Uusin kaltio > Tunne-elämä limpussa

TUNNE-ELÄMÄ LIMPUSSA

Jarkko Lauri

Selitys sille, miksi Juhani Linnovaaran neliöillä on tunteet ja miksi koira haukkuu.

Juhani Linnovaara – Fantasioiden voima Didrichsenin taidemuseossa 3.9.2011 – 29.1.2012.

Juhani Linnovaaran (s. 1934) retrospektiivin teokset saivat kyynelen nousemaan silmänurkkaani. Sellaisen katkeransuloisen. Tälle täytyy saada jokin selitys. Varsinkin, kun Linnovaara on asunut lapsuudessaan Rovaniemellä.

Olin yllättynyt, kun jotkut näyttelyn katsojista pitivät Linnovaaran teoksia erityylisinä. Ehkä he sekoittivat tyylin ja ilmaisukeinot. Linnovaaran maailmaa on helppo luonnehtia surrealistiseksi, mutta se ei käy, että jotakin työtä nimitettäisiin vähemmän surrealistiseksi ja enemmän geometriseksi kuin toista. Mielestäni lähes täysin geometrinen ”Katoava hetki” (1970) on täysin surrealistinen työ. Linnovaaran tapauksessa käsite surrealismi on vain määriteltävä uudelleen.

Mainitussa öljymaalauksessa värien tunnevoima tuskin pysyy neliöiden sisällä. Se läikehtii yli. Katse tarkentuu sisimmän neliön sisään: siellä on jokin, joka on kuin orgaaninen hiusmurtuma geometrisessa järjestelmässä, kuin kärpäsen kakka tiedemiehen mikroskoopissa. Linnovaaran tapauksessa kyse on pikemminkin kärpäsihmisen tai Napoleon-naisen kakasta, sillä teosten hahmot eivät ole yksiselitteisesti ihmishahmoja vaan ihmisen ja luonnonolioiden mielikuvituksellisia sekoituksia. ”Madame Pompidour” (1966) ei ole vain madame vaan puvunkukkien ja naisen sekoitus. Napoleonin hattu ei tuo muotokuvaan välttämättä Napoleonia vaan historiallisen heijastuspinnan, kuten sen, miten vallankumouksen kauniit ihanteet muuttuvat veriseksi rumuudeksi. Katsoja voi peilata teosten hahmoja vasten itseään. Niistä tulee yksilöitä katsojan yksilöitymisen kautta.

Klassikoksi kohonneessa akryylimaalauksessa ”Kesäyö” (1977) sekasikiö värjöttelee maisemassa. Linnovaara sanoo 1978 tehdyssä dokumentissa, että hän halusi luoda olennon, jota metsän eläimet eivät säikkyisi ja jonka osana ihminen voisi päästä niiden joukkoon ilman, että lintujen laulu katkeaisi. Ihminen on liian helposti häiriötekijä.

Linnovaaran mukaan kaikki se, mitä luonnossa on, on kaunista, ja vasta ihminen tuo siihen ruman käyttämällä väkivaltaa tai toimimalla väärin. Ihmisen toiminta luonnossa rinnastuu taiteen katsomiseen: katsojalle kauneudesta on tullut pelkkä käsite, joka rajoittaa hänen näkemistään. Nähtävästi Linnovaara tahtookin teoksillaan järisyttää kauneuden käsitettä. Hän tahtoo ärsyttää katsojaa siten, että kauneuden ja rumuuden raja piirtyy uudelleen.

Kuten hän itse sanoo, taiteilijan tehtävä ei ole vain olla vaan elää. Hänen on näytettävä katsojille elämän erilaisia mahdollisuuksia. Teoksen katsominen mahdollistaa siis katsojalle yksilöitymisen, irtautumisen kauneudenpalvojien massasta.

Linnovaara on surrealisti juuri tässä mielessä: hänen teoksensa tarkastelevat ihmistä ulkoapäin, luonnon kauneudesta käsin. Tämä näkökulma mahdollistaa sen, että katsojan rajoittunut todellisuudentaju ylittyy (sur). Teosten voima ja humaanius perustuu niiden kyvylle peilata todellisuutta (reality) ja sen illuusioita. Tämä selittäisi affektin eli kyyneleeni katkeransuloisuuden ja sen, miksi ”Kävelyllä”-veistoksen (1970) terrieri näyttää väyväy-asennossaan paljon hemuli-lammas-koira-isäntäänsä voimakkaammalta: ehkä siinä koko luonnon kauneus puolustaa isäntäänsä. Ihmisen tuottaman rumuuden ja väkivallan mahdollisuus on läsnä sen pään tekotavassa: se on ikään kuin katkaistu ja korvattu levyllä. Levy ilmaisee haukkua mutta myös vaientamista.

Mutta entä kyyneleeseeni liittynyt surrealistinen tunne? Teoksessa ”A hard day’s night” (2011) yhtye laulaa suut munchmaisesti auki. Mitään ei tietenkään kuulu, mutta jotain ilmaisun tunnevoimasta kertoo teoksen alaosan geometrinen, vauhdikas väriasteikko. Linnovaaran teosten geometriset kuviot ovatkin kuin ikkunoita sisäisestä ulkoiseen, katsojan sisäisestä todellisuuden illuusiosta ulkoiseen todellisuuteen. Tunne leviää maisemaan tajuntaa laajentavasti ja kiinnittää katsojan huomion milloin johonkin yksityiskohtaan, jolloin syntyy asetelma, ja milloin johonkin hahmoon, jolloin syntyy muotokuva. Maalauksessa ”Näköalapaikka” (1983) suorakulmio on konkreettisestikin ikkuna, jonka herättämään tunteeseen tiivistyy koko tsehovilaisen interiöörin latautunut tunnelma.

Mutta yksityiskohdissakin ulkoinen kauneus järisyttää asetelman ja muotokuvan muotoa, todellisuuksien rajapintaa. Linnovaaran surrealistisessa asetelmassa limpunpuolikkaassa on puolet limppua ja puolet katsojan tunne-elämää. Teos ”Tavallinen asetelma” (1976–1978) havainnollistaa tätä erityisen hyvin. Siinä interiöörin seinät on pelkistetty suorakulmioiksi, jotka peittävät jotain taakseen kuin kulissit. Se jokin peitetty kiehtoo katsojan mieltä ja jälleen kerran tunne kiinnittyy ikkunasta näkyvään maisemaan. Mutta ikkuna yhtyy kattoon, joka voisi olla myös taivas. Kun tunne kiinnittyy maisemaan, on kuin jokin tuolta ulkoa katsoisi asetelmaa ja minua – minua, limppua. Katson itseäni ulkoapäin. On minun vallassani päättää, onko katto taivas vai taivas kattoni. Tämä selittää lopultakin Chaplinin kyyneleeni.