Kaltion uudistuneet sivut julkaistu osoitteessa Kaltio.fi

Lehtiarkisto > Kaltio 4-5/2010 > M: Miehen kuva. Miesten vuoro. Freetime Machos.
Bookmark and Share

M: MIEHEN KUVA. MIESTEN VUORO. FREETIME MACHOS.

Jenny Kangasvuo, kuvat Jenny Kangasvuo, Jaana Rannikko ja tuotantoyhtiöt


Kolme suomalaista elokuvaa vuodelta 2010. Dokumenttien nimet painottavat sitä, mistä on kyse: mieheydestä, miehenä olemisesta, mieheksi tulemisesta, miehuuden ihmettelystä ja ymmärtämisestä. Sukupuoli on elokuvien keskiössä, vaikka niissä on yleisinhimillisiäkin teemoja. Visa Koiso-Kanttilan ohjaama Miehen kuva käsittelee mieheyden lisäksi sukupolvesta toiseen siirtyvien traumojen ketjun katkaisemista, Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro suomalaisuutta ja avautumisen vaikeutta, Mika Ronkaisen Freetime Machos tasapainoilua työn epävarmuuden ja läheisten ihmissuhteiden välillä. Silti jokainen päähenkilö kysyy itseltään, mitä on olla mies.

 

Katsoja sen sijaan jää pohtimaan, miten suomalaista mieheyttä kerrotaan ja kuvitetaan.

 

Se oli miehen puhetta

Freetime Machos alkaa tutunkuuloisilla sanoilla: ”Pohjoissuomalainen mies otti ennen puukon selkäänsä kuin valitti naishuoliaan tai tervehti tuntematonta naapuria. Jurous ja vähäpuheisuus olivat jo geeneissä kotiutetut mieheen. [...] Mies ei itkenyt.”

 

Kaikkia kolmea dokumenttia on ylistetty nimenomaan siitä, että niissä miehet vihdoin avaavat suunsa ja antavat puheen ja itkun tulla. Miesten vuorossa puhetta tikistetään saunan lauteilla, Miehen kuvassa terapeutin sohvalla ja Freetime Machosissa kavereiden keskinäinen läpänheitto karnevalisoi myytin puhumattomasta miehestä.

 

Kävi jopa niin, että Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE palkitsi ohjaajat Miehen työ -palkinnolla siitä hyvästä, että ”kaikki kolme elokuvaa avartavat osaltaan kuvaa suomalaisista miehistä ja osoittavat, etteivät he ole puhumaan kykenemättömiä tervaskantoja, jotka eivät tunnista emootioitaan. Miesten puhe saattaa olla verkkaista, mutta sen kuuntelemiseen ei tarvita analysoijan taitoja, vaan hiljaisuutta ja ennen kaikkea empaattista läsnäoloa.”

 

Miehen työ -palkinto annetaan siis vuosittain niille ihmisille tai tahoille, jotka ovat ”työllään tai muilla ansioillaan edistäneet sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista erityisesti miehiin tai poikiin liittyen, edistäneet miesten ja poikien emansipaatiota tai purkaneet kapeita sukupuolirooleja”.

 

Mutta jos suomalaiset miehet eivät kerran puhu, miksi dokumenttien tarinat ovat silti niin tuttuja? ”Vaimo vei lapset”, ”juodaan viinaa”, ”naisen voi jättää, mutta kaveria ei jätetä”, ”mies osoittaa rakkautensa hakkaamalla halkoja”, ”rintamalla oli kovaa”. Eivätkö nämä tarinat ole nimenomaan arkkityyppisiä mies-tarinoita, sellaisia joita lauloivat jo Irwin ja Tapio Rautavaara, ja joita olemme lukeneet niin kaunokirjallisuudesta, sanomalehtien palstoilta kuin nettikeskusteluista? Tarvittiinko juuri nämä dokumentit todistamaan se, etteivät miehet ole kykenemättömiä puhumaan?

 

Ainahan miehet ovat olleet äänessä. Koko ajan. Kaikkialla. Sukujuhlissa patriarkka pitää omaa luentoaan ruokapöydän päässä; julkisissa keskustelutilaisuuksissa vain miehet kommentoivat, vaikka yleisön enemmistö olisi naisia; kokouksissa miesten puheenvuorot kestävät pitempään; koululuokissa pojat pitävät enemmän ääntä kuin tytöt. Se, että mies ei puhu vaimolleen ja isälleen, ei tarkoita sitä, etteikö mies puhuisi. Missä siis ovat ne myyttiset puhumattomat miehet, nuo joulupukin kaltaiset satuolennot?

 

Myytti ei kerrokaan miehisestä hiljaisuudesta tai puheen puutteesta, vaan siitä, mistä ja kenelle puhutaan ja missä rekisterissä. Myytti lienee syntynyt miesten kielen alla, niistä tilanteista, joissa puhe on tyrehtynyt. Surun edessä, heikkouden edessä, isän ja isyyden edessä, toista miestä kohtaan tunnetun seksuaalisen vetovoiman edessä. Myyttiin puhumattomasta miehestä kiteytyy niitä teemoja, joista on vaikea puhua, ja ehkä vaikea puhua nimenomaan miehenä. Jos myyttinen mies vaikenee, vaikenevat myös nuo teemat.

 

Pohjimmiltaan dokumenteissa ei olekaan kyse siitä, että kerrottaisiin miesten tarinoita, jollaisia ei ole koskaan ennen kuultu. Kyse on enemmänkin siitä, että nyt dokumenteissa miehet puhuvat nimenomaan miehinä, mieheytensä kautta. Irwin lauloi suomalaisella suulla, mutta dokumenttien päähenkilöt puhuvat suomalaisen miehen suulla.

 

Suomalaisuus on heteroa?

Kaikki kolme dokumenttia ovat silmiinpistävän suomalaisia. Miehen kuvassa käsittelemätön angst tiivistyy arkkityyppisesti viinaan ja itsemurhaan, noihin erityisen suomalaisiksi miellettyihin tappajiin. Miesten vuoro -dokumentin suomalaisuus on niin rakennettua, että se aiheuttaa melkein myötähäpeää. Panoroinnit pitkin tunturinrinnettä, heinäpeltoja, metsänreunaa ja kiiltävää järvenselkää ovat tunnistettavia kuvia Pekka Halosen ja Akseli Gallén-Kallelan tapaan. Elokuva vieläpä päättyy elokuvassa esiintyneiden miesten kuorona laulamaan Aleksis Kiven ”Lauluun oravasta”, joka kiikkuu armaan kuusen äitirinnas. Sekaan on ripoteltu sopivasti suomalaista hulluutta, tuota maabrändinkin kannalta hyödyllistä maustetta. Ei ihme, että dokumentti on saanut niin suuren suosion, sillä se näppäilee tarkkaan ja harkitusti suomalaisen kansallistunteen kanteleenkieliä.

 

Dokumentti on valkeudessaan rikkumaton kuin helmikuinen hanki kuudelta aamulla. Säröä siihen tuovat vain saamelaismiehen ja kahden kehitysvammaisen miehen haastattelut. Mitään ei-suomalaista tai ei-heteroa siinä ei ole. Kun kysyn yleisötilaisuudessa ohjaajilta, miksi dokumentissa ei ole kuvattu yhtään otosta perinteisistä homosaunoista, vaikkapa Yrjönkadun uimahallista Helsingistä, vastaus on sävyltään tuohtunut. Dokumenttia tehtäessä ei kuulemma ole tehty mitään erityistä valintaa, vaan on kuvattu siellä ja siitä missä ihmiset ovat suostuneet puhumaan. Toisessa yhteydessä ohjaajat kuitenkin myöntävät etsineensä ihmisiä, joilla on mielenkiintoisia tarinoita ja mielenkiintoisia saunoja kuvauspaikoiksi. Film-o-holic-lehden haastattelussa tekijät kertovat, että he pyrkivät saunatarinoiden avulla kertomaan suomalaisen miehen elämänkaaresta, ja että he tietoisesti etsivät tietynlaisia tarinoita.

 

Johtopäätökseksi jää, että vanhojen homosaunakävijöiden kertomukset eivät ole kiinnostavia eikä niitä voi sijoittaa suomalaisen miehen elämänkaareen. Eivätkä ne ainakaan sovi pilaamaan mielikuvaa saunasta epäseksuaalisena paikkana, jossa voi puhua kuin mies miehelle! Dokumentissa miehet istuvat vierekkäin lauteilla koskettamatta toisiaan. Korkeintaan taputetaan olalle, jos kaveri hiutuu itkuun. Miesten vuoro kertoo miesten avautumisesta toisilleen, mutta miesten välisistä suhteista ei puhuta. Ne jäävät edelleen vaikenemisen alueelle, hiljaisuuden nielaisemiksi.

Asuntovaunusauna parkkeerasi Sodankylän elokuvateltan viereen.
Kuva: Sodankylän elokuvajuhlat / Jaana Rannikko
.


Freetime Machos nojaa erilaiseen Suomi-kuvaan kuin Miesten vuoro. Se ironisoi suomalaista jäyhää mieheyttä, ja se on myös miehisen seksuaalisuuden kannalta äkkiväärempi. Elokuvan alussa todetaan se, millaista miehisen seksuaalisuuden on oltava: se on suvun jatkamista, ei nautintoa, ei varsinkaan omalla kädellä, toisen miehen kädestä nyt puhumattakaan.

 

Tällä alkupuheella elokuva ottaa myös suunnan, jossa kaikenlainen hauskanpito, tarkoitukseton vapaa-aika on olennaisesti epämiehekästä – ainakin pohjoissuomalaisittain. Freetime Machos sisältää jo nimessään oksymoronin: jos machous on miehisyyttä aidoimmillaan, mitä on sitten vapaa-ajan machous, onko se macho-miehisyyden irvikuva vai osoittaako se macho-miehisyyden epäaidoksi ja mahdottomaksi jo sinällään?

 

Elokuvan miehille rugby on kuin seksuaalinen nautinto, täysin turhaa ja tarkoituksetonta hengissäpysymisen kannalta. Turhana se on myös epämiehistä, varsinkin jos sitä vertaa hirvenmetsästykseen. Muualla maailmassa rugby nähdään miehisten miesten lajina, moninkertaisesti machompana kuin sukulaisensa amerikkalainen jalkapallo, jota pelataan suojat yllä. Pohjoissuomalaisen miehen näkökulmasta rugby on turhanaikaista ulkomaalaista hössötystä.

 

Elokuvan keskiössä on kahden miehen Matin ja Mikon ystävyys ja läheisyys. Matti on hölösuu säheltäjä, Mikko puolestaan rauhallinen perheenisä, joka ottaa Matin kiintymyksenosoitukset luontevasti vastaan, sietää tämän sekoiluita, pitää huolta. Matin ja Mikon suhteessa on kierteinen pohjavirta. Miesten suhteisiin toisiinsa kuuluu ristiriitaisia paineita: mies ei saisi välittää toisesta miehestä liikaa, mutta silti nimenomaan toinen mies on miehelle se luotettu, se joka ei petä, se, jonka olkapäähän kännissä nojata ja syliin oksentaa, kun kaikki naiset ovat jättäneet. Sama ristiriita vetää Mattia ja Mikkoa. Kiintymys on selkeää, mutta se ei saa tulla muiden kiintymysten tielle, kuten kiintymyksen lapsiin, vaimoon ja tyttöystävään. Ja homo ei tietenkään saa olla, se on selvää. Läheisyyden on pysyttävä tietyissä rajoissa. Ja niissä rajoissa läheisyyteen tulee jotain riipaisevaa.

 

Miesten väliselle läheisyydelle rakentuva elokuva saa hykerryttäviä sävyjä, kun Matti saa selville jotain, jonka kaikki muut joukkueen jäsenet jo tietävät: yksi rugbyjoukkueen jäsenistä on homo. Oikea homomies, ei sketsi-håkan, joka juoksee pikkurilli pystyssä. Matti käsittelee hämmennystään huumorilla, mutta päätyy silti tuskailemaan kännissä Mikolle seuratoverinsa homoutta. Mutta ”everybody is little bit gay”, kuten Mikko toisessa yhteydessä toteaa.

 

Isästä isään

Sekä Freetime Machosissa että Miesten vuorossa myös miesten vanhemmuus on vahvasti läsnä. Freetime Machosissa se on arkisen itsestäänselvää: punteissa roikkuu huomioita vaativia taaperoita kesken treenien, autot vaihdetaan perheautoihin ja raskauskuukausia lasketaan. Miesten vuorossa vanhemmuus näyttäytyy mustavalkoisempana ja kärjistetympänä. Kolme poikaa saunanlauteilla symboloi elämässään uuden mahdollisuuden saaneen miehen onnea; katkerimmin itkee isä, jonka lapsi on kuollut. Isyys merkitsee hyvää elämää, lapsi tulevaisuutta.

 

Miehen kuva -elokuva sen sijaan kietoutuu nimenomaan vanhemmuuden ympärille. Dokumentissa kuvataan päähenkilö Kalle Rissasen pyrkimystä olla toisenlainen isä kuin hänellä itsellään oli. Kallen isä teki itsemurhan samanikäisenä ja samassa tilanteessa, jossa Kalle on dokumentin alussa: eronneena ja alkoholisoituneena yksinhuoltajana. Kamera seuraa Kallea niin terapeutin vastaanotolle kuin raaputtamaan isän verta ullakon katosta, tallentaa Kallen epätoivon ja hämmennyksen hetket.

 

Miehen kuva -dokumentin intiimiyden taustalla on tekijätiimin pienuus. Elokuva on kuvattu kahden miehen eli äänittäjä Markku Siuruan ja ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan voimin. Molemmat miehet ovat päähenkilön lapsuudenystäviä. He eivät häivytä läsnäoloaan, vaan kamera kääntyy satunnaisesti myös heihin. Äänimies itkee, kun Kalle käy isänsä haudalla; dokumentin loppupuolella kamera jätetään jalustalleen kuvaamaan, kun elokuvatiimi juoksee kolmestaan uimaan. Niinpä Miehen kuva kertoo isän ja itsen etsimisen lisäksi myös miesten välisestä ystävyydestä ja luottamuksesta. Isä saattoi tappaa itsensä, omat muistot saattavat pettää ja vaimo jättää, mutta lapsuudenkaverit pysyvät rinnalla.

 

Kahdessa muussa dokumentissa miesten isäsuhdetta käsitellään varsin vähän. Erityisesti Miesten vuoron kohdalla jää miettimään, miksi niin harva dokumentin päähenkilöistä edes mainitsee isänsä tai pohtii omaa mieheyttään suhteessa isänsä mieheyteen. Isäsuhteen pohdinnan puute on entistä silmiinpistävämpää, kun ottaa huomioon, että Joonas Berghäll on kertonut yhtenä syynä dokumentin tekemiselle sen, että hän ei koskaan tavannut isäänsä. Dokumentin kautta hän etsi niitä tarinoita, joita isä olisi voinut kertoa. Tarinoita miesten omista isistä sen sijaan ei juurikaan kuulla. Miehen kuvakin syntyy isän poissaolosta; isästä puhuminen tulee mahdolliseksi sen kautta, että isä ei enää ole läsnä.

 

Omasta isyydestä voi puhua, mutta isän edessä jäädään silti mykäksi. Aiemmassa, omaelämäkerrallisessa dokumentissaan Isältä pojalle (2004) Koiso-Kanttila käsitteli omaa isäsuhdettaan, jolle oli ominaista ristiriita isän ja pojan muistojen välillä. Auktoriteetillaan isä kyseenalaisti poikansa muistot väkivallasta ja häpeästä, päätti sen, mikä on totta ja mikä pojan mielikuvitusta. Dokumentin kautta syntyi kuitenkin katharsis: vaikka suhdetta isään ei voi muuttaa, eikä isän hyväksyntää voi koskaan saavuttaa, lapsella on silti oikeus omaan totuuteensa.

 

Vaikka sitä ei ääneen sanota sen enempää Miehen kuvassa kuin Miesten vuorossa, sotakokemukset varjostavat päähenkilöiden suhdetta aiempien sukupolvien miehiin. Sotakokemukset rakensivat pärjäämisen eetokseen ja herkkyyden halveksimiseen perustuvaa mieskuvaa, joka on haavoittanut eri tavoin eri sukupolvien miehiä. Kaikissa dokumenteissa sota on jollain tavalla läsnä. Miesten vuorossa se on paljaana, vesijumpassa käyvien veteraanien sotamuistoissa, Miehen kuva -dokumentissa taas sukupolvien läpi siirtyvänä purkamattomana kokemuksena, Freetime Machosin rugby-kenttä karnevalisoi taistelun ja sodan lainaamalla armeijasanastoa.

 

Kiinnostavaa kyllä, kaikissa kolmessa dokumentissa työ, tuo perinteinen miehen määrittäjä, on varsin vähäisessä roolissa. Kenties mieskuvan muuttumisesta kertoo juuri se, että työ ei dokumenttien miehille ole minuuden mitta. Paljon tärkeämmäksi nousee isyys. Freetime Machosissa miehet pelaavat Nokian varjon alla, mutta työstä tulee vähemmän merkityksellistä, kun työpaikat käyvät epävarmemmiksi. Työtä tärkeämpää on itsen toteuttaminen urheilijana, kirjailijana tai isänä.

 

Mikä mies?

Länsimaisessa historiassa miessukupuoli on yleensä edustanut universaalia ihmisyyttä ja naissukupuoli poikkeamaa. Tästä näkökulmasta mieheys on jotakin annettua, itsestäänselvää, eikä sitä tarvitse erikseen pohtia kuten naiseutta. Näkökulma on ollut murtumassa jo pitkään, mutta vasta viime vuosina se on Suomessa puhjennut varsinaiseksi miestietoisuudeksi, johon voidaan kolmen dokumentin lisäksi liittää esimerkiksi vastikään perustetut eduskunnan miesverkosto ja Suomen Miestutkimuksen Seura.

 

Aiemmin miehisen ymmärryksen tavoittamattomana rajana on ollut naiseus, jonka ihmettelylle ja pohdinnalle mieskirjoittajat ja -ajattelijat ovat uhranneet valtavasti aikaa. Dokumenteissa mieheys liukuu samalla tavoin tavoittamattomiin. Mitä on mieheys? Miten olla mies?

 

Mieheys ei olekaan itsestäänselvää ja luonnollista, vaan sitä rakennetaan, oli rakentaminen tiedostettua tai ei. Ja kun kyse on nimenomaan mies-dokumenteista, on väistämätöntä, että ne rakentavat sukupuolten välistä rajaa, tekevät eroa miehen ja naisen välille. Samalla tämä mies-puhe riistää niiltä osan siitä yleisinhimillisyydestä, jonka ne silti sisältävät.

 

Miesdokumentit ovatkin esimerkkejä siitä ristivedosta, joka syntyy erilaisten sukupuolikäsitysten välille. Toisaalta on tarpeellista korostaa mieserityisiä kokemuksia, pohtia sitä, mitä on olla nimenomaan mies suhteessa edellisten sukupolvien miehiin, suhteessa toisiin miehiin, naisiin ja lapsiin. Toisaalta taas ei haluta mieheyden jähmettyvän, vaan muistutetaan, että miehisyys on monimuotoista eikä ihmisyys jakaudu kahtia. Mies itkee ja puhuu siitä huolimatta, että itku ja puhe torjutaan myyttisessä mieheydessä.

 

Ehkä siitä on loppujen lopuksi kyse, kun halutaan korostaa dokumenttien rikkovan myyttiä hiljaisesta suomalaisesta miehestä, joka hukuttaa surunsa viinaan. Myytissä on jotain tunnistettavaa, jotain joka peilaa miesten omia kokemuksia. Pakonomainen puhe myytin rikkomisesta kertoo tarpeesta luoda uutta mieheyttä yhteydessä vanhaan mieheyteen sitä täysin hylkäämättä.

 

Jenny Kangasvuon verkko-Kaltiossa julkaistuja
artikkeleita koottuna numerosta 2/2010 alkaen

 

Elokuvan miehille rugby on kuin seksuaalinen nautinto, täysin turhaa ja tarkoituksetonta hengissäpysymisen kannalta. Turhana se on myös epämiehistä.

 

 

Freetime Machos

 

Miehen kuva

 

Isä saattoi tappaa itsensä, omat muistot saattavat pettää ja vaimo jättää, mutta lapsuudenkaverit pysyvät rinnalla.

 

Miesten vuoro Sodankylän elokuvajuhlien vanhassa sirkusteltassa, kuva JK