Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Osmo Tapio Everton Räihälä Musiikkikritiikki Håkan Belgiassa

Aikakauslehti
www-artikkelit

Joulukuu 2003

Osmo Tapio Everton Räihälä
ei sävellä arvokasta musiikkia


Teksti: Eija-Riitta Airo-Karttunen, kuvat: Laura Vuoma

Mitä miettii Osmo Tapio Everton Räihälä, jonka teoksen osan nimi on Håkan tuhannen pierussa? Voi ei! Säveltäjä pistää Yleisradion klassisen musiikin kanavan kuuluttajaparan lukemaan nimen julkisesti. Nimihän ei kuulu taidemusiikin traditioon. Vai kuuluuko?

Osmo Tapio Räihälän teos Håkan Belgiassa kantaesitettiin marraskuussa 2002 sävellyskonsertissa, joka radioitiin. Konsertin yhteydessä useista teoksista eniten julkisuutta sai juuri Håkan Belgiassa. "Todellinen säveltäjän julkisuuskynnys tuli ylitettyä, kun iltapäivälehden kysymyspalstalla tiedusteltiin, kuka on säveltänyt kyseisen teoksen", Räihälä nauraa.
Räihälä ei säveltänyt Håkaniaan vain julkisuutta tavoitellakseen, hän halusi sen avulla ottaa kantaa musiikin arvottamiseen. Teoksen syntyhistoria kertoo jotain olennaista Räihälän säveltäjäpersoonallisuudesta ja hänen suhtautumisestaan musiikkielämän norsunluutorneihin, kuten kritiikki-instituutioon.
Håkan Belgiassa syntyi kriitikko Lauri Otonkosken innoittamana. Otonkoski leimasi eräässä arviossaan konsertissa kuulemiaan teoksia "ei-arvokkaaksi musiikiksi". Kun Otonkoski kirjoitti: "Konsertin kehyksinä kuultiin Rossinin alkusoitto Italiatar Algeriassa ja Berliozin sinfonia Harold Italiassa. Pahus vieköön, olkoon vaikka Håkan Belgiassa, mutta kovin köykäistä tavaraa oli nyt HKO:lla tarjolla", Räihälä tiesi oitis, että hän tulee säveltämään teoksen Håkan Belgiassa. Teoksen, joka vähät välittää siitä, pidetäänkö sitä arvokkaana. Räihälä heittää ilmaan kysymyksen: Voiko musiikki olla hyvää, vaikkei se ole arvokasta?

Absoluuttisen arvokasta musiikkia

1800-luvun romanttinen ajattelutapa toi musiikkiin säveltäjänerot, joiden luovaa suuruutta tavanomaisemmilla syntymälahjoilla varustetut voivat vain ihmetellen palvoa. Filosofit ja esteetikot ryhtyivät korostamaan musiikin itseisarvoa. Musiikki ei saanut olla hupia tai pelkkää nautintoa, se piti nostaa Taiteeksi muiden Taiteiden rinnalle. Musiikilla piti olla merkitystä; ennen kaikkea sen piti olla syvällistä, sanalla sanoen: arvokasta.
Syntyvaiheitaan elävä Suomen musiikkikulttuuri omaksui 1800-luvun lopulla taiteenlajin arvotukset ja normit paljolti saksankieliseltä alueelta. Hyvän musiikin määritelmät omaksuttiin sieltä niin perusteellisesti, että sittemmin on koulutettu monta muusikkopolvea, joiden opintojen selkärankana ne ovat olleet.
Länsimaisen taidemusiikin kaanonin - teosjoukon, joita edelleen säännöllisesti konserteissa esitetään - muodostavat tuolloin 1800-luvulla arvokkaiksi rankatut sävellykset. Erityisesti musiikkikriitikot ovat vuosikymmenien aikana hanakasti valvoneet musiikin puhtautta ja arvokkuutta.
Ottaessaan kantaa kritiikin arvotuksiin Räihälä kommentoi itselleen tutulla kentällä. Hän on pohtinut arvoja ja kyseenalaistanut kritiikki-instituutiota myös sisältäpäin. Opiskeluaikanaan hän kirjoitti arvosteluja Turun Sanomiin ja noin vuoden ajan Helsingin Sanomiin 1990-luvun alkupuolella.
Helsingin Sanomien aikana Räihälä sai aikaan pienen myrskyn valtakunnan musiikkielämässä. Kuvia kumartamatta hän hyökkäsi edellä mainittuja pyhiä arvoja vastaan ja julisti Brahmsin kamarimusiikin olevan "viheliäistä liirumlaarumia, josta puuttuu tarvittava rumuus".
Juttu oli tietoinen provokaatio, Räihälä halusi kyseenalaistaa kritiikkikäytännön mielekkyyden, herättää keskustelua lehtiarvostelun voimasta.
Vieläkin hän hämmästelee, ettei Brahms -juttua ymmärretty provokaatioksi. Jotkut ottivat sen niin tosissaan, että kriitikkoparka joutui jopa puhelinterrorin kohteeksi.
"En edelleenkään pidä virheenä, että tulin sellaisen tehneeksi, mukava hämmennellä välillä vesilasin värinää. Mutta vieläkin saan todistella ihmisille, etten oikeasti ole sitä mieltä."
Jutun seurauksena Räihälälle ilmoitettiin, ettei hänen palveluksiaan enää Helsingin Sanomissa voida käyttää, virallisesti syyksi sanottiin Seppo Heikinheimon muistelmissaan esittämä seikka. Kun Räihälä ei päässyt Sibelius-Akatemiaan sävellyslinjalle, jotkut olivat sitä mieltä, ettei hän sovellu arvioimaan samaisen laitoksen professorien töitä.
Kriitikon uran tyssääminen ei Räihälää sureta. "Olin ollut jo aiemmin lopettelemassa kritiikkien kirjoittamista. Halusin kuumeisesti tulla säveltäjäksi, enkä katsonut voivani seistä kahdella puolella barrikadia. Vaikka arvostan monia kriitikkoina toimivia säveltäjiä, minulle se olisi ollut liian janusmainen rooli."

Kommunikaation merkitys

Eikö oikeastaan ole aivan väärä lähtökohta arvioida musiikkia sen mukaan, onko se arvokasta? Miten arvokkuutta yleensä mitataan? Voiko kriitikko sanoa, mikä jonkun toisen mielestä on arvokasta? Eikö musiikkia pidä arvioida sen mukaan, miten se puhuttelee kuulijaa, mitä se pystyy välittämään toiselle ihmiselle? Eikö kuulija pysty itse arvioimaan, mikä hänelle on hyvää ja arvokasta?
Räihälän mielestä moni turhaan väheksyy ja aliarvioi edellytyksiään musiikin vastaanottamisessa, hän pitää kommunikaatiota musiikissa tärkeänä.
"Musiikki ei saa olla yhdentekevää äänivirtaa. Omien teosteni suhteen toivon, että kuulija vaikuttuu jotenkin kuulemastaan. Teoksesta voi pitää tai siitä voi ärsyyntyä, parhaimmillaan molempia."
Nykymusiikkia moitiskellaan yleisöstä vieraantumisesta, sitä pidetään vaikeana kuunnella ja hahmottaa. Miten Räihälä vastaa tähän syytökseen? Yhdestä asiasta hän on moitiskelijoiden kanssa samaa mieltä: nykymusiikkia vaivaa usein dramaturgian puute.
"Dramaturgian toteutuminen sävellyksessä on minulle kaikkein tärkein asia, pyrin aina siihen, että teokseni muodostaa hahmon, jonka kuulija pystyy tunnistamaan. Vaikkei tietäisikään, mikä se hahmo on."
Mitä kuullusta pitää tai voi ymmärtää? Räihälä innostuu pohdiskelemaan. Hän toteaa, ettei musiikin kieli kommunikoi niiden aivojen osien kanssa, jossa puhuttu ja kirjoitettu kieli kommunikoivat. Kirjat kirjoitetaan kielellä, jolla muutenkin asiat selviävät, mutta pelkästään musiikin "kielellä" ei voi kommunikoida.
"Meillä ei ole sellaista koodia, ei edes syntaksia, jolla tietyt musiikilliset eleet tarkoittaisivat jotain tiettyä asiaa. Musiikin ei siinä mielessä tarvitse eikä se voi tarkoittaa mitään, sitä ei pitäisi edes ajatella niin."
Säveltäjä joutuu työssään tietysti myös ottamaan huomioon tradition, hän ei voi olla kuin tyhjä taulu.
"Täydellisen ei-musiikillisesta ympäristöstä ei voi putkahtaa esiin mestarillista säveltäjää, kun taas täysin ei-kirjallisesta ympäristöstä voi tulla Nobel-kirjailija", Räihälä väittää.
Räihälän sävellystuotannon painopiste on kamarimusiikissa. Tyylillisesti häntä on vaikea lokeroida mihinkään koulukuntaan. Räväköistä ja nokkelista teksteistään tunnetulle kirjoittajalle sovitellaan joskus huumorisäveltäjän viittaa. Räihälä sanoo, ettei pyri olemaan musiikkikentän koomikko. Ihan vakavissaan - vaikkei ryppyotsaisen arvokkaasti - hän työtään tekee. Huumori ei ole itsetarkoituksellinen tehokeino hänen sävellyksissään. Huumorin ymmärtämistä kun koskee sama kuin musiikin vastaanottoa yleensä: kuulijan mukaan vaihtelee, mikä on huumoria, mikä ei.
Räihälän mielestä yksi haaste nykysäveltäjälle voisi olla, miten kirjoittaa sellaista musiikkia, joka puhuttelee vaikkapa nykyaikaista kainuulaista.
"Vaikka nykymusiikin kieli onkin pirstaleista, monet vallalla olevat tyylipiirteet ja elementit mielletään urbaaneiksi asioiksi. Miten voisi säveltää nykyaikaista ei-urbaania musiikkia?"
Mitkä olisivat ne piirteet, jotka tekisivät musiikista kainuulaista?
"Ei ole mahdollista kirjoittaa siinä mielessä kainuulaista musiikkia, että sen erottaisi kaikesta muusta musiikista. Tai edelleen voiko puhua edes suomalaisesta: Esa-Pekka Salosella on teos L.A. Variations, joka on kirjoitettu kyseisen kaupungin vaikutelmista, onko se suomalaista musiikkia?"
Pohjoisen Suomen musiikkielämässä pitäisi Räihälän mielestä käyttää hyväksi konserttitoiminnan tiettyjen traditioiden puuttumista.
"Töölön kukkahattumummot tulevat konserttiin, kun on sopivan rokokoopölyinen, tuttu ja turvallinen ohjelma. Kaikella kunnioituksella Töölön kukkahattumummoja kohtaan, he ovat mitä arvostettavin konserttiyleisö. Luulen, että esimerkiksi Kainuussa konsertin ohjelma saa olla rohkeampi ilman, että se karkottaa yleisöä. Rokokoopölyn puute on etu, koska ennakkoluulot puuttuvat."

Säveltäjäksi ilman
klassis-romanttista junttausta

Osmo Tapio Räihälä on elävä todiste siitä, että tie säveltäjäksi voi kulkea muutakin reittiä kuin musiikkiopistojen ja Sibelius-Akatemian kautta. Räihälää voi tituleerata itseoppineeksi tai oikeammin itsenäisesti opiskelleeksi, ei kai missään akatemiassa kukaan voi muuta kuin itse oppia! 1990-luvun puolivälissä Räihälä sai parin vuoden ajan sävellyksellisiä neuvoja Harri Vuorelta Helsingin yliopistossa.
Siinä iässä, kun perinteinen säveltäjäkokelas on suorittanut vähintään musiikkiopiston oppimäärän, Räihälä harrasti vielä "kitaranrämpytystä ja puski pakkasessa muovipalloa autotallin oveen" Oulussa nykyään vaikuttavan säveltäjäkaverinsa Sakari Raappanan kanssa.
Räihälän kiinnostus klassiseen musiikkiin syttyi lukiossa innostavan opettajan ja koulun kuoron solistikvartetissa laulamisen seurauksena. Aluksi hän haaveilikin laulajan urasta.
"Klassisen musiikin suuntaan minua veti sekin, että olin jo aiemmin kyllästynyt rokkiin ja sen konservatiiviseen estetiikkaan."
Kodin perintöä hän arvelee olevan kaipuun rokkia monitasoisempaa musiikkia kohtaan.
"Perheeni oli tavallinen keskiluokkainen perhe. Rokkiharrastustani ei mitenkään vastustettu; äiti kuunteli perusklassista, Brahmsia ja Sibeliusta. Television katselun sijaan äiti luki minulle ja siskoilleni Anni Swaneja ja Anna-kirjoja. Topeliuksen Välskärin kertomusten seurauksena mielikuvitukseni oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä."
Kirjallisuus oli luonteva osa elämää, mihinkään harrastuksiin ei kotona ohjattu siksi, että se olisi ollut hienoa.
Musiikkitiedettä Räihälä opiskeli 1980- luvun lopulla Turun yliopistossa, jossa professori Mikko Heiniö järjesti kiintoisia kursseja uudesta suomalaisesta musiikista.
Musiikkiopistoissa paljolti harrastettavan klassis-romanttisen junttauksen puuttuminen Räihälän opinnoista saattaa olla yhtenä syynä siihen, että hän kiinnostui erityisesti 1900-luvun taidemusiikista.
Säveltäjäura on nyt hyvässä vauhdissa, työn tekemistä helpottaa kolmivuotinen valtion apuraha, jonka turvin Räihälä on päässyt työskentelemään vuoden 2003 alusta.
Räihälän nykyisiin kuvioihin kuuluu vuonna 1998 perustettu Uusinta-orkesteri, joka tarjoaa estradin nuorten säveltäjien uusille teoksille. Räihälä säveltää paraikaa orkesterin viisivuotiskonsertissa esitettävää teosta.
Räihälän teosluettelosta löytyvät nimet Ever-tone ja Hinchcliffe Thumper vihjaavat, että jalkapallo on edelleen kiinteä osa Räihälän elämää. Tosiasiassa niin kiinteä, että hänen etunimensä ovat nykyisin virallisesti Osmo Tapio Everton. Mistä ihmeestä moinen?
"Olen niin intohimoinen Everton-fani, että halusin jonkin merkin siitä pysyvästi itseeni. Harkitsin ensin tatuoinnin ottamista, mutta ne olivat silloin tulossa muotiin ja vastavirtaan kulkevana individualistina en voinut siitä syystä sellaista ottaa. Sitä paitsi tatuoinnit häviävät, kun mikrobit syövät ruumiin, nimi ei katoa koskaan!"

Pohjoisuus on osa identiteettiä

"Kun nuorena lähdin Suomussalmelta, käännyin suurin piirtein kusemaan sinnepäin, en voinut edes käydä siellä", Räihälä tunnustaa.
Nyt asenne on kuitenkin muuttunut. "Pohojosen ahistus" hellitti muutama vuosi sitten, ja lapsuusmaisemissa käynti on alkanut tuntua nautinnolta. Tukholman ja Turun kautta Helsinkiin asettunut Räihälä on kasvanut kapinavaiheen ohi; hän kantaa takinkauluksessaan syntymäpitäjänsä vaakunaa ja sanoo löytäneensä itsestään uudelleen suomussalmelaisen.
"Kuulostaa varmaan kliseeltä, mutta sanoin ei voi kuvata sitä uudistumisvoiman määrää, minkä saa kävellessään vaikka Hossassa."
Perikainuulainen omien lähtökohtien vähättelykin on väistynyt, maailmalla kulkiessa on juuriin löytynyt uusi näkökulma.
"Vanhat ja arvokkaat rakennukset Helsingissä kertovat meistä suomalaisista varmaan paljon, mutta Helsinki oli vielä meren alla, kun Hossan kalliomaalaukset on tehty. Tajusin, että se mistä me tulemme, onkin itse asiassa ollut nuoruudessa ihan lähellä."
1960-luvun Kainuussa lapsuutensa elänyt Räihälä on varma, että kainuulainen on edelleen perusolemukseltaan erilainen kuin esimerkiksi helsinkiläinen. Itsensä löytäminen, omien juurtensa arvokkaaksi hyväksyminen, se kuuluu varmasti myös sävellyksissä?
"Totta kai siihen, millainen ihmisenä ja säveltäjänä olen, vaikuttaa se, että olen entinen rokkari ja Suomussalmelta. Minussa on varmasti säveltäjänäkin jotain primitiivisempää kuin vaikkapa eiralaisen professoriperheen lapsessa, joka on kiltisti pienenä pimputtanut pianoläksynsä. Ja minulle primitiivisyys on valtavan positiivinen voima."