomenkielisen laulun. Näin, vaikka kirkonkylä on alkujaan lähes umpisuomenkielinen. Kaikesta huolimatta meänkielisiä on yhä noin 40 000. (Suomen ja meänkielen eroja en tässä rupea selvittelemään.)

 

Miksei Jord laula meänkielisten kaltoinkohtelusta? ”Onhan meilä vielä kieli” -kappale sivuaa teemaa, mutta kovin kiltisti. Ehkä vanhojen vääryyksien voivotteluun kuluisi liikaa energiaa, parempi käyttää se uuden meänkielisen kulttuurin tekemiseen?

 

Suomessa musiikki ja protesti ovat olennaisesti liittyneet yhteen. Jean Sibeliuksen Finlandia oli aikanaan protestimusiikkia, ”Maamme”-laulun julkinen esittäminen välillä jopa kiellettiin. Iltamissa Torniossa 1905 sattui Tornion Uutisten mukaan seuraavaa:

 

”Kun torvisoittokunta alkoi soittaa ’Maamme’-laulua, ja iltamissa henkisesti hyvin ravittu yleisö yhtyi sitä laulamaan, niin nousi ylipoliisi Kust. Perälä ja syöksyi kansanopiston opettaja A. Tattarin eteen, käsi nyrkissä ja toinen sapelissa, huutaen ja jalkaa polkien, kielsi häntä laulamasta. Vaan op. Tattari ei laulamasta lakannut, vaikka säikähtyneenä töin tuskin voi pystyssä pysyä.” (Mustakallion 2009, 194 mukaan.)

 

Ylipoliisi Perälä jätti pian tämän jälkeen virkansa. ”Varmaan kaikki Torniolaiset ja Perälän omat virkatoverit tervehtivät tätä uutista suurella riemulla!” kirjoitettiin lehdessä.

 

Ruotsissa kansallisvaltio kehittyi vähemmän dramaattisesti. Laulettiin Bellmanin iloisia viisuja, kansallispäivän juhlintaakin nimitettiin Oskarin tanssiaisiksi. Lieneekö tätä perua ruotsalaisten sipsutteleva tanssityyli josta on maininta Mustakallion kirjassa? Suomessa kaikki oli vakavampaa, varsinkin sortovuosina. Sitä perua lienee suomalaisten itsenäisyyspäivän vietto joka jähmeydessään tuo mieleen Brežnevin hautajaiset.

 

Voisi ajatella, että Jordin protesti ei ole työväenliikkeen taistelulaulujen tai 60-luvun protestilaulajien protestia vaan ”Maamme”-laulun protestia. Musiikin olemassaolo ja omakielisyys on jo sinänsä vastarintaa. ”Maamme”-laulussa lauletaan Suomenmaasta, suuriruhtinaskunnasta josta sikisi kansallisvaltio. Jord sanana luullakseni viittaa maahan yleisemmin, ”Äiti Maa” tms., toisaalta suppeammin – Tornionlaakso. En ole havainnut meänkielisillä valtion perustamishankkeita. Ehkä voisi sanoa, että Jord on EU-folkkia vaikka tiedänkin ettei EU ole Pohjois-Ruotsissa suosiossa. (Käsittääkseni EU:hun liittyminen edisti meänkielisten vähemmistöaseman virallistamista Ruotsissa.)

 

 

Venäjä ja Eurooppa

 

Suomen musiikkielämässä on venäläistä vaikutusta tietenkin paljon enemmän kuin ruotsalaisessa. Aiheesta tuli taannoin YLE Teemalta hyvä kuusiosainen sarja Yhteinen sävel. Vaikutteita tuli tietenkin jo keisarin vallan aikana mutta paljon myös Toisen maailmansodan jälkeen, kun neuvostoiskelmiä käännettiin suomeksi. Tätä jatkui 80-luvulle asti. Oikeastaan prosessi jatkuu yhä, kun The Agents ja muut kierrättävät venäläisiä klassikoita.

 

Tukholmasta nähtynä Pohjois-Ruotsin suomalaiskylät ovat olleet kaukaisia kummajaisia. Suomelle Haaparanta oli ikkuna Eurooppaan. Torniolaisbändit hakivat sieltä 60–70-luvuilla soittimia ja vahvistimia. Terveiden Käsien Läjä Äijäläkin pyöräili Ruotsin puolelle ostamaan Sex Pistolseja. Levyt löysivät tiensä usein Haaparannan kautta Tornioon ennen kuin Helsinkiin. Ruotsin televisiota on katsottu ja radiota kuunneltu. 60-luvulla ruotsaiset bändit kuten The Hep Stars olivat Suomessakin suosittuja. Mainittakoon, että Tor-Erik Raution ja kumppaneiden Shanes Kiirunan Tuollavaarasta oli Ruotsin ensimmäinen menestynyt pop-yhtye, se perustettiin jo 1963. Heidän ”Oh Wow!” -kappalettaan monet pitävät ensimmäisenä oikeana ruotsalaisena pop-biisinä. Kaikesta tästä kertoo Arto Junttilan Poppia Väylän pyörtheistä. Välähdyksiä Tornion kevyen musiikin historiasta (2003).

 

Ruotsin Tornionlaaksossa on perinteitä uuskansanmusiikilla. Tunnetuin on tietenkin Norrlåtar, joka teki ensilevynsä jo 1974. Yhtye hajosi 2004, laulusolisti ja kosketinsoittaja Hasse Alatalo jätti bändin 1993. Pidän alkuaikojen reippaista ja miehekkäistä levytyksistä. Kaikista myöhemmistä maailmanmusiikkikokeiluista en erityisemmin innostu, tosin tällä saralla yhtye oli käsittääkseni pioneereja. Mielelläni kuuntelen elokuvallisia instrumentaaleja, esim. Bonde i Berlin (1990). Norrlåtar-sivistyksessäni on kyllä huomattavia aukkoja. J.P. Nyström’s oli myöskin mainio pelimanniyhtye Malmbergetistä, Malmivaarasta. Kokoelma Stockholm 1313 km (1996) on suositeltava. Siitä tosin puuttuvat heidän parhaat kappaleensa ”Krigsmarch efter Anni Kurkkio” ja ”Vals efter Anni Kurkkio”. Molemmat löytyvät kasetilta På Norrbotten (1986).

 

Nykyisistä yhtyeistä pitää mainita pajalalaisen Viktor Fors Mäntyrannan Surunmaa – vähän kuin 70-luvun Dylan Pajalan Mankelin läpi vedettynä. Yhtyeessä soittaa viulua rovaniemeläinen Matti Kanabro (ex- Orkestar Business Class). Mäntyrannan viimeisin projekti on ollut Siionin virsien uudelleen tulkinta yhdessä Markus Forsbergin kanssa. Lisäksi hän tekee elokuvaa isoisästään, hiihtäjälegenda Eero Mäntyrannasta. Suositun pajalalaisen Raj-Raj Bandin tyyliä on vaikea määritellä, mutta kyllä siinäkin on huomattavasti kansanmusiikkivaikutteita. Yhtye on levyttänyt muun muassa perusbiisin ”Tukkipoika”, joka hyvin jokivarteen sopiikin. Simon Issát Maraisen ensi-albumi vuodelta 2008 on raikas, moderni joiku-levy.

 

Miksei Suomen Lapissa tehdä modernia kansanmusiikkia kuten Ruotsin puolella tai Saamenmaassa? Tiedän kyllä että on – yleensä vanhemman väen – pelimanniyhtyeitä, jotka usein jonkun kuoron kanssa ovat tehneet äänitteitä, esimerkkinä Tornion pelimannit ja kuoro: Ilta Tornionjoella -kasetti (1984). Niiden estetiikka ja funktio on kuitenkin hiukan toinen. Ehkä suomalaisen populaarimusiikin vanhahtavat elementit kuten tango ja humppa ovat osin ajaneet samaa asiaa kuin uuskansanmusiikki Ruotsissa? Tornionlaaksosta löytyy alan mestareita: Esko Rahkonen ja Tarja Ylitalo. Molemmat ovat levyttäneet kotiseutuhenkisiä kappaleita, kuten kansanmusiikkiyhtyeilläkin on tapana. Rahkosen suurimpia hittejä on ollut ”Kotiseutu Pohjolassa”, se sisältyy albumiin Kaukainen kotiseutu (1977), jota myytiin kultalevyn verran. Mainittu Tornion pelimannit ja kuoro on siitä oman version tehnyt. Ylitalolla on hyviä Lappiaiheisia kappaleita kuten ”Tyttö Pohjolasta” ja ”Pohjoiseen”, molemmat vuodelta 1981.

 

 

Laulelmat ja jazz

 

Entä Jordin laulelmallisuus? Suomessa ei oikein ole laulelmaperinnettä. On jotain hieman sen tyylistä, mutta aina kuitenkin iskelmällisempää, rokimpaa, jatsimpaa tai folkimpaa. Ruotsilla on Carl Michael Bellman (1740–1796), Evert Taube (1890–1976) ja Cornelis Vreeswijk (1937–1987). Viime mainittu on kyllä aivan oma lukunsa. Valitettavasti Vreeswijkiä ei Suomessa oikein tunneta, vaikka hän teki jopa onnistuneen levyn täällä: En spjutkastares visor (1980), mukana päteviä suomalaismuusikoita kuten Juhani Aaltonen, Markku Johansson ja Olli Ahvenlahti. Albumi koostuu suomalaislaulujen ruotsinnoksista. Hyvin toimivat esimerkiksi Merikannon ”Itkevä huilu”, Malmsténin ”Kohtalokas samba” ja Helismaan ”Päivänsäde ja menninkäinen”. Nähtävästi suomalaisen ja ruotsalaisen lauluperinteen yhdistämiseen tarvittiin resuisesta elämästään kuulua hollantilaista.

 

Aika yleinen väärinkäsitys Suomessa on, että kaikki ruotsalainen kevyt musiikki olisi hilpeän duurivoittoista Vikingarna-yhtyeen tanssimusiikin tyyliin. Skandinaavinen musiikki on useinkin melankolista. Ruotsin populaarimusiikin peruslevy on Jan Johanssonin Jazz på svenska (1964), jota on myyty uskomattomat määrät. Se sisältää haikeita pelkistettyjä jazzversioita ruotsalaisista kansansävelmistä. Niitä käytetään vieläkin paljon esimerkiksi tv-dokumenttien taustalla.

 

Jordin jatsillisuus? ”Jatsi hukku jokkeen”, toteaa pelimanni Lauri Haajanen Suomen Ylitorniolta ykskantaan Mustakallion kirjassa. Torniolaisbändit tykkäsivät keikkailla 60-luvulla Ruotsin puolella, ei tarvinnut soittaa iänikuisia tangoja, vaan saattoi kokeilla jopa jatsia. Suomen puolella siitä olisi voinut seurata ikävyyksiä.

 

Paikallisessa kirjastossa Jord on sijoitettu kohtaan ”Kansanmusiikki: Suomi” (!). Se voisi olla Folkhyllyssäkin. Folk oli tärkeä liike, joka tuotti hyvää musiikkia. Siihen voi tutustua kolmen CD:n boksilta Washington Square Memoirs. The Great Urban Folk Boom 1950–1970 (2001). Folk muistutti vähän myöhempää punkkia: soittotaitoa ei paljoa tarvittu, asenne oli tärkein. Folkin myötä myös vanhat bluesmiehet saivat keikkoja. Naisia oli mukana enemmän kuin musiikkielämässä muuten. Ja ennen kaikkea folkin myötä pääsi esiin uusia lahjakkaita lauluntekijöitä: Tim Hardin, Loudon Wainwright III, Tom Paxton, Buffy Sainte-Marie, Tim Buckley, Hoyt Axton, Gordon Lightfoot ja tietysti Bob Dylan. Tietty puhdasoppisuus ja pikkusievyys taisi sitten päästä folkissa vallalle, ja Dylanin tapaiset taiteilijat lähtivät omille teilleen.

 

Ruotsin folk-liikettä en tunne. Suomalaista folkkia voi kuunnella levyltä Folk! Hootenannysta protestiin 1964–66 (2006). Enimmäkseen ei kovin kiinnostavaa musiikkia, mutta poikkeuksiakin on. Hootenanny Triolla oli joitakin hauskoja sanoituksia, Anki Lindqvistillä, Päivi Paunulla ja Heli Keinosella herkkiä esityksiä, Guldkurkorna-yhtyeellä vaikuttavan synkeitä balladeja. Jukka Kuoppamäki väsäsi jo näppäriä melodioita ja paatoksessakin löytyi, protesti tosin oli jäsentymätöntä. Monesti mentiin camp-huumorin rajoilla, esimerkiksi kun Folk-Fredi esitti Vreeswijkia ja Johnny Dylania. Luontevinta oli ehkä Irwin Goodmanin esittämä ja Vexi Salmen sanoittama suomalaiskansallinen kupletti-folk, joka tietenkin oli puristien hyljeksimää.

 

***

 

Mustakallio toteaa kirjansa johdannossa, että usein hoettu väite siitä, kuinka Tornionjoki ei erota vaan yhdistää ei näytä pitävän paikkaansa. Ihmiset eivät juuri ole perillä naapurimaan musiikkielämästä. Itse olen huomannut saman. Meänfestivaaleilla Pajalassa esiintyi 2011 ohjelmalehtisen mukaan kiinnostavia yhtyeitä Pohjois-Ruotsista, esimerkiksi Frida & Coolants (”tummanpuhuvaa kantria, rappeutunutta rockabillyä”), The New Man (”psykedeliaa ja post-rockia”) jne. Olisihan noita mukava kuunnella Suomessakin... Aivan onneton tilanne ei sentään ole. Jord ja Surunmaa käyvät aina joskus Rovaniemellä asti. Norbottens Big Bandia on nähty. Sääskisafari-lavatanssikiertue on 80-luvun lopulta keikkaillut molemmissa maissa.