Charlie Seymour etsii nahkakenkiä ja asuntoa. Hän kysyy bändikaverinsa kengän numeroa, mutta sopivasta koosta huolimatta lainaaminen ei onnistu: ei kaverikaan voi koko viikonloppua sukkasillaan kulkea. ´Toivottavasti hääkeikasta maksetaan kenkäkulut kattava palkkio´, Seymour sanoo mietteliään näköisenä.

Elokuussa neljäkymmentä vuotta täyttänyt pohjoisenglantilainen on viime vuosina viettänyt yönsä entisen tyttöystävänsä isän omistamassa asunnossa Pariisin lähiössä, kavereiden sohvilla ja satunnaisten naistuttavien sängyissä. Tänä syksynä hän viimein muuttaa kaikki tavaransa yhteen paikkaan kolmen hengen soluasuntoon.

Seymour oli 1980-luvulla töissä pekonitehtaalla Yorkshiressa. Aamuisin tehtaaseen tuotiin tuhat sikaa, jotka teurastettiin ja paloiteltiin teollisella tehokkuudella. Kylmiötilassa työskennellyt Seymour lämmitteli käsiään vastaleikattujen sianpäiden sisällä.

Luut ja muut teurasjätteet heitettiin sekaisin lavalle, joka ajettiin kaupungin ulkopuolelle tyhjennettäväksi. Kun ´bonewagon´ eli luuvaunu kulki kaupungin läpi, ihmiset pidättelivät hengitystään.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Seymourin The Bonewagon -yhtye heittää sekalaista keikkaa pariisilaisbaarien lavoilla: englantilainen, irlantilainen ja ranskalainen kansanmusiikki yhdistyy rokkiin, bluesiin, punkiin, funkiin ja skahan.

Seymour elää Pariisissa soittamalla akustista kitaraa ja laulamalla katu-uskottavalla äänellään omia ja muiden lauluja. Ranskalaisen hyvinvointivaltion tarjoama toimeentulotuki auttaa maksamaan vuokran ja Seymourin 14-vuotiaalle tyttärelleen hankkiman pianon osamaksut.

Tarinan lähtökohdassa on ehkä vain soitto- ja laulutaidon verran enemmän boheemisuutta kuin karaokebaarissa ulvovan suomalaisen pitkäaikaistyöttömän valitettavassa elämäntilanteessa. On siis palattava aikaan, jolloin 18-vuotias Seymour tuli ensimmäisen kerran Pariisiin – kaverinsa kanssa liftaamalla.

Viiden kuukauden aikana nuori Seymour oppi Pariisissa tärkeän taidon eli juomaan ilmaiseksi kantakapakassa, Seymourin tapauksessa irlantilaisessa Tigh Johnny -pubissa. Elämällä ei ollut seuraavaa ranskalaistyttöä tarkempaa suuntaa, kunnes Seymour heräsi musiikin sanomaan Bastillen aukiolla järjestetyssä konsertissa. Seymourin kotikaupungista Pariisiin esiintymään tullut Red Skins -yhtye sai hänet oivaltamaan, että musiikilla voi elää.

´Tunsin itseni voittamattomaksi´, Seymour sanoo ilman brittiläistä ironiaa. Mutta rahattomuuden lisäksi nuorta englantilaista vaivasi se, että hän huomasi eräänä aamuna herätessään irlantilaisen pubinomistajan asunnossa talon isännän tämän miespuolisen rakastajan kanssa nukkumassa samassa sängyssä, omassaan. Seymour päätti palata kotiin ja opetella soittamaan.

Haluatko Pariisin-boheemiksi?

Paluu Pohjois-Englantiin oli lattea kokemus. ´Paikallisten kavereiden suurin uutinen poissaoloajaltani oli, että joku porukasta oli tappanut lampaan´, Seymour muistelee. Oli äkkiä päästävä takaisin tien päälle. Nyt Seymour tiesi kuinka.

Opeteltuaan soittamaan rumpuja hän lähti uudestaan Ranskaan kitaraa soittavan kaverinsa kanssa. Autolautalla Seymour tapasi ranskalaistytön, jota englantilaispojat seurasivat Aix-en-Provence´iin saakka.

He soittivat Etelä-Ranskassa ja Pariisissa kaduilla ja metrossa, asuivat halvoissa hotelleissa ja tyttöjen luona sekä söivät kutsusta vieraiden ihmisten kotona. Seymour muistelee, että ´ihmiset ja jopa terassien tarjoilijat taputtivat ja antoivat rahaa ja savukkeita esitysten jälkeen.´

Nykyajan ´puritaanisuus´ on kuitenkin ajanut viimeisetkin Pariisin-boheemit ahtaalle: ´Kaupungissa taitaa olla enää kolme terassia, missä katutaiteilijat saavat esiintyä.´

Kaupunkien väliä pummilla matkustaneet muusikot valitsivat aina suoran junayhteyden, jotta konduktööri ei voisi heittää heitä ulos junasta ennen määränpäätä. Stressin minimoimiseksi he etsivät konduktöörin käsiinsä heti alkumatkasta, jotta saisivat loppumatkan olla rauhassa.

Tarkastusmaksua varten pojat antoivat keksittyjä pikkutuhmia englanninkielisiä osoitteita ranskalaiskonduktööreille, joista eräs reagoi voimakkaasti tulevien Pariisin-boheemien luovaan matkustustapaan: ´Senkin englantilaissiat, luulette voivanne tehdä mitä tahansa!´

Mies oli tavallaan oikeassa. Montpellierin kaupungissa pojat tutustuivat muukalaislegioonan sotilaisiin, jotka pyysivät heitä hankkimaan hasista. Legioonalaiset maksoivat kiitokseksi hankinnasta englantilaisten juomat koko illan ajan. Aamuyöstä Seymourin kaveri katsoi baarin lattialle sammuneita ammattisotilaita: ´Kippis Charlie, joimme legioonalaiset pöydän alle.´

Tyttärensä syntymän jälkeen Seymour osti käytetyn pakettiauton ja lähti kiertämään Ranskaa kitaran kanssa. Kun lapsen äiti kolme vuotta myöhemmin teki asumuserosta virallisen, Seymour palasi Pariisiin tyttärensä perässä.

Hän rekisteröityi ranskalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään ja alkoi soittaa kitaraa metrossa elatusmaksujen hoitamiseksi. Puolentoista vuoden jälkeen metrosoittaminen alkoi kuitenkin vaatia veronsa. Seymour myi kitaransa päästäkseen koko hommasta eroon.

Kitarasta saadut rahat menivät kahdessa päivässä Amsterdamissa, minkä jälkeen Seymour joutui lainaamaan kaverin kitaran ja palaamaan metroon. ´Kitaran myynti oli kuitenkin jonkin uuden alku, sillä tapauksen jälkeen aloin etsiä töitä kapakoista´, Seymour tarkentaa.

Vuonna 1996 hän sai töitä osa-aikaisena baarimikkona Pariisin englanninkielisistä pubeista, osti uuden kitaran ja alkoi kirjoittaa omia lauluja kokemuksistaan.
´Metrossa buskaaminen oli ollut rasittavaa, mutta baarityö taas tarkoitti jokailtaista juopottelua asiakkaiden kanssa´, Seymour kertoo. Molempiin väsyneenä Seymour päätti perustaa bändin. Pari vuotta tarjoiltuaan ja harjoiteltuaan hän pääsi esiintymään työnantajiensa pubeissa.

Seymourin säveltämää ja sanoittamaa musiikkia esittävän The Bonewagonin alkuperäisessä kokoonpanossa soittivat Pariisin kapakoista ja katujen soittopaikoilta löytyneet muusikot eli englantilainen Andy Hibbins (rummut), irlantilainen Kevin Kretsch (kitara ja mandoliini) ja ranskalainen Nicolas Roy (basso). Viime vuonna julkaistussa omakustanne-cd:ssä on mukana myös viulu ja piano. Kannen piirroksen on tehnyt Seymourin teini-ikäinen tytär.

Boheemisuus ammattina ja musiikki minuutena

Andy Hibbins on Seymourin maanmies Ketteringin kaupungista. The Bonewagonin levyltä pois jäänyt nykyään 45-vuotias Hibbins on boheemi diiva. Hän on esiintynyt viimeisen kymmenen vuoden ajan lähes joka päivä Pariisin metrossa, mutta elää estoitta rocktähden elämää reilusti yli vaatimattomien varojensa.

Valokuvaaja pyytää Hibbinsiä poseeraamaan St. Michelin metroasemalla eikä mies toista kehotusta tarvitse. Hibbins esittelee villejä ilmeitä ja vietteleviksi tarkoitettuja asentoja kitaransa kanssa ja huudahtaa jokaisen otoksen jälkeen turhautunutta teeskennellen ´I wasn´t ready!´ Ohikulkeva poliisipartio kiertää kuvauskohteen kaukaa.

Hibbins kuuluu boheemin nyky-Pariisin nähtävyyksiin. Yhdysvaltalainen Chip Kelley tapasi Hibbinsin lomamatkallaan ja kuvasi edustavassa vuokrahuoneistossaan musiikkivideon. Videossa urheilushortseihin pukeutunut Hibbins seisoo turkoosia verhotaustaa vasten kitaransa kanssa. Hän poistuu kuvasta siemaisemaan Kelleyn Harvardissa koulutetun lääkärivaimon sekoittamaa cocktailia ja palaa laulamaan Tom Pettyä.

Kun kavereita kutsutaan katsomaan ja arvioimaan videota, Hibbins mukamas suuttuu teoksen kuvanneelle ja ´ohjanneelle´ Kelleylle huonon äänenlaadun takia. Kelley hoitaa Hibbinsiä tyydyttävällä uskottavuudella ohjaajanroolinsa Hibbinsin luomassa taiteilijanäytelmässä.

Valokuvauksen jälkeen Hibbins lähettää Kaltion toimittajalle tekstiviestin. Tähti tiedustelee, milloin hän pääsee Suomen televisioon. Vaikka tarkka ajankohta jää auki, Hibbins ilmoittaa tv-lähetykseen osallistumisensa ehdoksi, että pukuhuone maalataan hänen lempiväreillään.

Kevin Kretsch, Seymourin ja monen muun pariisilaismuusikon luottokitaristi, väitteli tohtoriksi Dublinissa orgaanisen fotofysiikan ja epälineaarisen optiikan alalta ennen kuin muutti Pariisiin tutkimustoimen perässä. Vielä seitsemän vuotta sitten fysiikalle omistautunut, nykyään 34-vuotias Kretsch tapasi Pariisin expat-baareissa katumuusikoita, joilta hän otti oppia kitaran soittoon.

Lyhyen tutkimuspestin päätyttyä Kretsch sairastui tilapäiseen työkyvyttömyyteen johtaneeseen masennukseen. Varattomuus teki hänestä ´boheemin´ vasten tahtoaan, mutta musiikin soittamisen ansiosta hän pääsi vähitellen ulos huoneestaan takaisin elävien pariin.

Tärkeä tapahtuma oli puhelu Seymourilta, johon Kretsch oli tutustunut pariisilaiskapakoissa. Miehet alkoivat harjoitella yhdessä ja soittivat ensimmäisen keikkansa keväällä 2001. He ovat sittemmin soittaneet viikoittain kapakoissa, mutta myös festivaaleilla, televisiossa ja radiossa.

Kretsch kertoo, että muusikkona eläminen ei ole helppoa Pariisissa: ´Palkka on huono ja konserttimahdollisuuksia vaikea löytää. Pysyn kuitenkin Pariisissa, koska musiikin alan ammattiverkostoni on täällä. Dublinissa, josta en edes erityisemmin pidä, joutuisin aloittamaan kaiken alusta. Pariisissa pystyn yhä toteuttamaan ja todistamaan itseäni.´

Virtuoosimaiseksi Stratocaster- ja mandoliininsoittajaksi muutamassa vuodessa itsensä kehittänyt Kretsch on kuitenkin joutunut tekemään Pariisissa myös kompromisseja. Fysiikan tohtori on työskennellyt muun muassa markkinointitutkimusta tekevässä yrityksessä. Ammatissa istutaan kahdeksan tuntia päivässä luurivanne pään ympärillä ja toistetaan puhelimitse amerikkalaisyritysten edustajille näyttöpäätteelle ilmestyviä kysymyksiä Volvon katerpillarien käyttöominaisuuksista. Päivän työstä jää noin 50 euroa käteen.

Boheemi pysyy kodittomana

Seymour ja Kretsch ovat viime vuosina soittaneet säännöllisesti irlantilaisen Martyn Mulheren The Hot Water Bottles -yhtyeessä, joka esittää Pariisin expat-pubeissa irlantilaista musiikkia.

Mulhere on lavalla maaninen punatukkainen hahmo, joka ei säästele raivokkaana kantautuvaa ääntään sen enempää kuin itseään. Lavan ulkopuolella hän on hieman ujon oloinen iso mies, joka viihtyy baarissa pitkään. Siksi on vaikeampaa sanoa, millainen hän on kotona.

Keväällä 40 vuotta täyttänyt Mulhere opiskeli nuorena miehenä klassista kitaraa Dublinin konservatoriossa, työskenteli kehitysvammaisten lasten ohjaajana ja koordinoi kirkkokuoroa. Kuten monet boheemit maanmiehensä kirjallisuushistoriassa, irlantilainen alkoi itse laulaa vasta muutettuaan Pariisiin.

Pariisin boheemipiireissä pojat ovat poikia, vaikka Mulherellakin on seitsemänvuotias lapsi Pariisin ulkopuolella asuvan ranskalaisvaimonsa kanssa. Mulhere sanoo ystävästään, että ´Charlie on Pariisin parhaita muusikoita, mutta hän ei vain ole tajunnut sitä vielä itse´. Seymour kehuu takaisin, että ´Martyn on hyvin lahjakas ja täysin arvaamaton lavalla´.

Kretsch saapuu samalle keikalle Punaisen myllyn vieruskapakkaan kannettuaan kitaraa ja vahvistinta metrossa toista tuntia. Hän tilaa pelkän cocacolan ja lisää keskusteluun, että ´musiikin ansiosta naiset rakastavat meitä vaikka olemme rumia´.

Mulheren mukaan Seymour on erotettu bändistä kolme kertaa Jägermeisterin takia ja pienikokoinen Kretsch tunnetaan kolmejalkaisena hevosena miehisen varustuksensa ansiosta. Seymour kertoo erottaneensa Mulheren bändistä vain kahdesti.

Haastattelu katkeaa, kun Corcoran´s-baarin terassille pysähtyy eteläranskalainen turistiperhe tiedustelemaan miehiltä, mistä täältä saisi hyviä sammakonreisiä. Seymour antaa tarkat ohjeet muutaman korttelin päässä sijaitsevaan ravintolaan.

Boheemin sielu

Viime talvena Kretsch soitti kaksi viikkoa yökerhossa Marokossa amerikkalaisen John Simmsin kanssa. Simms edustaa perinteisempää boheemia Pariisia. Hänellä näet on taiteellisia näyttöjä, joskin tietysti myös kokemuksen suoma etulyöntiasema.

Simms kertoo saapuneensa Pariisiin alun perin Suomen kautta. Hänen johtamansa rhythm´n´blues-yhtye Softones sai vuonna 1978 keikan Helsingistä. Ainoana yhtyeen jäsenistä Simms uskaltautui hotelli Hesperian saunaan – ja piti siitä.

Neljätoistalapsisen muusikkoperheen kuopuksena Baltimoressa varttunut Simms matkusti keikkojen perässä edelleen Saksaan. Lopulta hän päätyi muusikkoveljensä Arthurin luokse Pariisiin, missä hän alkoi soittaa erilaisissa kokoonpanoissa. Pari vuotta myöhemmin veljekset kävivät Yhdysvalloissa tekemässä ensimmäisen levynsä.

Ennen Pariisiin paluuta Simms ehti työskennellä soullegenda Al Johnsonin kanssa sekä esiintyä Carnegie Hallissa Jean Carnin taustalla. Ranskassa Simmsin musiikillisiin työtovereihin tulivat kuulumaan muun muassa Michel Jonasz, Robert Charlebois, Yves Simon, Jacques Dutronc, Chagrin d´Amour ja Nana Mouskouri.

Yli kaksikymmentä vuotta Pariisiin paluun jälkeen, kun sekä ranskalaisen tv-kanavan musiikkiohjelmiston johtajana toiminut vaimo että Arthur-veli kuolivat, murtunut Simms vetäytyi musiikkialalta vuosiksi. Vasta hiljattain Simms on palannut Le Galwayn ja The Green Linnetin kaltaisten pariisilaiskapakoiden lavoille ja julkaissut omaa musiikkiaan sisältävän My Acoustic Soul -levyn.

Kesäkuussa viisikymmentä vuotta täyttänyt Simms olisi houkuttelevaa kuvata lajitoveriensa hautausmaalle kuolemaan tulleeksi boheeminorsuksi, mutta miehen iätön lavaenergisyys ei jätä sijaa kalmankatkuisille vertauksille. Simmsin ääni on raastavan syvä, kitarakäsi riemastuttavan vikkelä ja esiintymisen vilpittömyys aseistariisuva.

Simmsin esittämiä cover-kappaleita samoin kuin hänen omia sävellyksiään voi objektiivisesti luonnehtia souliksi ja rhythm´n´bluesiksi. Simms itse kutsuu esittämäänsä musiikkia nimellä ´my soul´, oli soittovuorossa sitten oma tai jonkun toisen tekemä kappale.

Toisin kuin jotkut nuoremmat kollegansa, Simms ei koskaan heitä keikkaa pelkkänä palkkiota vasten tehtynä työnä. ´Minä en soita taustamusiikkia´, hän sanoo, vaikka soittajan onkin joskus vaikea saada yleisön huomio puheliaissa pariisilaiskapakoissa.

Neljä paitaa keikan aikana läpimäräksi hikoileva Simms kertoo, että ´kotimaassani ihmiset tulivat vaivalla ansaituilla rahoillaan kapakkaan kuuntelemaan musiikkia ja pitämään hauskaa, joten oli soitettava ihmisille eikä itselleen.´
´Kilpailu oli kovaa ja huonot eivät pärjänneet. Opin siitä, että esiintymisolosuhteista riippumatta muusikkolaulajan pitää antaa kaikkensa. Myös esittämäni cover-kappaleet (Sam Cook, Otis Redding, Stevie Wonder, Al Green jne.) ovat kuin omaa musiikkiani, koska soittaessani ja laulaessani elän ja koen ne ominani.´

Simmsin naisystävä Mary Coughlan seuraa muusikkoa kapakkakeikoille, auttaa vahvistimen ja mikrofonin asentamisessa sekä ojentaa esityksen aikana kuivia paitoja. Kapakkakeikkailusta huolimatta boheemisuus ei tule tasapainoisen oloisesta pariskunnasta mieleen. Taiteellinen tausta ja asenne puolestaan paljastuvat, kun Simms määrittelee itse itsensä:

´Soul ja rhythm´n´blues ovat käsitteinä muuttuneet epämääräisiksi, siksi puhun säveltämästäni ja soittamastani musiikistani minun sielunani. On kyseessä sitten tarttuva pop-melodia tai monimutkaisempi sävellys, annan musiikin tulla suoraan itsestäni. En minä muutakaan osaa.´

Ranskalainen ammattimaisuus ja boheemi ponnistus itänaapurista

Simmsin kanssa samoissa kapakoissa soittava ranskalainen Thomas Brun kuuluu kansallisuudestaan huolimatta Pariisin expat-muusikoihin. Englanninkielisiä kappaleita ja tulkintoja tekevä Brun sanoo olevansa maahanmuuttaja yhtä lailla kotimaassaan kuin ulkomailla. Ranskalaisen boheemisuudesta ei sen sijaan ole varmuutta. Brun tulee keikoilleen omalla autolla.

Suuremmilla festivaaleillakin esiintynyt Brun matkusti kuusi vuotta sitten Yhdysvaltoihin levyttämään folk- ja rock-vaikutteista musiikkiaan. Brun teki kymmenessä päivässä ensimmäisen levynsä muun muassa John Mellencampin kanssa soittaneiden muusikoiden kanssa. Pariisiin palattuaan Brun perusti Broken Wings -yhtyeen, johon liittyi Eels- ja REM-yhtyeiden jäsenten kanssa työskentelemällä ammattitaitonsa viimeistellyt ranskalaiskitaristi Fred Parcabe. Uusien ranskalaismuusikoiden tuottajaksi sittemmin ryhtynyt Parcabe soittaa nykyisin Polarissa, Judessa ja Taratatassa.

Brun on ollut kiertueilla Ranskan lisäksi muualla Keski-Euroopassa sekä Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa. Hänen äänensä ja imagonsa ovat saaneet keikoilla suosiota, mutta nykyinen yhdysvaltalaistyttöystävä Christine on rauhoittanut 33-vuotiaan muusikon elämää.

Brunin esitystä pariisilaisbaarissa seuraava suomalaistyttö huokaa, että ´tuollaisia kiharoita ei koti-Suomessa näe´. Hämäläistytön vanhemmat pitäisivät soittajaa liian boheemina.

Vaikka Brun nuoruudessaan kävi vain yhdellä ainoalla pianotunnilla ja aloitti musiikin tekemisen vakavammin vasta vajaat kymmenen vuotta sitten, ammatinvalinta on nykyään selvä: baarikeikat täyttävät illat ja toinen levy on tekeillä.

Yksin esiintyessään Brun nauhoittaa pedaalielektroniikalla ennen kutakin kappaletta haluamansa taustan muutamassa sekunnissa napsauttelemalla suutaan, koputtamalla kantapäätään lavaa vasten ja soittamalla kompin. Teknologia toistaa taustaäänet kappaleen aikana kuin näkymätön taustayhtye.

Brun esiintyy säännöllisesti myös kahden viulistin kanssa. Vaatimattoman oloinen Silvere Bonnabel ja Brunin tyttöystävän mielestä liian kaunis Sarah Lynch muodostavat dueton Dueling Fiddles eli Kaksintaistelevat viulut.

Ranskalaisen boheemisuutta ei kuitenkaan auta se, että mainostuottajana aiemmin toiminut mies pitää ammattimaisesti huolta julkisuuskuvastaan. Brun soittaa toimittajalle haastattelun jälkeen tiedustellakseen, tahtoisiko tämä kenties vielä joitain lisätietoja. Samoin kuin ystävänsä Simms, Brun sitten kertoo soittavansa kaikki lainatutkin kappaleet ominaan. ´Olen laulaja ja olen lauluntekijä. Joskus nämä kaksi kohtaavat, joskus taas eivät.´

Kollegoistaan Brun toteaa, että ´Pariisin musiikkiskene on valtaosin huono´. 

Pieni boheemi toivonpilkahdus kuitenkin sarastaa idästä.

Hampurista kotoisin oleva Jan Gregersen etsii Le Galway -pubin kahdessa kerroksessa tyttöystäväänsä kello viideltä aamulla. Uskottavalla irlantilaisaksentilla laulavalla saksalaisbardilla on keikka takana ja muutama tunti juomista edessä Seine-joen rannalla sijaitsevassa Le Départ -kahvilaravintolassa.

Gregersen häipyi kotimaastaan toissa kesänä turhia huutelematta ja asui kaksi ensimmäistä Pariisin-kuukauttaan Renault-merkkisessä henkilöautossaan. Irtolaisuuspykälän takia pariisilaispoliisi puuttui asiaan. Seuraavat kolme kuukautta 26-vuotias Gregersen sai nukkua Shakespeare & Co -kirjakaupan lattialla omistaja George Whitmanin hyvän sydämen ansiosta.

Pariisista kirjallista herätystä etsivän amerikkalaisnuorison suosiman kirjakaupan punkit ja suihkuttomuus saivat saksalaismuusikon kuitenkin etsimään ja löytämään oman vuokra-asunnon. Gregersen löytää lopulta myös tyttöystävänsä tai ainakin jonkun naispuolisen ihmisen baaritiskiltä.

Saksalainen alkaa tehdä lähtöä oviaan sulkevasta irlantilaiskapakasta, mutta ehtii antaa lausunnon aamuyön sateessa odottavalle toimittajalle: ´Pariisiin ei kannata muusikon tulla. Elämä täällä on liian vaikeaa.´

Gregersenin henkilökohtaisen Pariisin-historian tarjoama esimerkki ei kuitenkaan ole lannistava. Päinvastoin, ´vaikea elämä´ näyttää maistuvan. Myös suunta on nuorella boheemilla oikea.

Gregersen toimi muutaman kuukauden Le Galwayssa baarimikkona ja alkoi viime syksynä soittaa kerran viikossa samassa kapakassa. Pariisin boheemiyhteisön vakiokasvoksi nopeasti muuttunut Gregersen on viime keväästä asti soittanut viikoittain myös Place St. Michelin Corcoran´s-baarissa. Kaiken kukkuraksi hän on oppinut soittamaan, laulamaan ja esiintymään.

Brunin tavoin Gregersen juontaa omien keikkojensa lisäksi keskustan kapakoissa viikoittaisia open mike -iltoja. Tilaisuuksissa kokemattomammat muusikot saavat vapaasti astua lavalle esittelemään taitojaan ja taidottomuuttaan pariisilaisen boheemielämän toivossa.

Jos Pariisin boheemitaiteilijoiden säilyminen on Gregersenistä kiinni, lajin kohtalo selviää muutamassa vuodessa. Kapakan lavalla saamaansa turistityttöjen huomioon ja ilmaiseen tarjoiluun on kenen tahansa helppo tottua ja tyytyä. Ainakin toistaiseksi Gregersen on kasvattanut nälkäänsä syömällä.

Pariisin-romantiikkaa

Suurin osa Pariisiin muuttavista nuorista ulkomaalaisista kokee itsensä boheemiksi pelkästään juodessaan yhden liikaa ja saadessaan tutustua paikallisiin bardeihin. Pariisi nimittäin helposti tarjoaa ulkomailta tulleelle illuusion suljetusta systeemistä, maailmasta pienoiskoossa.

Tuntuu boheemilta istua kansainvälisessä baarissa joka päivä töitten tai opintojen jälkeen, koska sitä ei kotimaassa enää aikuisena tulisi tehtyä. Kotikylässä ei toisaalta arkinen eläminen tunnu niin yksinäiseltä kuin Pariisissa, joka on liian iso kerralla käsitettäväksi.

Arkielämää suurempaa unelmaansa toteuttavat boheemit Seymour ja Mulhere valmistelevat sunnuntaikeikkaansa televisiossa esitetyn formulakisan jälkeen. Kaksi nuorta ranskalaistyttöä ottavat lavan edestä vakiopaikkansa. Muut asiakkaat juovat olutta baaritiskillä keskusteluun uppoutuneena. Konsertin alettua iso osa heistäkin siirtyy lähemmäksi lavaa.

The Hot Water Bottles -yhtyeen repertuaariin kuuluu muutamia Seymourin omia lauluja, mutta eräs englantilaismuusikon nuoruudensävellyksistä jää tänä iltana kuulematta.

Hän kirjoitti aikoinaan laulun boheemin Pariisin ihanuudesta ja kurjuudesta. Laulun nimi ´Pistol Dawn´ eli Pistooliaamunkoitto saattaa nopeasti sanottaessa kuulostaa lausahdukselta ´pissed till dawn´ eli ´kännissä aamunkoittoon´.

Perinteinen boheemisuus saattaa olla nyky-Pariisissa henkitoreissaan, mutta laulun nostalgiaa ei tule sillä perusteella väheksyä. Nostalgia on kaikkien kuolemaa tekevien lajien ja kaikkien Pariisin-boheemien yhteinen tunnusmerkki.

          Kanuunasarastus
          (sanat Charlie Seymour, suom. Aki Petteri Lehtinen)

          Jo neljältä Johnnyn baarissa tyhjennettiin kaljahanaa.
          Hän kaatoi lasit täyteen, pani minut kuuraamaan lattiaa.
          Sitten oven läpi hyökkäsi kevät tullen mennen.
          Elin maailmassa niin kuin en koskaan ennen.
          
          Ja me joimme kohti nousevaa aurinkoa,
          suutelimme kulunutta päivää kuin palkintoa,
          tillin tallin uudelleensyntyneinä
          tässä hurmaavassa aamussa, hurmaavassa aamussa.
          
          Tässä läävässä ei rimaa hevillä alita.
          Nostetaan lasia kuin tykkiä, aletaan aseita valita.
          Unelmiemme kaupungissa,
          jota liikkuvaksi juhlaksi kutsutaan,
          
          jouduitko varpaat itään suunnattuina multaan heikentyneenä?
          Että saisit kasvoillasi kohdata auringon nousevan
          ja nähdä vielä kerran päivämme voittoisan
          tillin tallin uudelleensyntyneenä
          
          sitä vain ihmettelee ja kaipaa
          kanuunasarastuksen taikaa! •


Aki Petteri Lehtinen

Musiikki- ja videonäytteitä internetissä:
http://bonewagon.fws1.com
www.myspace.com/bonewagonparis
www.zoesdream.com
www.myspace.com/thomasbrun
www.john-simms-myacousticsoul.com
www.myspace.com/johnsimmsmusic
http://youtube.com/watch?v=C9FmpqGSl1o (Jan Gregersen)