VALITUT FUNKIT
Pasi Pikkupeura
Yksi afro-amerikkalaisen musiikin monista nerokkaista keksinnöistä on funk.
Jokaisella rockia ja soulia enemmän kuunnelleella lienee joku käsitys funkista. Rytmikästä, tanssittavaa musiikkia, jota Yhdysvaltojen musta väestönosa joskus soitti. Näin sen määrittelevät Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus ansiokkaassa kirjassaan Musta syke. Funkin, discon & hip hopin historia (2000):
”Funkin syke on yleensä noin sata iskua minuutissa. Vaikkapa edeltäneessä Motown-soulissa se oli paljon nopeampi, jopa 200 iskua minuutissa. Funkin sykkeen voima ei perustunut vauhtiin vaan syvyyteen. Rytmiin luotiin groove, svengaavuus kahden tai kolmen soittajan yhteistyöllä. Yleensä ratkaisevassa roolissa olivat rumpali, basisti ja rytmikitaristi. Puhaltajat, urut ja myöhemmin syntetisaattorit täydensivät kuvioita.
Rytmin pakollinen tunnistettava kuvio oli back beat, takapotku. Alkuperäinen funk-soundi oli basson hallitsema ja rosoinen, usein tarkoituksella tunkkainen. Se jatkoi etelän soulin siloisuutta välttävää perinnettä. Vasta discon aikakaudella funkissakin kokeiltiin diskantimpeja kirkkaita soundeja. Tähänkin vaikutti syntetisaattorien kehitys.” (s. 50–51)
Toinen hyödyllinen kirja on Dave Thompsonin Funk (2001). Siinä ilmiö jaetaan neljään aikakauteen: 1) pre-funk (James Brown, Sly Stone, Isley Brothers jne.), 2) classic funk (George Clinton, Larry Graham, Curtis Mayfield jne.), 3) disco funk (Cameo, The Fatback Band, Slave jne.) ja 4) the new school (Defunkt, Jamiroquai, The Red Hot Chili Peppers jne.). Rajat häilyvät ja on hyvä muistaa, ettei disco ole tässä yhteydessä kirosana. Sen voi katsoa jopa tuulettaneen funkkia. Ajallisesti voidaan mennä tietenkin vaikka muinaiseen Afrikkaan asti, mutta suunnilleen funk-aikakausi kesti 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun loppupuolelle. Tietenkin funkkia tehdään edelleenkin, esimerkiksi hiphopissa käytetään paljon vanhaa funkkia pohjana. Jazz-muusikot – Miles Davis, Donald Byrd, Herbie Hancock ym. – ovat soveltaneet funkkia, samoin monet rock-bändit. Yhdysvaltojen lisäksi funkkia on tehty muiden muassa Afrikassa ja Euroopassa, jopa Suomessa. Pohjoissuomalaistenkin bändien tiedetään soittaneen funkahtavaa musiikkia jo 1970-luvun puolessa välissä.
Oma tieni funkkiin kulki mutkan kautta. Suomen Yleisradiossa ei 1970-luvun puolessavälissä soitettu juuri lainkaan soulia tai funkkia. Ei siellä kyllä rockiakaan soitettu kuin pari tuntia viikossa. Oli siis hankittava levysoitin. Sain sen loppuvuodesta 1976. Ostin pian myös joitakin funk-levyjä, mutta en oikein päässyt niihin sisälle. Se oli liian urheilumaista ja muusikkomaista, mikä oli tietenkin tuon ajan punk-estetiikan – ”kaikki osaa soittaa” – vastaista. Mutta ensimmäisten soul-levyjeni joukossa oli kaksi jotka vieläkin sykähdyttävät funkkiudellaan: Johnnie Taylorin Chronicle – The Twenty Greatest Hits (1977) ja Jr. Walker & The All Starsin Shotgun (1965). Taylor on vanhan polven soul-laulaja ja hyvä muistutus siitä, että funkkia löytyy muualtakin kuin varsinaisten funk-bändien levyiltä. Walker oli villi saksofonisti, jonka levyt julkaistiin Tamla Motownin, alamerkillä jotta ne eivät olisi häirinneet yhtiön melko siloista julkisuuskuvaa. Ujuttauduin funkin sekaan salaa soulin leveän selän takaa.
Suomen rock-lehdistö eli siis lähinnä Soundi ei funkkia juuri noteerannut, poikkeuksena sinänsä pätevät disco-funk yhtyeet Earth, Wind & Fire ja Chic. Jussi Niemi sentään kirjoitteli George Clintonin P-funkista. Blues News -lehdessä oli päteviä kirjoittajia. Sittemmin perustettiin laadukas Soul Express, joka nykyään ilmestyy netissä englanniksi (soulexpress.net).
Suuremmassa määrin aloin ostaa soulia ja funkkia 1980-luvun puolessavälissä. Elettiin jonkinlaista punkin jälkeistä krapulaa, rock ei kauheasti kiinnostanut. Olin ostanut pitkään ehkä 85% rockia ja 15% mustaa musiikkia, mutta päätin kääntää suhteen toisin päin. Se tuli halvaksikin, Suomen divarit olivat täynnä halpoja soul- ja funk-levyjä. Alunperin niitä oli myyty edullisesti esimerkiksi Valintatalojen ale-kaukaloissa.
Sitä en ole ymmärtänyt, miksi niitä rahdattiin juuri Suomeen, eihän täällä monikaan siitä musiikista ymmärtänyt. Erään tarinan mukaan Anttilassa olisi tullut pilkkuvirhe, yhden ale-levykontillisen sijaan niitä olisi tullut kymmenen. Myöhemmin jotkut ovat rahoittaneet Lontoon-matkojaan myymällä täkäläisistä divareista löytämiään aarteita siellä.
Funk on single-musiikkia. Keskinkertaisella funk-yhtyeelläkin saattaa olla muutama klassinen single. Albumit on usein häthätää koottu parin singlen ympärille, täyteraidoissa löytyy. Levyjä tehtiin paljon, esimerkiksi James "showbisneksen kovimmin töitä paiskiva mies" Brownilta ilmestyi viisitoista singleä vuonna 1969! Ei ollut mitenkään epätavallista, että funk-bändi teki kaksi LP:tä vuodessa. Tämä voi aiheuttaa vaikeuksia, jos on tottunut hiottuihin albumeihin. Kyse on tanssimusiikista, jota ei kuunnella retkottamalla hippimäisesti hetekan pohjalla! Clinton sai moninaisilla projekteillaan aikaan levykokonaisuuksia. Ne eivät välttämättä kovin harkittuja olleet, vaan niitä yhdisti taiteilijan maailmoja syleilevä elämännäkemys. Curtis Mayfield teki joitakin onnistuneita teemalevyjä, mutta muutakin kuin funkkia, samoin New Orleans -legendat Dr. John ja Allen Toussaint. Jälkimmäisen Southern Nights (1975) sisältää monta eleganttia funk-biisiä ja on parasta tietämääni lääkettä kaamosmasennukseen.
Funk afroamerikkalaisena musiikkina kuulostaa jotenkin ”afrommalta” kuin vaikkapa 1960-luvun soul. Näitä monimutkaisia musiikkien kehityskulkuja koitetaan mainitussa Musta syke -kirjassa selvitellä. Jotakin mystistä Yhdysvalloissa tuona aikana tapahtui. Vaikka funk tavallaan loittoni rockista, se myös läheni sitä – molemmissa soitettiin bändeissä. 60-luvun soul oli solistien, duojen ja lauluyhtyeiden aikaa, soittajat olivat taustabändeissä ja studioyhtyeissä. Joitain funk- ja rock-yhtyeitä yhdisti myös psykedelia, poliittinen radikalismi ja "juurten" etsintä.
Näihin kappaleisiin ei liity sen kummempia muistoja. Toisaalta, kuten Nick Hornby kirjoittaa hauskassa kirjassaan 31 biisiä (2004, alkuteos 2003): "Voin vain olettaa, että ihmiset, joiden kaikkien aikojen lempilevy tuo heille mieleen häämatkan Korsikalle tai perheen chihuahuan, eivät itseasiassa pidä musiikista paljoakaan." (s. 11)
Kappaleet ovat aakkosjärjestyksessä esittäjän nimen mukaan.
*
Bootsy’s Rubber Band: ”Shejam” (Almost Bootsy Show) (1979)
Nuori Willian ”Bootsy” Collins pääsi 70-luvun alussa James Brownin bändiin, kiersi mm. Nigeriassa ja soitti bassoa sellaisilla klassikoilla kuin ”Sexmachine” ja ”Superbad”. Kukkaan hän puhkesi renessanssihenkisen George Clintonin P-funk-levyillä, joiden olennainen osa on Collinsin kupliva basso. Oma projekti Bootsy’s Rubber band teki elämänmyönteistä rytmimusiikkia 1976–1979, The Bootsy Collins Anthology (2001) on hyvä kokoelma. Todellinen elämä ei aina kovin päivänpaisteista ollut, siihen liittyi kokaiiniriippuvuus ja burn-out.
Bootsystä ja hänen erikoisvalmisteisesta avaruusbassostaan ja yleensäkin P-funkista tulee mieleen ranskalaiset J.-C. Mézièresin ja P. Christinin Valerian-sarjakuvat. Toki ne ovat kiltimpiä, nuorisolle tarkoitettuja mutta samaa värikylläisyyttä, lempeyttä ja toiveikkuutta niistä löytyy. On jopa yksi konkreettinen yhtymäkohta: Sun Ra. Tämä eksentrinen jazz-muusikko - alkuperäiseltä nimeltään Herman Boole Blount - vaikutti P-funkkiin ja esiintyy Valerian-albumissa Liikkuvien vetten kaupunki (1968), tosin Sun Rae-nimisenä. Hän loi omalaatuisen maailmanselityksen mm. egyptologiaa luovasti soveltaen. Bootsy voisi olla sen hyväntahtoista sarjakuvamaista parodiaa.
*
The Brothers Johnson: ”You Make Me Wanna Wiggle” (1980)
Kalifornialaiset Johnsonin veljekset George (kitara) ja Louis (basso) ovat pitkän linjan muusikoita, soittaneet esimerkiksi Larry Grahamin, Rufuksen ja Crusadersien kanssa. Siinä sivussa he onnistuivat tekemään omankin uran, joka oli huipussaan niin myynnillisesti kuin taiteellisesti 1976–1980. Musiikki on sofistikoitua, melkein sliipattua – ”smooth” voisi olla englannin sana – särmää siihen tuo Louis Johnsonin räyhäkkä basso, hän on alan parhaita ja pitää kuulemma nykyään bassokoulua. Musiikki on niin tyylikästä, että sitä ei voi kuunnella arkisessa kotiasussa vaan on pukeuduttava hiukan paremmin.
Brothers Johnsonin saundin takana on tuottaja Quincy Jones. Hän on pitkän linjan mies, aloitti Lionel Hamptonin hommissa 1951 (!). Sen jälkeinen yhteistyölista on ehkä komein populaarimusiikin historiassa: Count Basie, Dizzy Gillespie, Frank Sinatra, Dinah Washington, Ray Charles, Aretha Franklin jne. Yksi maailman myydyimmistä levyistä, Michael Jacksonin Thriller (1982) on myös Jonesin tuottama ja Johnsonin veljekset soittavat sillä.
*
Cameo: ”Skin I’m in” (1988)
Funk edelleen elektronisoitui 70-luvun lopulla. Markkinoille tuli uusia vempaimia: syntetisaattoreita, rytmikoneita, sähkörumpuja. Ja monimiehisten kokoonpanojen ylläpito tuli liian kalliiksi, oli tehostamisen aika. Elektro-funk on joskus hassun kuuloista mutta aika usein nykivää ja kalseaa. Esimerkiksi Bootsy Collinsin levytysten taso laski.
Cameon Feel Me -albumin (1980) kannessa on vielä kymmenen miestä, Machismolla (1988) enää kolme. Mutta koneetkin saadaan svengaamaan kun vierailijoina ovat Michael ja Randy Brecker, Maceo Parker, Fred Wesley ja Miles Davis. ”Skin I’m in” oli yhtyeen toiseksi viimeinen r&b Top Ten -hitti, sitä ennen niitä oli ollut peräti kolmetoista, joista ykkösinä ”She’s Strange”, ”Word Up” ja ”Candy”.
*
The Commodores: ”Slippery When Wet” (1975)
Tamla Motown -levy-yhtiön Berry Gordylle funk oli ongelma. Hän ei pitänyt koko sanasta, joka onkin säädytön slangi-ilmaisu. (Tiedä sitten miten tähän liittyy se, että yhtiön studio-muusikoita kutsuttiin nimellä The Funk Brothers.) Myös kantaaottavuus oli aluksi kauhistus, Marvin Gayen klassista What’s Going On -albumia Gordy piti huonoimpana koskaan kuulemanaan. (Tiedä sitten miten tähän liittyy se, että Gaye oli naimisissa Gordyn siskon kanssa.) Vähitellen Gordy taipui funkkiin ja Tamlan katalookista löytyy paljon päteviä levytyksiä.
Commodoresilla on huono maine lähinnä Lionel Richien imelähköjen balladien – ”Easy”, ”Three Times a Lady” jne. – ja loppukauden persoonattoman diskoilun takia, mutta 70-luvun puolessa välissä yhtye teki monta tiukkaa, ilkeää funk-klassikkoa, ”Slippery When Wetin” ohella esim. ”Brickhousen” ja ”Machine Gunin”. Aliarvostettu bändi, kotoisin alunperin Tuskegeesta Alabamasta.
*
Funkadelic: ”One Nation Under a Groove” (1978)
Ei ole ihan helppoa selittää P-funkkia ihmiselle, joka ei ole sitä koskaan kuullut. Kyse ei ole yhdestä yhtyeestä vaan kollektiivista, johon kuului mm. Funkadelic, Parliament, Bootsy’s Rubber Band, Brides of Funkenstein, Parlet ja Horny Horns. George Clinton oli primus motor, mutta yhtyeissä vaikutti pitkä liuta muitakin merkittäviä muusikoita: Bootsy Collins, Fred Wesley, Maceo Parker, Eddie Hazel, Bernie Worrell jne. Tyypillinen P-funk voisi olla laiskahko pitkä kappale, jossa varsinaisen laulun lisäksi kuullaan epämääräistä jutustelua, hälyääniä ja efektejä. Välillä syntetisaattori ujeltaa puolelta toiselle, välillä kuullaan vanhojen jazz-miesten Wesleyn ja Parkerin taidonnäytteitä tai Hazelin Hendrix-tyylistä kitarointia, sitten taas stemmalaulua – Clinton oli aloittanut 50-luvulla doo wop -lauluyhtyeessä. Musiikki on jotenkin peruspositiivista, sanoituksissa on tavanomaisten funk-kaksimielisyyksien lisäksi kosmista huumoria, jota Pedro Bellin kansitaide hienosti tukee. (Bell oli 70-luvun merkittävimpiä kuvataiteilijoita, mikä on käsittääkseni nykyään laajemminkin tajuttu. Varakasta se ei näytä hänestä tehneen ainakaan nettitietojen mukaan.)
Clinton joukkioineen vaikutti Detroitissa ja kaveerasi kaupungin kuuluisien proto-punk -bändien MC5:n ja Iggy & The Stoogesin kanssa. Äkkiseltään voisi ajatella, ettei P-funkilla ja Stoogesilla ole kerrassaan mitään yhteistä. Näin ei ole. Molemmat tavoittelivat äärimmäisyyksiä, Clinton enemmän ilon ja Pop tuskan kautta. Molemmissa on myös tiettyä hallitsemattomuutta. Yhtyeitä yhdisti valitettavasti myös rankka huumeiden käyttö joka näkyi vankilatuomioina, työkyvyttömyytenä ja jopa kuolemina. Clinton kuunteli valkoista psykedeelistä rockia, Stooges-tyypit taas mustaa musiikkia. Mojo-lehden mukana tulleelle CD:lle Stooges Jukebox – Compiled exclusively for Mojo by Iggy Pop (2007) on koottu Stoogesiin vaikuttanutta musiikkia. Mustaa on listasta vähintään puolet, mukana itsestäänselvyyksiä kuten Little Richard, Howlin’ Wolf, John Lee Hooker ja Bo Diddley sekä ei-ehkä-niin-yllättäen John Coltrane. Varhais-funkissakin löytyy: James Brown, The Mar-Keys ja The Bar-Keys. Mukana on myös Tamla Motownin studioyhtyeen kitaristin Dennis Coffeyn instrumentaali ”Scorpio” ja radikaalin proto-rap ryhmän The Last Poetsin ”Run Nigger”. Clintonkin kuunteli bluesia, vaikka se muodikkaiden mustien kaupunkilaisten keskuudessa oli auttamattomasti vanhanaikaista 60-luvulla, muistutti ikävästä historia.
*
Instant Funk: ”I Got My Mind Made Up (You Can Get It)” (1979)
Instant Funkin juuret ulottuvat 60-luvulle, 70-luvulla se toimi maineikkaan Philadelphia International -yhtiön studioryhmänä säestäen muun muassa O’Jays-lauluyhtyettä. Läpimurto tapahtui ”I Got My Mind Made Up” -hitillä, joka oli r&b-listaykkönen ja popin puolellakin 20. Kevyt, naurettavan tarttuva hustle (luulisin).
Instant Funk levytti pienehkölle mutta kekseliäälle Salsoul-yhtiölle joka alunperin julkaisi salsaa. Sillä ilmestyi myös yliampuvia camp-henkisiä levytyksiä, joiden ajateltiin vetoavan homoihin, hehän olivat huomattava asiakasryhmä diskoissa. Huumoria on myös Instant Funkin Witchdoctor-albumin kannessa: muusikot ovat sonnustautuneet jonkinlaisiksi "villimiehiksi" ja noitatohtoreiksi hurjine kasvomaalauksineen ja kiehuvine patoineen – jalassa on kumma kyllä farkut. Kuuleman mukaan jotkut kristityt boikotoivat levyä.
Kool & the Gang: ”Spirit of the Boogie” (1975)
Funk on yhtä aikaa monimutkaista ja yksinkertaista. Ehkä vaativin funk-muusikko on se kuuluisin: James Brown. Jos kuuntelee esimerkiksi kokoelmaa Dead on the Heavy Funk 74–76 (1985), voi kappaleita olla vaikea hahmottaa, jos on tottunut kuuntelemaan rockia, jossa kertosäkeet ja soolot seuraavat toisiaan erillisinä ja melkein aina samalla tavalla. Kokeellisimman kauden Brownin biisit ovat yhtä vatkausta. jossa bassokuviot, torviriffit ja ähkäisyt hankautuvat toisiinsa. Pinnan alla poreilee koko ajan. Se voi kuulostaa monotoniselta mutta on oikeastaan varsin mutkikasta.
Funk-opinnot kannattaakin aloittaa vaikka Kool & the Gangistä, joka oli parhaimmillaan joskus 1976–82. Sen kappaleet ovat selkeitä ja hyväntuulisia, vaikea uskoa että alunperin yhtye oli militantti ja ”mustista muslimeista” (Nation of Islam) kokoon pantu. Kappaleet ovat silti myös riittävän raskaita ja rosoisia, joten ei ole ihme, että hiphopparit ovat niitä laajamittaisesti hyödyntäneet, esimerkiksi mainio vanhemman polven duo Eric B & Rakim. ”Spirit of the Boogien” ohella muita klassikkoja ovat esimerkiksi ”Funky Stuff” ja ”Jungle Boogie”. Kool & the Gang tai sen edeltäjä on perustettu jo 1961.
*
Lakeside: ”Fantastic Voyage” (1980)
Thompsonin kirjassa Lakeside luokitellaan disco-funkiksi, muttei ainakaan minun nuoruuteni discoissa sitä soitettu, valitettavasti. Sulavalinjaista ja vaihtelevaa – välillä taitavaa EW&F -tyyppistä stemmalaulua, sitten taas aggressiivista rämisevää bassottelua. Supertähtiä heistä ei koskaan tullut, vaikka ”Fantastic Voyage” nousikin r&b-listan ykköseksi. Disco-villityksen myötä funkille avautuivat laajat valkoiset markkinat. Ehkä se myös merkitsi musiikin helpottumista, kaikista kiperimmät kuviot olivat liian vaikeita tanssia.
Lakeside vaihteli visuaalista ilmettään levyteemojen mukaan. Milloin he pukeutuivat Robin Hood -henkisesti tai cowboyksi, milloin merirosvoiksi tai ”Indiana Jones ulkoavaruudessa” -tyyliin. Chicagon gangstereita matkivasta vaatetuksesta heitä moitittiin, sen nähtiin ihannoivan rikollisuutta. Moinen vaateshow veisi monelta rockbändiltä kaiken katu-uskottavuuden, mutta funk-yhtyeen charmia se vain lisää. (Syyskuun lopulla 2011 ihme sitten tapahtui, ja tämä kappale soi pyynnöstäni rovaniemeläisen ravintolan ”disco-illassa”. Joko tiski-jukat – mikä ihanan vanhanaikainen sana! – ovat entistä sivistyneempiä, tai sitten heillä on vain tietokoneella entistä enemmän valinnanvaraa.)
*
Mandrill: ”Mango Meat” (1972)
Olin aina kuvitellut että Mandrill tulee New Orleansista päin, niin paljon se välillä kuulostaa Meters-yhtyeeltä, mutta netistä näinkin, että se on New Yorkin Brooklynistä. Latinovaikutteet selittyvät varmaan sillä, että bändin rungon muodostavat Wilsonin veljekset ovat syntyisin Panamasta. Mandrillissa maistuu Karibia, kuunteluun sopiva drinkki on Caribbean (1 jigger rum, juice of 1 lime, 2 dashes grenadine, shake well with ice, strain and serve).
Meters oli tietenkin tärkeämpi bändi, mutta juuri nyt sateisena syyspäivänä kuuntelen mielummin räväkkää ja hiukan sekavaa Mandrillia kuin niukkailmeistä Metersiä. Kappaleessa on jonkinlainen bossanovaa muistuttava osiokin. ”Fencewalk” on melkein yhtä hyvä biisi, mutta siinä on vähän liikaa rock-tyylistä kitaranvingutusta.
*
Maceo Parker: ”In Time” (1990)
Mahdollisesti James Brown on funkin tärkein innovaattori ja ”Papa’s Got a Brand New Bag” (1965) ensimmäinen varsinainen funk-levytys. Valitsin kuitenkin hänen sijastaan Maceo Parkerin uudehkon levytyksen – Sly Stone -sävellys – edustamaan JB-funkkia. Se ei johdu siitä, että Brown vaikuttaa kirjallisuuden perusteella melko sietämättömältä ihmiseltä – heitähän populaarimusiikin historiassa riittää. Olen vain tällä hetkellä hiukan väsynyt Browniin. Kun käyn kaupassa, Brown laulaa usein kävelykadun baarien ulkokaiuttimista. Ja kun kotona avaan television, Brown säestää automainosta. 70-luvun Suomessa ei olisi uskonut, että joskus näin käy.
Tämä äärimmäisen tiukka funk on Brownin pitkäaikainen soittokumppanin – mukana jo mainitulla ”Papa’s” -levyllä – saksofonisti Parkerin hänen musiikillista menneisyyttään kartoittavalta Roots Revised -albumilta. Levy kuvaa hyvin Parkerin monipuolista taustaa: funkin ohella jazzia, soulia ja viihdettä. Aikoinaan Parker sai tarpeekseen Brownin armeijamaisesta komennosta ja liittyi Clintonin ”sirkukseen”.