KIERTOLAISEN KÄSIKIRJA, VIIMEINEN LUKU
SUOMESSA EI OLE SENSUURIA?
Sami Henrik Haapala
Vaarallisin ja laajimmalle levinnein sensuurin muoto alkaa jokaisen sisältä. Se on länsimaisen ja demokraattisen yhteiskunnan yleisin sensuurin muoto. Suomessa harvoin suoraan kielletään minkään materiaalin julkaisu, mutta puhumattomuuden määrä on yhtä suuri kuin Kiinassa.
Edellisessä kolumnissani aloitin sensuurin käsittelyä tarinalla siitä, kuinka Kalevan kulttuuritoimituksen päätoimittaja kieltäytyi muinoin kirjoituksestani, koska hänen mielestään ei ollut sopivaa, että toisen valtion taiteilija kritisoi toisen maan sisäisiä asioita. Sopiva.
Se on avainsana, jota käytetään, kun perustellaan miksi tärkeää ja lukijoita tai katsojia kiinnostavaa materiaalia ei voi julkaista.
En usko, että missään valtiossa tai poliittisessa järjestelmässä on ikinä puhuttu sensuurista, että ’hei sensuroidaanpa nyt kaverit tämä sarjakuva’. Niin natsien Saksassa, nykyisessä Kiinassa ja Iranissa kuin Suomessakin tehdään kuitenkin paljon päätöksiä siltä pohjalta, mikä on sopivaa.
Teatteri-lehdessä muinoin ilmestynyt Todellisuuden Tutkimuskeskuksen kirjoittama Metakritiikki-kolumnisarja avasi hienosti kritiikin valtarakenteita ja arvoasetelmia kritiikkien taustalla. Yritän niistä innoittuneena purkaa yhtä omaan teokseeni liittyvää yksityiskohtaa.
***
Nykytanssiteokseni Kullervo sai alkunsa koulumurhista ja kokemuksesta, ettei niitä käsitelty. Murhista kirjoitettiin toki lukuisia kauhistelevia juttuja. Hallitus asetti toimikunnan asian johdosta, joka ensimmäisen kautensa lopussa päätti, että toimikunnan työskentelyaikaa pitää jatkaa, koska minkäänlaisiin johtopäätöksiin ei ole päästy. Sen jälkeen toimikunnasta ei kuultu mitään.
Kullervolla oli hyvin selkeä aihe: väkivalta ja koulumurhat. Koulumurhia ei mainittu yhdessäkään teoksesta kirjoitetussa kritiikissä, väkivalta mainittiin yhdessä. Kritiikit koostuivat taidepuheesta, joka keskittyi siihen mikä teoksessa toimii ja mikä ei. Sama abstrakti taidepuhe on juuri se, joka on vieraannuttanut suuren osan kansasta nykytaiteesta. Teoksia käsitellään omina maailmoinaan ja omina semioottisine kenttineen, joilla on yhä vähemmän tekemistä sen kanssa, mikä taidekentän ulkopuolella eläville ihmisille on tärkeää.
Tällä hetkellä Kullervon tarina väkivallasta kommentoi myös Norjassa tapahtunutta massamurhaa. Norjan tragedian käsittelyn kohdalla on käynyt samoin kuin koulumurhien kohdalla.
Älkää käsittäkö väärin. Ymmärrän hyvin ettei massamurhaajaa itseään ole päästetty ääneen vaikka hänen ajatuksensa ovatkin manifestin kautta tulleet joka tapauksessa kaikkien tietoon.
En ymmärrä vaikenemista itse asiasta.
Eräs Kullervosta haastatellut toimittaja ihmetteli, miksi minua ei ole haastateltu Norjan tapauksen johdosta, koska teokseni käsittelee nimenomaan äärioikeistolaista väkivaltaa omien kokemusteni pohjalta. Heti ihmettelyn jälkeen hän lisäsi, että itse asiassa heitä on kielletty kirjoittamasta Norjan tapauksesta.
Se ei ole sopivaa.
Lapin Kansan kriitikko Tenka Issakainen nosti Kullervon ongelmaksi omista traagisista kokemuksista avoimesti puhumisen. Asia on jakanut katsojat todella vahvasti kahtia. Toisten katsojien mielestä äärimmäinen henkilökohtaisuus on kadonnut taiteesta ja sen äärimmilleen vieminen on se, mikä tekee Kullervosta poikkeuksellisen ja tärkeän puheenvuoron. Toisten mielestä näin henkilökohtaisia asioita ei saa käsitellä taiteessa. Se ei ole sopivaa, koska se aiheuttaa katsojassa negatiivisen vastareaktion.
***
Taiteilija tekee teoksen ja puhuu teoksen kautta asioista, jotka ovat hänelle tärkeimpiä maailmassa sillä hetkellä. Hän harvoin täysin tietoisesti ymmärtää, miksi on tehnyt juuri tietynlaisen teoksen, eikä ymmärrys toisaalta usein olekaan mitenkään välttämätöntä hienon teoksen syntymiseksi.
Tällä kertaa ymmärrys on minulle hyvin kirkas.
Teokseni käsittelee väkivaltaa ja sitä, mistä nousee ensimmäinen impulssi väkivaltaan.
Issakainen kritisoi omista kokemuksista puhumista, koska se aiheuttaa vastareaktion: ”Eivät sinun traumasi meitä kiinnosta.” Tämä vastareaktio on se piste, missä väkivalta alkaa.
Väkivalta alkaa sillä hetkellä, kun ummistat silmäsi toisen ihmisen tuskalta. Tuska etsii oman väylänsä päästä esille, ja jos sen esille tuleminen yritetään estää, se purkautuu arvaamattomilla tavoilla.
Jos et halua kuulla kenen tahansa lähimmäisesi tuskaa, ole valmis siihen, kun se räjähtää silmillesi.
Tästä sensuurissa on kysymys. Sensuuri on silmien ummistamista toisen ihmisen tuskalle. Sen valinnan edessä olemme joka hetki.
< edellinen Kiertolaisen käsikirja
Sami Henrik Haapalan kolumneja Kaltion numerosta 1/2011 alkaen
Kuva teoksesta Kullervo.
Kuva Pekka Mäkinen.
Sami Henrik Haapala on näyttelijä, tanssija ja dj. Hänen kotisivunsa löytyy osoitteesta www.samihenrik.me