Kaltion uudistuneet sivut julkaistu osoitteessa Kaltio.fi

Lehtiarkisto > Kaltio 3/2013 > Taidetta kahleiden kalinasta – Heli Slunga
Bookmark and Share


TAIDETTA KAHLEIDEN KALINASTA

Teksti: Satu Koho, kuvat: Ilpo Vainionpää, Qumma Art ja Paavo J. Heinonen

 

 

Haastattelussa on yhdet kasvot. Kirjoissa toiset. Lavalla kolmannet.


− En kuvittelekaan kertovani totuuksia. Tämä on yksi tarina, monista. Älä usko mihinkään. Älä ota mitään vakavasti, Oulun kaupungin Vuoden taiteilija Heli Slunga aloittaa.

Kuva: Qumma Art


Heli Slunga (s. 1982) on lähtöisin pienestä lappilaisesta kylästä, jossa juuret on puskettava mustan mullan ja roudan läpi, kuten hän kuvailee. Pitää puhjeta julman taivaan alle multa hampaissa kirskuen, silmät kirvellen ja kasvaa ihan viheliäisyyttään, kiusallaan. On tyydyttävä vähään: kuoripottuihin ja harmaaseen soossiin, loskaiseen kyläraittiin ja loputtomaan ikävyyteen.

 

Ja tähän Slunga ei ole koskaan osannut tyytyä.

 

Kiiminkiläis-oululaistuneen runoilija-performanssitaiteilijan lapsuudenkoti oli pullantuoksuinen kohtuuden ja moraalin pesä, jossa asuivat sievyys, siveys, säntillisyys ja saastattomuus.

 

− Jopa siihen saakka, että mieleni on aina tehnyt häpäistä, liata ja pilata kaikki. Ensisijaisesti itseni. Mistä hirvittävästä suonsilmästä se alas repimisen ja kuvainraastamisen vimma tuleekin, en tiedä, mutta niin on ollut aina.

 

Kotikylässään Slunga kertoo olleensa ”konfliktialtis”. Hänestä ei ollut alistumaan paikkaan, jota hänelle yritettiin osoittaa.

 

− Provosoin minkä kerkesin ja hain usein negatiivissävytteistä huomiota. Pukeuduin erikoisesti, ja minua pidettiin katsontatavasta riippuen saatananpalvojana, körttiläisenä, mustalaisena, pääsiäisnoitana tai huorana, Slunga nauraa.

 

− Sain usein turpiini, mutta ehkä se teki hyvää. Ihmisestä tulee vain vetelä, jos sitä alusta asti ihaillaan. Pitää olla tunne omasta kelpaamattomuudesta, pitää puristaa käsiä nyrkkiin ja ajatella, että vielä minä tästä perkele.

 

Kouluaan Tervolassa Slunga kuvailee apinatarhaksi, jossa oppilaat kehittivät valtavasti luovuutta kuvaillakseen, kuinka tyhmiä, inhottavia, vammaisia, rumia ja vastenmielisiä muut koulukaverit ovatkaan.

 

Kotikylänsä Slunga jätti jo 15-vuotiaana. Sinne jäivät juuret, mutta niiden vangiksi hän ei ole jäänyt.

 

− Olen myrkyttynyt lapsuudenmaisemastani, matalaotsaisten harmaavarpusten seitsemän peiton alaisista lestadiolaisorgasmeista, ja rakentanut ne itselleni pelon raameiksi. Viime vuodet olen opetellut murtamaan noita raameja.

 

Niina Holm kutsuu runoilija Slungaa kaamosmaagikoksi ja kirjoittaa kritiikissään Orjan kirjasta (2012), Slungan tuoreimmasta teoksesta: ”Orjan kirjassa huimaava paikantumattomuuden tunne saa myös kulttuurisia ulottuvuuksia. ’Käärmeennahkasaappaat’-tekstissä runon minä tempautuu pariisilaisesta konditoriasta, Proustin hengessä tuulihattu huulilla, Lapin perukoille. ’Tyärriepu’ seisoo äkkiä hillasuolla ’vuotavissa kumisaappaissa, sääskiä hampaiden välissä’. Puhekin voi antaa juuret ilmi varoittamatta, oudosti ja häpeällisesti.”

 

 

Slungan esikoiskokokoelma Jumala ei soita enää tänne ilmestyi 2008.

 

− Siinä lapsuuden Tervola piti sylkeä itsestä ulos niin rajusti, että nyt seesteisempien vuosien jälkeen sen lukeminen nostaa pientä punaa poskille. Toisaalta koen, että olen matkannut noista ajoista jo niin kauas, ettei Jumalan runoissa ole enää mitään henkilökohtaista.

 

Välipysäkillä


Ärhäkkänä ja opportunistisena Slunga aikoinaan ajatteli, että hänestä tulee isona juristi tai politiikan toimittaja. Kuten sanottua, tuli runoilija ja performanssitaiteilija. Oulun seudulle Slungan toi työ, vuosi taisi olla 2004.

 

− Tämä on välipysäkki, minulla ei ole oululaista identiteettiä. Toisaalta en ole mistään muualtakaan. Kesti kauan, ennen kuin opin olemaan ottamatta henkilökohtaisena loukkauksena sitä, että Kiimingissä järjestetään perunankuorimiskisoja ja että lähikapakassa käy esiintymässä Frederik. Minusta tuntuu, että olen kotoisin siltojen keskikohdista ja tienristeyksistä ja kuusenlatvoista, jos jostakin pitää olla.

 

Nyt Slunga asuu metsässä, kuusten keskellä. Niiden syliin voi hautautua ja erakoitua. Hänen mielestään myös lapset on syytä kasvattaa ilman kaupunkien jatkuvaa markkinahumua ympärillä – kunhan näyttää niille maailmaakin.

 

Lapsista ei enempää, sillä Slunga rajaa yksityisyyttään eikä juuri avaudu lapsistaan tai ihmissuhteistaan, puhumattakaan että päästäisi median kotiinsa. Runoilija-performanssitaiteilija Slunga on eri kuin siviili-Slunga.

 

− Arvostelu pysähtyy taiteilijanrooliini. Myös kiitoksen on pysähdyttävä siihen, tai minusta tulee niin narsistinen, ettei kanssani voi elää kukaan. Jos kirjoittaisin kansainvälisen menestysromaanin, tulisin varmasti niin leuhkaksi, että tukehtuisin sateella!

 

− Mutta jokainen diivailkoon tasonsa mukaan. Nykyään voin lähinnä nakella niskojani Kiimingin kirjaston uutuushyllyllä, kun filosofiaa ja runoutta on tilattu liian vähän.

 

Runoilijana ja esiintyvänä taiteilijana Slunga keikkailee ympäri Suomea, käy esiintymässä ja kirjoittamassa myös ulkomailla.

 

− Muuten olisin ehkä jo väsähtänyt pikkukaupungin kuvioihin. Mutta kun on perhettä, ei voi lähteä yhtä helposti tien päälle kuten ennen, muuttaa mustalaisena paikasta toiseen.

 

Kotoisaksi Slunga tuntee olonsa esimerkiksi Lontoossa, Budapestissa, Pariisissa, Berliinissä, Barcelonassa. Hän rakastaa historian ja taiteen tuntua ympärillään, kauniita ihmisiä, joita voi katsella katukahviloista, suurkaupungin vilinää ja anonyymiyttä.

 

Topofiliaa tarjoaa myös Pohjois-Lapin karuus paljakkatuntureineen ja vaivaiskoivikkoineen. Se on runoilijamme sielunmaisema, samoin kuin Kemijokivarsi. Maisemakokemus on hänelle synestesiaa, moniaistisuutta. Synestesiaa on myös hänen runoissaan, joissa sanat tuoksuvat, maistuvat ja synnyttävät assosiaatioita.

 

− Olen aina ollut levoton ja impulsiivinen, joten kaikenlaista on sattunut ja tapahtunut. Minulla on loppuelämäkseni materiaalia ja teemoja, joista pystyn kirjoittamaan hyvin ja uskottavasti. Osaan olla siitä nykyään kiitollinen, vaikka osa kokemastani on kolissut kovaakin.

Esityksestä ’Taikuri, huijari, varas’, 2013. Kuva: Paavo J. Heinonen

Kohti proosaa

Runoilija Slunga kuuntelee. Pysähtyy katsomaan ja haistelemaan. Tarkkailee tilanteita, joissa maailma alkaa paljastaa salaisuuksiaan, on yhtä kaiken kanssa ja kirjoittaa meille aistimansa.

 

− On nähtävä puussa persoonallisuus, sielu. On kirjattava ylös tarkka sävy, tuoksu ja tuntuma, sen sanoma. On rakastettava ihmistä ja tuulenpesiä. Luovassa tilassa kaikki säteilee, kaikki on täynnä tarinoita.

 

Edellä kuvaamaansa − sanoittamista sille, jolle ei ole sanoja ja joka jäisi muuten näkemättä − hän pitää runoilijan tehtävänä.

 

− Runoilija on Jumalan hullu. Jos lahja on annettu, sitä on velvollisuus käyttää. On tunnistettava kiven henkilöllisyys, Jumalan kasvot kukassa… toistanko itseäni?

 

Kieli on Slungan suuri rakkaus, loputon luovuuden leikkikenttä: vapaa sanajärjestys, sanat jotka voi keksiä ja jotka kaikki kuitenkin ymmärtävät, rumuus, kauneus, rytmi, sointi.

 

− Mieli taas pitää virittää tietylle taajuudelle, että kuulee ”mitä puhutaan”.

 

Runo on myös matkantekoa, Slunga jatkaa. Maisemat hänen ympärillään muuttuvat, ja hän myös katsoo niitä eri tavoin:

 

− Kylläisenä kauniista tahtoo ripauksen rumaa. Rumasta lannistuneena haluaa jotakin kaunista ja tyhmyydestä nujertuneena kipinän viisautta.

 

Entä mikä pysyy samana?

 

− Runoilijan katse, ja se kliseinen mutta pirullisen tuttu taiteilijan outous todellisuudelle, vaikka ihmisenä olenkin huomattavasti seesteisempi nyt kuin vaikkapa esikoiskirjan ilmestyttyä. Tuolloin olin kuin joku valoon nostettu pöllö, joka ei osannut ottaa tilaansa eikä puhua lukijoille, yleisölle eikä medialle.

 

Työhönsä Slunga suhtautuu äärimmäisen kunnianhimoisesti ja tunnustautuu ”kriittiseksi pilkunnussijaksi”. Ja nyt seuraa Suuri Uutinen: hän tuntee olevansa kypsä valloittamaan uuden alueen, proosan.

 

− Olen flirttaillut sen kanssa jo pitkään, pidellyt pöytälaatikossa, vaalinut, tehnyt muistiinpanoja, opetellut. Kirjoittanut, deletoinut, kirjoittanut. Jätän kuitenkin mieluummin tekemättä kuin kirjoitan kirjan, johon en ole täysin tyytyväinen, joten tässä voi mennä aikaa. Runot pidän rinnalla koko ajan, mutta niissä on auennut uusi maailma, jossa ei ole lainkaan edellisistä runokokoelmista tuttua estetiikkaa tai puhetta naisista. Kaipaan haastetta, isompia kuvioita. Enemmän kansainvälisyyttä.

 

Slunga kertoo, ettei hänen ole tarvinnut runoilijana ja taiteilijana ylittää suuria kynnyksiä, vaan ”eteen on rullattu punaisia mattoja”.

 

− Olen saanut onnenkantamoisia, joista voin vain olla kiitollinen. Ja ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun ja opettaneet paljon. Kustantamon oviin ei ole tarvinnut kolkutella lakki kourassa, vaan aina on toivotettu heti sisään, hemmoteltu, annettu aikaa ja ”silitetty myötäkarvaan”.

 

Slunga on tunnettu siitä, että hän osaa NAURAA, myös itselleen. On kuulemma pakko, ettei pimahtaisi.

 

− Minä olen se, jonka sukkahousut roikkuvat lahkeista ja joka kompastuu nähdessään kauniin miehen. Katuja siirrellään mielivaltaisesti yön aikana, niin etten löydä ikinä mihinkään ja eksyessäni soitan itkuisia puheluita läheisilleni. Rasittavuuden vastapainoksi yritän tosin olla hurmaavakin.

 

Häpeän ja voiman tasapaino

Tämän Kaltion teemana on rakkaus. Mikä rakkaudessa pistää vihaksi?

 

− Että sitä on niin vähän ja se on usein niin pientä. ”Rakkaus on kahden syljen kohtaamista”, kirjoitti suosikkipessimistini E. M. Cioran. Minusta meidän pitäisi, lajina, lopettaa ylenmääräinen romantisointi kahden ihmisen välisissä suhteissa ja siirtää fokus olevaisen rakastamiseen. Oman kuvan peilaaminen rakastetun silmistä on kivaa, mutta kun pitäisi rakastaa myös sitä naapurin inhottavaa mummoa ja möhkäkalaa ja työpaikan mulkkua besserwisseriä.

 

Romantisointi jää paitsioon myös Slungan viimeisimmässä kokoelmassa, jossa raivotaan ja vietellään, alistetaan ja alistutaan.

 

− Kaikki ovat orjia – jos eivät jonkun muun, niin sitten he orjuuttavat itse itsensä. Runoilija voi olla orjuutensa tiedostava orja. Tehdä kahleiden kalinasta taidetta.

 

Myös seksuaalisuus on Orjan kirjan, kuten koko tähänastisen tuotannon, vahvoja teemoja, mutta varokoon hän, joka lokeroi Slungan pornorunoilijaksi tai pikkutuhmaksi.

 

− Suutun, jos minua pidetään sellaisena, joka hakee huomiota kirjoittamalla ”pillusta” (näinkin on sanottu). Se on niin helppo, typerä ja likaava määritelmä! Alhainen.

 

Toisaalta Slunga ymmärtää, etteivät nämä määrittelijät puhu hänestä, vaan he projisoivat runoilijaan omia traumojaan ja seksuaalista häpeäänsä.

 

− Toisen ihmisen seksuaalisuuden kitkemiseen, häpäisemiseen ja kyyläämiseen käytetään jumalattomat määrät energiaa. Miksi? Se on valtava voima: ihminen sairastuu ilman kosketusta. Koska olen aina ollut erittäin aistillinen ihminen – mitäpä sitä kieltämään – tämä voiman ja häpeän välillä tasapainoilu väritti kasvuvuosiani ja on ehkä leimannut kirjojani eniten. En ole ”rivosuinen” halutakseni huomiota vaan kirjoitan, kuten täällä puhutaan toiselle ihmisille ja toisesta ihmisestä. Itse en enää suostu häpeämään ja konttaamaan, ikinä.

 

Slunga ei myöskään pidä siitä, jos hänen lyriikkansa määritellään puherunoudeksi; hänen teksteissään on myös maaginen taso.

 

− Pyrin tekemään runoni kerrosteisiksi, vaikka ne pinnalta katsoen vaikuttaisivatkin helppolukuisilta. On ajattelun laiskuutta paeta hämäryyksiin. Asioita pitää pohtia pitkään ja monelta kantilta, että ne voi ilmaista kirkkaasti, kiteytyneesti.

 

Jänkä-lehden kritiikki sanoo Slungan lyriikasta kauniisti: ”On ihan kuin rumimmat ja kauneimmat sanamme olisi punottu yhdeksi, vahvaksi ja erottamattomaksi kudokseksi, jota lukija tahtoo hivellä ja tutkia tarkemmin.” Eniten runoilijaa on lämmittänyt palaute, jossa kiitellään, kuinka hänen kirjansa ovat auttaneet purkamaan ”kilttiyden” ja ”sopivuuden” estoja.

 

− Eräs opettaja sanoi joskus luettaneensa esikoistani lukioluokalleen, jossa oli enimmäkseen pikkukylästä tulleita tyttöjä. Hän sanoi heidän miettineen: SAAKO tällaista kirjoittaa, miten tuollaista VOI kirjoittaa kotikylästä, ja lopulta: voisinko minäkin tehdä niin.

 

Kaksimetrisenä lavalleSlunga & Kaaoskoneisto. Kuva: Qumma Art

Slunga viihtyy runoineen lavalla. Performanssitaiteilija suunnittelee yleisölleen helposti aukeavia settejä, joita on kepeä kuunnella mutta joista jää myös ajateltavaa pitemmäksi aikaa. Esiintyjänä hän pitää burleskista, eri rooleilla leikkimisestä.

 

− Minulla on usein pvc-hame, korsetti ja tekoripset sekä jotain maskuliinista, kuten frakki, ja silinterihattu. Olen silinterissäni ja platformeissani kaksimetrinen nainen. Viihdyn sellaisena. Olen samaan aikaan kaunis ja ruma. Iso ja pieni. Pelottava ja pelokas. Paljas ja verhottu. Sellaisena minua saa katsoa, ja kestän sen. Haluan sitä.

 

Aivan ensimmäiset runokeikat tuntuivat Slungasta kiusallisilta pakkoesiintymisiltä. Puna läikytti kasvot ja sanat takkusivat. Hän halusi vain lukea runot ja häipyä äkkiä.

 

− Sitten ymmärsin, mikä on avain lukkoon: palveleminen. Pyyteetön halu sieluparkojen hyvään. Haluan koskettaa yleisöäni, antaa heille jotain kotiin vietäväksi, ehkä avata hetkeksi pienen selittämättömän näkymän todellisuutta kauemmas.

 

− Vaikka joskus haastankin ja saatan viedä epämukavuusalueelle, rikkinäiseen kummitusjunaan tai ihmisen pimeään, rakastan yleisöäni ja sen tunteen haluan välittää.

 

Slunga jatkaa, että keikka on huono, jos lavan ja katsomon välinen jää ei sula.

 

− Silloin teen jotain väärin, olen väärässä paikassa tai mielentilassa. En uskalla rentoutua enkä asettaa itseäni alttiiksi.

 

Performanssitaiteilija voi napata katsojan lavalle tai polvistua tämän eteen esittämään runon. Hän saattaa antaa runomuotoisia ”avioliittoneuvoja” vanhoille pariskunnille. Esityksissä on aina tilaa improvisoinnille.

 

− Jos hengitämme yleisön kanssa samaan tahtiin ja se suostuu tulemaan vietellyksi, saan mielettömästi energiaa. Juuri se ajaa lavalle yhä uudestaan.

 

Vuoden Taiteilija -titteli mahdollistaa Slungalle juuri lavarunouden kehittämisen − nyt hänellä on varaa toteuttaa ja suunnitella visuaalisia, musiikillisia ja loppuun asti mietittyjä esityksiä. Näitä ovat olleet esimerkiksi taiteilijavuoden avaus, runonlausuntaa, bluesia ja burleskia yhdistelevä Slunga & Kaaoskoneiston Karamellipaperihame sekä pienimuotoisempi Taikuri, huijari, varas -laulurunoshow, sekin Kaaoskoneiston tuotantoa. Kaaoskoneistossa Slungan rinnalla ovat helsinkiläinen kirjailija−laulaja Jaana Seppänen ja oululainen teatterin, musiikin ja tanssin vapaalla kentällä toimiva Eeva-Maria Kauniskangas sekä vaihteleva muusikko.

 

Syyskuussa Slunga osallistuu teksteillään ja esiintymisellään Sanna-Maija Karjalaisen ohjaamaan Naisen nauru -nimiseen musiikilliseen tragikomediaan, ja loppusyksystä on luvassa Runot tulessa -tapahtuma. Slungaa on tarjolla myös ainakin Hailuodon teatterifestivaalilla ja Turun runoviikoilla.

 

Pelkäätkö mitään?

 

− Kaikenlaista. Koko ajan. Runoilijuudesta ei voi ottaa vain kivoja paloja. On otettava koko paketti: pelot, yksinäisyys, riivaus, pakkomielteet, kunnianhimo, kipu, kauhu, alastomuus, paljaus. Jos taiteilija haluaa hyväksi, hän sitoutuu osaansa. Hän suostuu siihen. Vaihtoehtoa ei ole.

 

Lähteitä:

helislunga.fi

janka.fi - Taivas kuralätäkössä, Jumala jossain muualla

Niina Holm: ”Kaaosmaagikko käy kauppaa”. Nuori Voima 1/2013 – Runous 2012.

 

 

 

Heli Slunga

- Syntynyt 1982 Tervolassa, asuu Kiimingissä.

 

- Vapaa taidetyöläinen.

 

- Runokokoelmat: Jumala ei enää soita tänne (2008, Minerva Kustannus), Varjomadonna (2009, Minerva Kustannus), Orjan kirja (2012, WSOY). Tuotantoa käännetty mm. venäjäksi, italiaksi, englanniksi ja ranskaksi.

 

- Esityksiä: Karamellipaperihame (2013), Taikuri, huijari, varas (2013), Naisen nauru (ensi-ilta Valveella 21.9.2013).

 

- Toiminut mm. Kalevan ja Merilapin Helmen kolumnistina, freelance-toimittajana ja Nuoren Voiman runousnumeron 2010 vierailevana päätoimittajana. Vetänyt runotyöpajoja.

 

- Palkinnot: hopeaa Poetry Slamin SM-kisassa (2010), jaettu toinen sija J. H. Erkon runokilpailussa (2007), Tanssiva Karhu -ehdokkuus vuoden parhaasta runokokoelmasta (2013).

 

- Oulun Vuoden Taiteilija 2013.

 

Heli Slunga

Kuva: Ilpo Vainionpää