Uusin kaltio > Kirja-arvosteluja

”MAKRILLIMAAN” RAKASTAVAISET

Arvi Perttu: Skumbria. Like Kustannus 2011.

Pentti Stranius

Sanon heti alkajaisiksi: kirjailija Arvi Pertun tyylissä on harvinaista alkuvoimaa, jota joku voisi erehdyksissä pitää vaikka sovinismina. Perttu nimittäin kirjoittaa seksistä reippaan ronskisti, mutta myös mehukkaan aistikkaasti. Hän on kuin herkempi versio Charles Bukowskista. Melkein väittäisin, että kirjailija ymmärtää myös naisia, ainakin romaaneissaan.

Skumbria palauttaa mieleen Arvi Pertun kymmenen vuoden takaisen esikoisteoksen Petroskoin symposiumin. Se, jolle kaupunki on tuttu, nauttii kaksin verroin Skumbrian päähenkilön Lesojevin Paulin edesottamuksista ja välillä päättömistä sikailuista Äänisen rannan kortteleissa ja kommuuneissa. Aavistelen, että kirjailija irvistelee itselleenkin Paulin roolihahmon selän takana.

Skumbria on rakkaustarina. Suomalainen valokuvaaja Katri tapaa petroskoilaisen Paulin ”metsäsymposiumissa”. Pauli on paitsi tulkki, myös miehekäs pano- ja puuhamies. Hänellä on monta rautaa tulessa, mutta henkisenä rasitteena sotilasura Afganistanissa 1980-luvulla. Katri ihastuu ja antautuu sänkyleikkeihin himokkaasti. Hän jopa rakastuu siinä määrin, että päättää jäädä Venäjälle ja mennä naimisiin Paulin kanssa. Skumbria on kahden kauppa ja haavemaa, jossa uneksivat rakastavaiset leijuvat aikansa. Mutta kuten aina, käärmeitä ja yllätyksiä paratiisissa piisaa.

Skumbrian, ”makrillimaan”, rakastavaiset piinaavat toisiaan vuorotellen. Rakastajia ja rakastajattaria ilmaantuu tasapuolisesti. Katri on estottoman valloittava kuva suomalaisnaisesta, joka ei todella kuulu moralisoivaan, tiukkapipoiseen tuulipukukansaan! Hämmästyttävän herkästi Perttu kuvaa niin Katrin naisellisen puolen kuin Paulin miehiset kärsimykset ja toistuvat itsesyytökset.

Kulttuurit kohtaavat rujosti. Petroskoissa riittää rahahuolia, torakoita ja byrokratiaa. Venäjän kasvava väkivalta, Afganistanin varjo ja Tsetsenian sodat painavat toisaalla. Katri kauhistelee. Seuraa muutto Suomeen. Nyt Paulia odottaa häkkilinnun lähiöelämä, mikä on kaukana makrillimaan lumosta. Romaanin lopussa tapahtuu se kuuluisa ”ihmisenä kasvaminen”. Vai tapahtuuko? Ainakin kirjailija Arvi Perttu on taas kerran pistänyt koko persoonansa peliin.

* * *

PÄÄOSASSA RAHA

Antti Jaatinen: Lumikuningas ja muita kertomuksia. Atena 2011.

Joonas Vetämäjärvi

Suomen rikkaimman miehen unelma – luonnonpuiston tunturille kohoava brittiläisen suurmiehen aikanaan rakennuttaman suuren linnan jäinen kopio. Kuulostaa suuruudenhullulta, eikö totta? Sitä se totta vieköön onkin.

Antti Jaatisen Lumikuningas ja muita kertomuksia pitää sisällään kolme tarinaa, joista kokoelmaa hallitsee jo mainitun idean sisältävä ”Lumikuningas”. Lukija asettuu Jaakko Vasaran, ylempänä mainitun Suomen rikkaimman miehen lapsuudenystävän ja luottoarkkitehdin asemaan ja pääsee lähietäisyydeltä seuraamaan jäisen palatsin rakentumista Lapin maisemiin. Tervetuloa siis matkalle pitkin suuruudenhulluuden, mammonan mahdin, määrätietoisuuden ja jopa liiallisenkin itsevarmuuden sävyttämää reittiä.

”Lumikuningas” johdattelee lukijan vauhdikkaaseen prosessiin palatsin rakentamisen tiimoilta, joka on hyvinkin vahvasti jo useammankin kerran mainitun suuruudenhulluuden värittämä. Arkkitehti sekä miljardööri itse – ensiksi mainittu tosin lyhyen ”aivopesun” jälkeen – ovat vakuuttuneita hankkeensa oikeutuksesta; tällainen jäälinnahan on vain palvelus maailmalle, taiteen ystäville ja oikeastaan koko ihmiskunnalle. Luonnollisesti tämä on myös luonnonsuojelullisesti tärkeä projekti ja niin edelleen. Viherpiipertäjät saadaan helposti pois tieltä, kun vain on tarpeeksi rahaa. Kuulostaa hyvältä.

Vai kuulostaako sittenkään? Palatsin rakentamista voi verrata hyvinkin vaikkapa useamman monikansallisen suuryrityksen nousuun ja toimintaan sekä kapitalistisen yhteiskuntamallin hiljalleen rakentumiseen. Jaatinen kuvailee taitavan kaksiteräisesti tällaista rahan maalaaman toiminnan ja elämäntehtävien oikeutusta ja hyötysuhdetta: tarinan minäkertojan ajatuksia valottamalla voidaan todella löytää ihmisten hyötymisestä palatsin rakentamista puoltavia seikkoja, mutta rivien välistä (kuten oletettavasti tarkoituskin on) lukemalla voi löytää täysin toisenlaista viestiä. Jaatinen onnistuu myös hienosti kuvaamaan Jaakko Vasaran ajattelumallien muutoksia – ne kun tuntuvat puoltavan tätä mahtipontista visiota jatkuvasti entistä enemmän sitä mukaa kuin pankkitilin saldo kasvaa. Ilmassa huokuu myös vahvaa symboliikan tuntua, kun jäälinna sitten muutamien pienten virheiden seurauksena romahtaa ja hajoaa miljooniksi pieniksi kappaleiksi. Näin voi käydä, jos antaa rahan – ja vallan – sokaista itsensä.

Kokoelman muissa tarinoissa rahan ympärillä pyörivä elämä on niin ikään voimakkaasti läsnä. ”Tuomas Korhosen viimeinen päivä” kertoo tarinan konkurssin partaalla olevan itsekeskeisen rakennusurakoitsijan elämästä. Aivan kuten ”Lumikuninkaassakin”, päähenkilön menneisyyttä valotetaan vahvasti takautumien avulla. Korhonen on tehnyt elämässään paljon virheitä, ja miestä vainoavat saatanalliset kuolemanenteet saavat paatuneemmankin kapitalistin ajattelemaan myös muita ihmisiä. Menneisyydestä putkahtelevat ihmiset ja yritykset heidän auttamisekseen kuitenkin ironista kyllä kaatuvat kerta toisensa jälkeen vastapuolen katkeruuden ja kaunan sävyttäminä.

Jaatisen värikäs kielikuvien käyttö, lennokas dialogi ja päähenkilön itsekeskeisen ja ehkä hieman narsistisen luonteen tarkka kuvaaminen jaksavat kyllä hykerryttää, mutta esimerkiksi jatkuvat Helvetti-enteet eivät kauaa jaksa tarinaa kannatella – vähemmälläkin olisi pärjännyt. Novellin päätös ei myöskään ole kaikista mielikuvituksellisimpia vaan vaikuttaa lähinnä keskinkertaisesta CSI-jaksosta lainatulta – vaikka ovathan takaa-ajokohtaukset elokuvataiteessakin toisinaan viihdyttäviä.

Kokoelman kolmas novelli ”Miljoona” on hieman vaatimattomamman ihmisen näkökulmasta kerrottu. Ison talon kuopus Eino päätyy muutamien tympeiden sattumien kautta talonsa perijäksi ja isännäksi. Ohjenuorakseen Eino ottaa säästäväisyyden ja tavoitteekseen sen, josta hänen isänsä aikanaan oli jaksanut jutella: jos olisi miljoona pankkitilillä.

Einon luonteenkuvaus ja puheenparsi on kieltämättä mainiota työtä ja sopii loistavasti vuosikymmenten mittaiseen tapahtumajaksoon. Einon aikeita vaikeuttavat jatkuvasti inflaatiot ja valuutan vaihtuminen, mutta Eino on sinnikäs. Tämän tarinan opetus ei ole ihan niin piikikäs kuin kahden aiemman: unelmiin kannattaa aina uskoa, vaikka aina ei menisikään ihan suunnitelmien mukaan. Tätä voisi ehkä kutsua jonkinlaiseksi kunnianosoitukseksi yrittäjähenkisille ihmisille ja vanhan ajan tarkan markan miehille: alusta asti suuren omaisuuden luominen on melkoinen miehen työ pelkästään töitä paiskimalla ja vyötä kiristämällä, se on itse kunkin myönnettävä.

Antti Jaatinen on taitava kertoja ja kirjoittaja. Dialogi on kautta linjan mainiota ja mukavasti huumorin kukittamaa, kielikuvat iskevät samaan suoneen ja tarinan kuljettaminen takautumien ja itse tapahtumahetken sekoituksena onnistuu loistavasti. Kuitenkin tietyissä paikoissa jotkut Jaatisen maneerit tuntuvat ehkä enemmän rasitteilta kuin viihdykkeeltä, ja tällaiset kohdat tulee kahlattua läpi sen kummemmin mitään ajattelematta. Luonnollisesti tällaiset suvannot voi antaa anteeksi tarinoiden muuten ollessa loppuun asti kantavia.

Lumikuningas ja muita kertomuksia on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus varmasti itse kullekin (poliittisesta suuntautumisestakaan sen suuremmin välittämättä) ja ehdottoman suositeltava mainion kirjallisuuden ystäville. Kokoelma pistää kuitenkin miettimään; vanha sanonta ”ahneella on likainen loppu” pitää mitä ilmeisimmin tässä valossa paikkansa, mutta ottaako kukaan loppupeleissä opikseen?

* * *

ANARKISMIN KUMMITUS

Pjotr Kropotkin: Kapinahenki. Suom. Juha Kulmala. Savukeidas 2010.

Ville Rantanen

Savukeidas on tehnyt eittämättä jälleen suoranaisesti vallankumouksellisen teon painattaessaan Pjotr Kropotkinin olennaisimpia pohdintoja kokoavan Kapinahenki-pokkarin. Jo aiemmin kustantamo on painattanut halumäärin avoimin silmin maailmaa katsovalle otollista lukemistoa, tutustuttaen meidät mm. William Morrisiin, H. G. Wellsiin, Unabomberiin, Kaarlo Uskelaan, Timo Hännikäiseen ja Antti Nyléniin sekä utopiasosialisteihin. Ja nyt vielä tämä. Ei ole syytä säästellä ylisanoja – Savukeitaan painatustyö on luonteeltaan vallankumouksellista, semminkin kun toiminta tuskin pyörii millään huikeilla voittomarginaaleilla. Tämän vuoksi painojäljen laatu jo painossa vääntyneine kansineenkin on anteeksiannettavaa.

Käsillä oleva teos on tervetullut muistutus anarkismin teorioiden käyttökelpoisuudesta ja tolkullisuudesta aikana jolloin jälkivasemmistolainen Max Stirneristä puhtiaan ammentava individualistinen valtajärjestelmää haastamaan kykenemätön teoria on vallannut harmistuttavan suuren osan anarkismin aatteellisesta kentästä, jossa kollektiivisten ratkaisujen puolesta jaksavat liputtaa lähinnä vain Murray Bookchinin oppeja seuraavat kommunalistit.

Kirjoittajana Kropotkin on, vaikkakin julistava, vähemmän pisteliäs ja julkea kuin kollegansa vallankumouksessa (Bakunin, Lenin, Marx tai Trotski) vaan ulosanniltaan suopeampi ja ymmärtäväisempi. Valitettavasti lauhkeampi tyyli merkitsee paikoin – mutta vain paikoin – myös puisevuutta. Pääosin kirjoitus on ”tieteellisestä otteestaan” huolimatta kuitenkin juoksevaa ja helposti sulateltavaa. Semminkin Kapinahenki on erinomainen kooste Kropotkinin kirjoituksista.

Luonnollisesti mukaan on valikoitunut aimo annos valtion, lakien ja oikeuslaitoksen terävää analyysia, ajatuksen versoja jotka toivottavasti puhjetessaan mielen yrttitarhoissa opettavat jopa lainkuuliaisuuden syntiin ehtimiseensä syyllistyville suomalaisille tervettä epäluuloa noita instituutioita kohtaan. Kropotkinin kritisoidessa aikansa valtiososialisteja sekä parlamenttitoilailuun tuolloin intoutuneita marxilaisia arvokas nuhdesaarna annetaan myös niille, jotka ovat halukkaita möyhimään reformismin letossa: lisäämällä vannalliseen ulostetta tuokkonen sokeria ja tuopillinen kermaa ei saada aikaan mitään herkkupuuroa, vaan tuotos pysyy yhä sinä itsenään.

Kenties arvokkaimmat ja teoriakentällä ainutlaatuisimmat osiot käsittelevät (tieteellisyyden nimissä usein laiminlyötyä) vallankumouksellisen etiikkaa sekä ihmislajin ja -yhteisöjen kehitystä. Näiltä osin Kropotkinin näkemykset antavat taajaan korvapuustia sosiaalidarvinistisille teorioille: luonnossa (siis myös ihmisyhteisöissä) olennaisempaa kuin kilpailu ovat symbioosi, molemminpuolinen apu ja tasapaino – näkemys, jonka esimerkiksi tuoreempi kädellistutkimus on osoittanut oikeaksi. Kropotkin toikin anarkismiin mukaan sivilisaatiomme kiistattoman kriisiytymisen myötä uuteen kunniaansa nousseen kriittisen kulttuuriantropologisen teorian, jonka pohjalle mm. sivilisaatiokriittisen anarkoprimitivismin (josta erotuksena Kropotkin tosin aikansa lapsena on kehitysoptimisti) on meidän päivinämme ollut hyvä rakentaa. Olkoon tämä toteamus virallinen ostoyllytys alan harrastajille, tutkijoille ja opiskelijoille.

Teokseen on mahdutettu myös kirjoituksia kommuunikokeiluista ja niiden epäonnistumisten dynamiikasta sekä Kropotkinin talousteoreettisia näkemyksiä, jotka kiinnostanevat erityisesti lahjataloudellisiin ja desentralisoituun sosialismin näkemyksiin vihkiytyneitä. Kuin hunajaksi kupposen pohjalle teoksen loppuun on liitetty emeritusanarkistin elämänsä viimeinen kirje sekä kaksi kirjettä Leninille. Näiden ilmitekstillisesti sinänsä vähäpätöisten raapustusten arvo on niiden aate- ja henkilöhistoriallisuudessa. Ne lopulta sijoittavat vallankumouksen ruhtinaan ja hänen tekstinsä historiallisesti hahmotettavalle aikajanalla. Ne myös maalaavat kuvan uuraasta työlleen omistautuneesta, mutta jo niin kovin väsyneestä sankarista. Tämä jos mikä on koskettavaa.

Erityinen kiitos vielä teoksen toimittaneelle ja suomentaneelle Juha Kulmalalle. Siinä missä Kropotkinin aiemmin vanhoina hyvinä aikoina painetut tekstit kuulostavat juurikin siltä, että ne olisi kirjoitettu vanhoina hyvinä aikoina, on Kulmala onnistunut Kapinahengessä ajanmukaistamaan kielen banaalistamatta sitä. Tokkopa myöskään alkuperäisteoksiin kuuluneiden nykymittapuulla epäolennaisten osioiden karsiminen pois tekstikokonaisuudesta on ollut harkitsematon teko. Vaikka tämä kaikki suivaannuttaneekin joitakuita puristisempia sieluja, palvellee valittu käännöstyyli kuitenkin paremmin Kropotkinin haaveiden tarttumista nykypolveen. Kulmalan ansioksi laskettakoon myös, että hän alun ansiokkaassa elämäkertaosiossa vilpittömästi myöntää – huolimatta siitä, että anarkistiruhtinas on mitä ilmeisimmin hänelle henkilökohtaisesti rakas ajattelija – ”Homeroksen nukahtaneen” paikoin tämän poliittisissa teorioissa ja toiminnassa.

Ahnaimmille, Kapinahengen myötä Kropotkiniin tykästyneille lukijoille tiedoksi, että hänen teoksiaan löytyy, jos kohta harvalukuisina, parahultaisesti suomennettuina aikakaudelta, jolloin sosialistimme eivät siekailleet siemailla aatemettä jos mistäkin vaihtoehtoteorian maljasta. Ja mikäli anarkismin teoria kiinnostaa laajemminkin, voi etsivä löytää kirjastojen komeroista ja divarien takahyllyiltä Andre Guerinin 1970-luvulla käännetyn oivan teoksen Anarkismi.

Seuraavia Savukeitaan kirjallisia herkkupaloja odotellessa ottakaa ja lukekaa, imekää itseenne Kapinahenki. Ja sikäli kuin kykenette, puhaltakaa se aika ajoin kummittelemaan raunioituvan yhteiskuntatalomme kolkkoihin saleihin ja soppiin, joita taantumus yhä miehittää. Näin pyytävät vallankumouksen ruhtinas, ja sen puskaritari. Amen.