Kaltion uudistuneet sivut julkaistu osoitteessa Kaltio.fi

Lehtiarkisto > Kaltio 5/2015 > Vapaus sanaan – ja vastuu sanoista
Bookmark and Share

Vapaus sanaan – ja vastuu sanoista

 

Aki Petteri Lehtinen

 

Suomalaisten tapa keskustella on viimeisen vuoden aikana alkanut purskahdella erilaisien sananvapauden saumojen lävitse. Demokratisoituneet mahdollisuudet saada yksittäinen ääni kuuluviin hämärtävät mielipiteen ja journalismin rajoja. Ainakin sosiaalisen median käyttäytymisen perusteella yhä useampi epäilee lähes kaikkien tiedonvälityskanavien totuudellisuutta. Miten palautamme ihmisten luottamuksen journalismiin? Aki Petteri Lehtisen essee pohtii muun muassa journalismin, totuuden ja objektiivisuuden keskinäisiä suhteita.

 

Sananvapauden perustuslaillisuuteen vetoavat nykyään myös vihapuheensa puolustajat. Julkisen sanan neuvoston (JSN) Journalistin ohjeisiin ja niiden läpinäkyvään toteuttamiseen journalistin tiedollisessa työssä nojaavat toimittajat käyttävät sananvapauttaan vastuullisesti: mielipiteitäkin ilmaistessaan heidän on tehtävä se kuvallaan ja nimillään.

 

Tämän sanominen julkisesti osoittaa toivoa journalistista tietoa kohtaan mediakentällä, jossa kuka tahansa saa ja voi ilmaista vaikka nimettömästi armottomimmatkin ennakkoluulonsa. Journalismin pitää näet normatiivisesti perustua tiedonhankinnassaan tosiasioihin silloinkin, kun journalistinen tuote/esitys muotoillaan kantaaottavaksi.

 

Suomen sananvapauslaki on kaikkia ihmisiä koskeva kommunikaatiomoraalin minimi. Journalistit ovat lisäksi sitoutuneet – lukuun ottamatta medialukutaitoisten yleisöjen tunnistamia trolleja – yhteisiin eettisiin normeihin.

 

”Trollin” voi oikeutetusti korvata eturyhmän tiedottajalla, mainostajalla tai propagandistilla asian vääristymättä. On journalismin tekijä sitten yksinäinen bloggaaja tai mediakonsernin toimittaja, hänen ainoa toivonsa lepää lukijoiden, kuulijoiden ja katselijoiden interaktiivisessa vertaisarvioinnissa. Journalistin ohjeet tukevat luottamusta.

 

Informaatio kiinnostaa kaikkia, ja sitä saa mistä tarjotaan. Tiedollista luottamussuhdetta on puolestaan vaikea luoda. Vapauksia oikeutetusti vaaditaankin vaikka velvollisuuksien kustannuksella, koska ne ovat sopimusasioita. Vastuu sanasta jää ehkä liiankin helposti kunkin kuulijan tulkinnan varaan. Toki he vastaavat tietämättään muun muassa valitsemansa tiedon tai informaation perusteella omista äänestyspäätöksistään, ylimmän vallan käytöstä Suomessa.

 

Sananvapaus on perus- ja ihmisoikeus, jonka täsmällinen sisältö määrittyy vasta alemmanasteisen lainsäädännön ja sen soveltamiskäytännön kautta, tiivistetään viestintäoikeudentutkijan, Päivi Tiilikan Journalistin Sananvapaus -teoksen (WSOYpro 2008) takakannessa. ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä”, todetaan Journalistin ohjeiden alkusanoina perustellusti juhlallisemmin.

 

Tiedollisen eli demokraattisen tehtävän täyttämiseksi ohjeissa sitoutetaan journalisti myös totuudenmukaisuuden tavoitteluun tiedon hankinnassa ja esittämisessä. Yksittäisiä faktoja voi käyttää mihin tarkoitusperään tahansa, mutta journalistista kokonaisraporttia voidaankin tiedollisesti mitata siksi vain totuudenmukaisuuden asteikolla.

 

Ilman erottelua totuudenmukaisen tiedon ja muun ajankohtaisinformaation välillä on aikalaistapahtumien ja -ilmiöiden ymmärtäminen – toisenlaisissa olosuhteissa eläneiden ihmisten yhtä aito kokemuselämä kuin oman pään sisäinen kokemustodellisuus – mahdotonta, vaikka persoonallisuuttaan voisikin kehittää empaattisemmaksi lukemalla klassikkoromaaneita ihmisistä, joita me kaikki kuitenkin yritämme olla. Mutta väline ei ole itse viesti.

 

Media ≠ journalismi

Journalismi sekoitetaan käsitteellisesti ”mediaan” jatkuvasti. Kun syytetään ”etelän mediaa”, ollaan ”median ajojahdin kohteena” tai ”saadaan medianäkyvyyttä”, useimmiten puhutaan itse asiassa journalismista. Mutta käsitteellinen hämäryys on kaksisuuntaista: journalismiksi kutsutaan usein myös lobbausta ja propagandaa.

 

”Media” on monikkomuoto ”keskikohtaa” tai ”välissä olemista” tarkoittavasta sanasta medium. Media siis merkitsee tiedotusvälineitä, jotka ovat ikään kuin todellisuuden tapahtuman ja tiedotettavan yleisön välissä. Suomen kielen ”välineet” tavoittaa media-sanan latinankielisen merkityksen hyvin.

 

Median eli tiedotusvälineiden samastaminen journalismiin on kuitenkin väärinkäsitys. Tiedotusvälineitä ovat yhtäältä sanomalehden, radion, television ja internetin kaltaiset alustat, ja toisaalta Helsingin Sanomien, Ylen ja tietyn blogisivuston kaltaiset nimetyt sisällöntuottajat.

 

Mikään mainituista ”mediumeista” ei pelkästään näillä perusteilla ole journalismia. Hesarissa on sarjakuvia, Ylen kanavilla saippuaoopperoita ja blogiteksteissä vihapuhetta. Mediassa on mainoksia, fiktiota ja valheita.

 

Journalismi edellyttää jotakin vahvempaa, mutta mitä? Journalismi ei ole lääketieteen tai oikeuskäytännön kaltainen suljettu ammatti, jonka hankittuaan henkilö kuuluisi eksklusiiviseen ammatinharjoittajien ryhmään. Journalismia voi tehdä periaatteessa kuka tahansa.

 

Journalismi pyrkii siksi erottautumaan muista ajankohtaisen informaation tuottajista itsenäisenä tiedollisena käytäntönä. Tämä tapahtuu usein vetoamalla journalistisiin periaatteisiin.

 

Suomessa Journalistin ohjeet ovat eettisiä ja tiedollisia normeja, joita itsesääntelyyn sitoutuneet journalistit ja julkaisut pyrkivät noudattamaan ja joita Julkisen sanan neuvosto tulkitsee. Journalismina voisi pitää siis sellaista toimintaa, joka noudattaa näitä ohjeita, sekä tuon toiminnan tuloksia mediassa.

 

Tässä on esimerkkejä Journalistin ohjeiden tiedollisista normeista, jotka erottavat journalismin ”mediasta”: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. […] Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. […] Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti.” (JO 8, 11, 12.)

 

Ohjeet vaikuttavat varsin selkeiltä. Toisaalta käytetyt käsitteet eivät sinänsä ole yksiselitteisiä. Mitä tarkoittavat ”totuudenmukaisuus”, ”tosiasiat” ja ”kriittisyys”? Vuosituhansien filosofinen pohdinta ja tutkimus eivät ole johtaneet tästä yksimielisyyteen.

 

Ei edes riitä, että käsitteistä päästäisiin kattavaan yhteisymmärrykseen. Pelkkä tosiasioiden totuudenmukainen välittäminen tietona ei tee kenestäkään journalistia, vaan pelkästään todenpuhujan. Miten journalismi sitten voisi erottautua itsenäisenä tiedollisena käytäntönä, joka tavoittelee totuudenmukaista tietoa?

 

1980-luvulla suomalaistutkijat Pertti Hemánus ja Ilkka Tervonen (Objektiivinen joukkotiedotus, 1980) etsivät vastausta ”objektiivisuuden” käsitteestä. He teoretisoivat ”objektiivisuuden” viestin ja todellisen tapahtuman vastaavuudeksi. Käsitys on sittemmin monin tavoin haastettu ja hylättykin.

 

Nykyään journalistit tukeutuvat usein ”tosiasiallisuuden” tai ”tasapuolisuuden” kaltaisiin periaatteisiin ja tavoitteisiin. Yksittäisiä faktoja voi kuitenkin käyttää hyvälläkin tahdolla harhaanjohtavasti tai yksipuolisesti, ja tasapuolisuus tavoitteena johtaa helposti epätosien väitteiden esittämiseen journalismissa.

 

Näiden ongelmien takia journalismille on kehitetty uutta objektiivisuuskäsitystä. Sen tarkoitus on tarjota journalismille tiedollisen identiteetin, käsitteellisen kehyksen sekä käytännön ohjenuorat tiedonhankintaan.

 

Pragmatistisen filosofian piirissä hahmoteltu ”käytännöllinen objektiivisuus” on lupaava tutkimuksen suunta. Käytännöllinen objektiivisuus keskittyy journalistisen esityksen eli representaation (teksti, video, twiitti) sijasta journalistisen tiedonhankinnan menetelmiin ja normeihin.

 

Journalistiset kuvaukset ja selitykset todellisuuden tapahtumista ja ilmiöistä voivat erottautua edukseen muusta ajankohtaisinformaatiosta niiden perustana olevien käytäntöjen vuoksi − käytettiin niiden esittämiseen mitä välinettä tahansa. Mutta ensin olisi tunnistettava laadukas tieto kelvottoman sanamoskan seasta.

 

”Laatujournalismi on vaarallinen sana ja sitä voidaan tulkita kuinka vain”, sanoi Turun Sanomien päätoimittaja Kari Vainio SuomiAreenan keskustelussa ”Tietoyhteiskunnasta kohuyhteiskuntaan” 18.7.2014. Iltalehden päätoimittaja Kari Kivelä nyökytteli, kun Vainio tarkensi nykytilanteeksi ”laadukkaamman printtisisällön ja hiukan kevyemmän nettisisällön”.

 

Journalismin laatu ei tietenkään ole vaarallinen sana tai aihe. Sanomalehdet tarjoavat printissä ja netissä muutakin kuin journalistista sisältöä: mainoksia, säätiedotteita ja viihdettä. Mutta lisäksi huono journalismi on pystyttävä erottamaan laadukkaasta journalismista.

 

Laatujournalismin voi tunnistaa ja journalistisen sisällön arvioida laadukkaaksi ainakin kolmella eri tavalla.

 

1. Yleisöjen odotukset

Samaan aikaan, kun mediapäättäjät satsaavat entistä enemmän sosiaaliseen mediaan, valtaosa suomalaisista toivoo yhä tiedotusvälineisiin lisää uutisia ja erityisesti tutkivaa journalismia (MTV Uutisten mediakysely, kesäkuu 2014). Yleisövastaajista vain yhdeksän prosenttia peräsi lisäpanostusta someen, mediajohtajista yli puolet.

 

Myös akateeminen tutkimus tukee ajatusta, että viihteen sijasta tiedotusvälineiltä halutaan laadukasta journalismia, joka kriittisellä ja analyyttisellä otteella tekee maailman tapahtumia ymmärrettävämmiksi (Heikkilä ym. 2012). Vain uskottavan ja luotettavan − siis laadukkaan − journalismin koetaan antavan tiedollisia valmiuksia kansalaisten omaan päätöksentekoon. Näin siis nimenomaan kansalaisten parissa.

 

Tutkivan journalismin yhdistyksen Minna Knus-Galán toteaa: ”[l]aadukas tutkiva journalismi kaivaa esiin epäkohtia, paljastaa väärinkäyttöä ja syventää kansalaisille olennaisia asioita […] yleisön palveluksessa, ilman omaa, henkilökohtaista agendaa” (HS 7.10.2010). Kannattaisiko journalististen toimijoiden satsata laatuun myös internetissä ja somessa, kun sitä kerran halutaan? Journalismin laatu ei riipu alustasta.

 

2. Normit ja kriteerit

Laadukkaan journalismin tiedolliset ja eettiset normit asetetaan kriteereiksi, joita vasten laatua voidaan tavoitella ja arvioida. Normit voivat olla kansainvälisiä tai kansallisia journalistin ohjeita, mutta myös toimituskohtaisia toimintasääntöjä ja periaatteita. Laatunormien julkituonti herättää yleisöissä luottamusta. Journalististen tavoitteiden avoin ilmaisu tarjoaa lisäksi yleisöille käsitteelliset välineet arvostella, arvottaa ja korjata laatujournalismia.

 

Samoin luottamusta herättää virheiden julkinen oikaiseminen. Somessa virheet paljastuvat kuitenkin.

 

Yleisösuhde ja sen vaaliminen ovat journalismin elin­eh­to­ja, ja parhaita normeja voi toteuttaa ja parantaa vain journalismin käytännössä − yleisöjen ja tutkijoiden palautteelle avoimena.

 

3. Tiedon hankinta

Vainio ja Kivelä kävivät SuomiAreenassa keskustelua samana päivänä, jolloin uutisia hallitsivat Ukrainassa alas ammuttu matkustajakone, Israelin aloittama maahyökkäys ja Microsoftin irtisanomat tuhat suomalaista. Vainiota harmitti, että Turun Sanomien luetuin nettiuutinen käsitteli varsinaissuomalaista karhua.

 

Ristiriita on vain näennäinen. Laatujournalismia voi tehdä paikallisuutisessa myös mehiläistarhaa häirinneestä petoeläimestä, vaikka uutisarvoltaan merkittäviä tapahtumia mahtuisi samaan päivään. Vastaavasti sanomalehden tai televisiokanavan kaltainen media voi tarjota journalismin lisäksi viihdettä, mikä ei automaattisesti nakerra journalismin laatua. Laatu alkaa kärsiä, jos itse journalismi viihteellistyy aiheidensa puolesta tai journalistinen tiedonhankinta typistyy ”uutisten” kopioimiseen toisilta.

 

”Laatujournalismi” ei ole vaarallinen sana. Journalismin laadun heikentyminen se vasta on vaarallista.

 

Sanat, joilla on vapaus

Ylen A-illassa 10.2.2015 käsiteltiin kehitysvammaisten ihmisten asemaa. Yleisöltä kysyttiin, onko kehitysvammaisella ”oikeus elää ja rakastaa niin kuin itse haluaa”. Kysymys sisältää oletuksen, että näitä oikeuksia ei kenties tietyllä ihmisryhmällä olisi.

 

Sanoja ja puhetapoja on helppo omaksua sokeasti. Journalistinen kielenkäyttö on mitallisesti rajallista ja suosii iskeviä ilmauksia, jollaisia poliitikot ja erilaiset eturyhmät keksivät ja käyttävät saadakseen äänensä kuuluviin mediassa. Miljoonien finanssitoimijoiden ennakoimatonta käytöstä kutsutaan ”markkinavoimiksi”, massairtisanomisia ”yhteistoimintaneuvotteluiksi” ja taloudellista tappiota ”negatiiviseksi tuottavuuskehitykseksi” – myös journalismissa.

 

”Ilmastonmuutos” kuulostaa neutraalilta yhdyssanalta, vaikka ilmaston lämpeneminen uhkaa koko planeettaa. ”Luonnonvarat” antaa ymmärtää, että maapallon mineraalit, nesteet ja orgaaninen aines ovat ihmisten – nykyisen sukupolven – omaisuutta. Suuryrityksillä on käytössään ”inhimilliset resurssit”, joka ilmauksena esiintyy talousjournalismissakin.

 

Sotapropagandan retoriikka tarttuu journalistiseen kielenkäyttöön. ”Terrorismin vastainen taistelu”, ”massatuhoaseet” tai ”Ukrainan kriisi” eivät sano paljoakaan sotien todellisuudesta, journalistisesti olennaisesta poliittisesta häikäilemättömyydestä ja inhimillisestä kärsimyksestä. Janne Riiheläinen on huomauttanut, että ”Meillä Suomessa Venäjän sotilaallisesta ja muustakin uhasta käytetään nykyisin kiertoilmaisua ’1 300 kilometriä yhteistä rajaa’”.

 

”Maahanmuuttokritiikki” saa ennakkoluuloisuuden näyttämään älylliseltä asenteelta. Toisaalta ”suvaitsevaisuus” voi tarkoittaa erilaisuuden sietokykyä, monikulttuurista tai yleisinhimillistä hyväksyntää, mutta myös vastuutonta kaikki käy -relativismia tai pelokasta vaiteliaisuutta. Eduskuntavaaleista 2011 lähtien journalistit ovat käyttäneet populistiselta puoluejohtajalta omaksumaansa jytky-sanaa.

 

”Terrorismiepäilty” viittaa joissain maissa henkilöön, jonka poliisi pidättää pelkän ulkonäön tai nimen perusteella. ”Etninen puhdistus” puolestaan viittaa likaan, vaikka kyse on kansanmurhasta.

 

Tutkimatta jääneet sanat tarttuvat helposti journalismin kieleen ja sitä kautta yleiskieleen.

 

Mielipidemittausten sanojen asettelu sekin vaikuttaa tulokseen ja miltä se näyttää: Ranskalaisen Le Parisien -lehden teettämän kyselyn mukaan ”54 % ranskalaisista hyväksyy islamin” (Le Nouvel Observateur 17.–23.12.2009). Suomessa maahanmuuttojohtaja Annika Forsander on kritisoinut HS-Gallupin tapaa kysyä kansalaisilta ”pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia”, ikään kuin ”jossain olisi varanto, josta noin vain otetaan” (HS 16.3.2010).

 

Journalisti ja kirjailija George Orwell varoitti kielenkäytöstä vallan välineenä: ”Jos ajattelu korruptoi kielen, myös kieli voi korruptoida ajattelun. Huono kielenkäyttö voi levitä perinteen ja jäljittelyn kautta jopa sellaisten ihmisten parissa, joiden pitäisi tietää paremmin, ja tietävätkin […] Poliittinen kieli on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan totuudenmukaisilta ja murha kunnialliselta sekä antamaan kiinteä ilmiasu tyhjälle ilmalle.” (Orwell: Why I Write, 116, 120.)

 

Journalismissa ei jää tilaa sanojen avaamiseen: epämääräisten ilmausten sisään piilotettu ajatus pääsee näin vakuuttelemaan yleisöjä koko voimallaan. Kun journalismi levittää ja normalisoi näitä ilmauksia, niiden edustamat näkökulmat yleistyvät ja vaientavat vaihtoehdot. Sanasokeus on journalismin pahimpia kuolleita kulmia.

 

Journalismin uusi objektiivisuus

Yleisöt odottavat journalismilta syvällisyyttä, ja journalismin elinehtoina pidetään luotettavuutta ja uskottavuutta. Niitä tukevasta objektiivisuudesta on kuitenkin luovuttu perinteisen objektiivisuuskäsityksen tiedollisten ja eettisten ongelmien takia.

 

Pragmaattisessa filosofiassa hahmoteltu uusi käsitys objektiivisuudesta voi auttaa laatujournalismia vastaamaan luotettavuuden, uskottavuuden ja syvällisyyden vaatimuksiin. Journalismin perinteinen tiedollinen ohjenuora on ollut objektiivisuus, joka journalismin lyhyessä historiassa on ymmärretty eri tavoin (ks. esim. Kaplan 2010). Suomessa objektiivisuuskäsitystä kehiteltiin joukkotiedotuksen tiedolliseksi ihanteeksi 1980-luvulla (Hemànus & Tervonen 1986; 1980; Tervonen 1986). Myös arvojen objektiivisuutta korostanut käsitys pyrki ”ilmiöiden taakse [todellisuuden] ’olemukseen’” (Niiniluoto 1990, 71).

 

Tosiasiallinen, eli objektiivinen, journalistinen raportti vastasi todellisuudessa vallitsevia asiantiloja, kuten tieteessä: tiedon tuli koskea kohteitaan riippumatta tiedollisten toimijoiden subjektiivisista ominaisuuksista – mielipiteistä ja tulkinnoista.

 

Objektiivisuutta on alettu pitää tiedollisesti epäuskottavana ja eettisesti arveluttavana käsitteenä sekä journalismissa (Apunen 2010) että sen tutkimuksessa (Väliverronen 2009). Taustalla on yhteiskuntatieteissä vahvistunut konstruktionistinen ajattelu, jonka mukaan kaikki tieto on ihmisten tekemää, rakennelmaa.

 

Miten biologisesti rajoittunut ja tietokyvyiltään ehdollistunut yksilö, saati sitten kielelliskulttuurisesti ja ideologisesti asemoitunut journalistinen yhteisö voisi saavuttaa näistä yksilöllisistä ja sosiaalisista ehdoista riippumatonta, objektiivista tietoa? Tämä tarkoittaisi mahdotonta näkökulmaa ”ei-mistään” (Nagel 1986), eli inhimillisistä intresseistä ja arvoista riisuttua ”Jumalan näkökulmaa” (Putnam 1990).

 

Koska maailmaa ja sen tapahtumia ei voi peilata sellaisinaan, on objektiivisuudesta haluttu luopua (vrt. Väliverronen 2009, 17). Miten silloin käy luotettavuudelle, uskottavuudelle ja syvällisyydelle? Relativismi on huono vaihtoehto niin tiedollisesti kuin eettisestikin.

 

Objektiivisuutta vastaan esitetty kritiikki on saanut journalismin tutkijat ehdottamaan, että journalistien tulisi luopua objektiivisuudesta ja keskittyä näkökulmiin ja tulkintoihin sekä kunnioittaa moniäänisten ja moniarvoisten kohteidensa ja yleisöjensä erilaisia näkemyksiä ja maailmankuvia (ks. esim. Gaber 2010). Tiedollinen ongelma kuitenkin on, että kaikkien näkökulmien ja tulkintojen, eli erilaisten tiedollisten konstruktioiden, käsittäminen samanarvoisiksi tarkoittaa relativismia: ilman objektiivisia kriteereitä ei voida arvioida, mikä on totta ja epätotta, mikä oikein ja väärin. (Boghossian 2006, 5.)

 

Relativismin tiedollinen haaste ja eettinen houkutus ovat saaneet monet journalistit luopumaan objektiivisuudesta sanan perinteisessä merkityksessä ja tulkitsemaan sen puolueettomuutena tai tasapuolisuutena (vrt. Niiniluoto 2002, 138–139). Relativismin tulo yliopistoista uutishuoneisiin on näin aiheuttanut journalismissa käsitteellisen muutoksen (Goldstein 2007, 70; Baggini 2002, 21).

 

Tiedolliseksi ongelmaksi tämä muutos muodostuu, kun puolueettomuus ja tasapuolisuus asetetaan journalismin päämääriksi, eli journalistisen tuotteen toivotuiksi ominaisuuksiksi. Silloin luovutaan totuudenmukaisuudesta journalistisen tiedonhankinnan tavoitteena – parhaiden argumenttien sekä vakuuttavimman todistusaineiston vaivalloisesta etsimisestä ja punnitsemisesta (ks. Rosen 2000).

 

Käytännöllinen tieto-oppi voisi tuoda tukea käsitteellisesti ja käytännöllisesti totuudenmukaisuuteen pyrkijöille.

 

Kun journalistista tietoa tarkastellaan käytännöllisesti ja kokonaisvaltaisesti, vanha objektiivisuus sekä puolueettomuus ja tasapuolisuus saavat paikkansa tiedonhankinnan keinoina, jotka palvelevat totuudenmukaisuuden päämäärää – luotettavaa, uskottavaa ja syvällistä tietoa. Niitä ei siis tule asettaa perimmäisiksi päämääriksi vaan sijoittaa osiksi totuudenmukaisuuden tavoitteeseen tähtäävää tiedollista prosessia, jota kutsun käytännölliseksi objektiivisuudeksi.

 

Pragmatismiksi kutsuttu filosofinen ohjelma ottaa lähtökohdakseen inhimilliset käytännöt ja niitä ohjaavat normit. Esimerkiksi journalismi tiedollisena käytäntönä on normatiivisesti ohjautunutta sosiaalista toimintaa sekä muun tiedontavoittelun tavoin aktiivista ja jatkuvaa todellisuuden tutkimusta (ks. Pihlström 2008). Journalistinen tiedonhankinta tutkimuksena on läpeensä inhimillistä, mutta siitä ei seuraa tiedollinen relativismi.

 

Totuudenmukaisuuteen tähtäävän tutkimuksen ja journalismin tavoitteena ei voi olla puolueettomuus, mutta tämän tietoteoreettisesti mahdottomaksi todetun normin voi korvata objektiivisella asenteella. Se tarkoittaa tilapäistä etääntymistä omista ennakkoluuloista, valmiutta tutkia tietolähteitä kriittisesti sekä avoimuutta todistusaineistolle ja epämieluisillekin vastaväitteille tulkintaan asti (vrt. Nagel 1986).

 

Todellisuudesta on oikeita ja vääriä sekä totuudenmukaisia ja epätotuudenmukaisia tulkintoja. Oikeisiin päästään kaivamalla esiin uusia asioita, tulkitsemalla niitä rationaalisesti sekä päättelemällä ja selittämällä ne ymmärrettävästi. Siitä syntyy journalismin luotettavuus, uskottavuus ja syvällisyys.

 

Journalisti voi näin laajentaa näkökulmaansa kattamaan yhä laajemman joukon aiemmin vieraita kohteita ja näkökulmia. Objektiivisen asenteen ja menetelmän varassa tehty todellisuustulkinta tarkoittaa kokonaisvaltaista prosessia. Siihen kuuluvat tiedon 1) hankkiminen, eli etsintä, valikointi ja arviointi, 2) testaaminen, eli todennus, epätodeksi osoitus, kritiikki ja johtopäätökset ja 3) esittäminen, eli kirjoitus, kuvaus ja twiittaus (vrt. Ward 2004, 264).

 

Journalistinen objektiivisuus on siis ennen muuta menetelmä erilaisten käsitysten ja näkemysten testaamiseksi ja koettelemiseksi parhailla tiedonhankinnan prosesseilla, toistaiseksi parhaiksi osoittautuneiden tiedollisten normien rajoissa ja ohjauksessa (mt. 265–316; ks Ward 2010). Näin hankittuja käsityksiä arvioidaan eli tulkitaan menetelmällisesti ennen niiden julkaisua, mutta tällöin konstruoidaan uutista tai muuta journalistista tuotetta, eikä – relativismin pelkäämällä tai toivomalla tavalla – itse todellisuuden tapahtumia tai ilmiöitä.

 

Journalisti on aktiivisesti vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ja fyysisen todellisuuden kanssa, mutta saadakseen totuudenmukaista tietoa hänen täytyy aktiivisesti pyrkiä eroon – edes tilapäisesti – ajattelun subjektiivisista ja kulttuurisidonnaisista rajoitteista ja vääristymistä. Journalismissa on ei-subjektiivisia rutiineja ja sääntöjä, joilla asetetaan rajoituksia subjektiivisille arvostelmille. Oikeita ja vääriä journalistisia tapoja erottavat uutiskriteerit, toimituskokoukset, faktantarkistusdeskit ja oikolukumetodit. Kolmas askel kohti objektiivisuutta huomioi, että tieto on aina aktiivisia tekoja ja inhimillistä toimintaa.

 

Journalismi on muiden inhimillisten tietokäytäntöjen tavoin aina keskeneräistä. Siksi sitä tulee alati kehittää.

 

Paljon puhuttu journalismin kriisi on osittain eksistentiaalinen: journalismi ja sen tutkijat pitävät laatujournalismin elinehtoina luotettavuutta ja siitä seuraavaa uskottavuutta. Yleisöt puolestaan kaipaavat journalismilta eniten syvällisyyttä: kiinnostavana pidetään yhteiskunnallisesti merkittävien aiheiden ymmärrystä lisäävää journalistista tulkintaa (Heikkilä ym. 2012).

 

Käytännöllisen objektiivisuuskäsityksen kehittämiselle on kaksi toisiaan tukevaa perustetta. Ensiksikin journalismin parhaita tiedollisia käytäntöjä on mahdollista tutkia uuden pragmaattisen objektiivisuuskäsityksen kehittämiseksi edelleen. Toiseksi journalismin käytännössä tämä objektiivisuuskäsitys voi puolestaan tehdä journalismin tiedollisesta prosessista aiempaa luotettavamman, uskottavamman ja syvällisemmän. Maailma tulee näin aiempaa paremmin ymmärretyksi. <

 

Täydellinen lähdeluettelo painetussa Kaltiossa 5/2015.

 

Journalistin ohjeet

Perustavia ja taustoittavia kirjoituksia teemasta: etiikka.fi

Versioita tämän kirjoituksen osista on julkaistu aikaisemmin mediaeettisellä sivustolla etiikka.fi sekä Journalismikritiikin vuosikirjassa 2013 (Media & viestintä 1/2013, toim. Heidi Kurvinen) ja Kritiikin Uutisissa (2/2010 ja 4/2015).

 

AJANKOHTAISTA    Arkisto >

Kaltion tilaushinnat nousevat muutamalla eurolla vuonna 2016. Uuden tilauksen tai vanhan uusimisen voi tehdä vanhoilla hinnoilla 2015 jouluun mennessä.
Kaltion 70-vuotisjuhlaseminaari järjestetään keskiviikkona 11.11.2015 kello 9–15 Oulun kaupunginkirjaston pääkirjaston Pakkalan salissa (Kaarlenväylä 3, Oulu). Seminaari on kaikille avoin ja maksuton. Lue ohjelma uutisesta.

Jäsenten etuna Kaltiot kotiin kannettuna edullista 35 euron vuosimaksua vastaan.

Kaltion pitkäaikainen toimittaja, MA Paavo J. Heinonen aloittaa lehden päätoimittajana elokuussa 2010.
Kiitos ja kumarrus uudistuksessa mukana olleille! Uutuutena Verkko-Kaltio alkaa julkaista verkkoartikkeleita sekä laajempia versioita painetussa lehdessä ilmestyneistä jutuista.