1.  

Oli helluntai. Halusimme lähteä pyöräilemään
          "sama mihin". Olimme jo nähneet 
     niin paljon, äskenkin vasta Waterlandin ja Gooin.

Eikö rannalle tekisi mieli? No, Ouderkerkiin sitten.
          Kartat esiin, "Amsterdamista lounaaseen"
     ja "Leidenistä koilliseen" sillä päivä

oli edessä kuin pitkä pätkä tyhjää.

2. 

Sormesi leijaili kuin Jumalan sanasta
          tekstiä etsittäessä, mutta seurasin minäkin
     kun se Leimuidenin kohdalla päätyi

vihreään, täsmälleen Groote Heilige-Geestpolderin 
          päälle, kuinka niin siis "sama mihin", se oli
     määränpäämme tänään, oli helluntai tai ei.

Amstelin rantaa, sen hiljaista puolta, jo pari vuotta
          niin helppokulkuista, silta
     yhdistää kaupungin reunan pystyssä

sojottavat sormet Omvaliin ja Amstelgloerieen, 
          venevajoineen, siirtolapuutarhoineen.
     Ukkonen uhkasi ilmassa harmaana ja raskaana,

mutta joki oli vaalea ja näytti tien,
          toistaiseksi, ohitti kilpaonkijoita ja
     vallilla laiskottelevia huvipursia, ravintola

Kalfje vastarannalla vielä kiinni, kohta tuulimylly
          ja hautausmaa, josta joku on kirjoittanut
     että siellä hänen pyöränsä oli lähdössä lentoon. Meidän ei,

ainakaan nyt, sillä vakaa aikeemme ei ollut
          haihatella, vaan vaikka henkeä haukkoen
     päästä Nesin, Uithoornin ohi Leidenin suuntaan.

 

3.

Tuttua seutua, toki, mutta Ouderkerkin jälkeen
          ajoimme omissa oloissamme, kuin
     mekin eri seuraan kuuluen; tämä rauha

oli outoa. Tiesivätkö ihmiset täällä sellaista
          mikä meiltä oli mennyt ohi korvien, vai
     luurasivatko he meitä verhojen takaa,

vielä puolipukeissaan tai lähtövalmiina piknikille,
          ellei sitten sytyttämään grilliä joka
     varmasti kohta sammuisi?

Mistä saisimme sen tietää? Parasta jatkaa vain.
          Emmehän kuvitelleet menevämme
     sinne mihin kukaan muu ei uskaltaisi, saati että

meillä olisi muuta mielessä kuin oma päämäärämme.

 

4.

Kohta Uithoornin jälkeen käännyimme kiireesti ympäri,
          sillä taivas tyhjensi itsensä, tavalla
     joka ei millään tavalla liittynyt tekemisemme

huolettomuuteen, "sama mihin" vielä kaukana, paluu
          Amsterdamiin pelkuruutta, kenties
     tämä oli vain ohimenevä uhka, valon

ja jyrinän samanaikaista kieltä, sadekuuro,
          mutta tavallista rankempi. Hetki sitten
     Rechthuisin kahvilassa täysi terassi, mutta nyt

ei enää. Sisällä optimistisia
          urheiluääniä; soutajia käsin 
     märkää tukkaansa hieroen, mainoksia

pyöräilijäin paidoissa, pankin, 
          rannekellojen, jarrujen, irtokirjaimiakin, 
     minun Aguni, Shimano, sinun suuri X,

äänetön todistus helluntaikertomuksesta.

5.

Meillä oli aikaa ja me tarvitsimme
          sitä. Luit minulle Les Murrayta, pitkään,
     runoa joka on kuin tie Outbackin halki.

Toista kuin tämä meidän touhumme, sanoit vielä, 
          polkupyörällä läheiselle polderille ja takaisin,
     ei juuri muuta kuin kolme tuntia, periaatteessa.

Niin kauan Murraylla jo kuluu aikaa
          odotettaessa että, mikä se on, höyryvalssi
     on valssannut tien. "Pikemmin saat

jäätelöä helvetistä kuin että hyvä tienpinta
          kiiltävimmän mustana eteesi avautuu."
     Katsoimme ulos, asfaltti oli kyllä

riittävän kiiltävä, keräsi lätäköitä,
          mutta tilasimme vielä kaksi omenaleivosta,
     päivä aina joten kuten kuluisi. Runo jatkui,

joskus oudolla murteella, joka tulkittuna 
          selittäisi sileäksi asfaltoituna 
     idiomina ihan yhtä vähän jossain

Murraylandissa, Australiassa, olevaa tietä,
          joka oli pitempi kuin sitä kuvaavat sanat.

 

6.

Mutta pisimpäänkin runoon tulee loppu,
          niin kuin sateeseen tai omenaleivokseen,
     tai siihen että se joka maksaa, nousee ja lähtee.

Vrouwenakkerille, kuin olisi pääsiäinen 
          ja me kuin enkelit sadetakit niskassa
     vaatimaton mainos selässä hinaajien polkua

Drechtin rantaa myöten, ohi papanoivien lampaiden.
          Etsimässä jotain elävää kuolleiden joukosta?
     Miksei jäädä tänne, puoliksi kaislikkoon,

kala koukussa, kala vedessä, sama kummassa,
          saalis joka ilman halki heilahtaa keräilyverkkoon.
     Sitten maatalo jonka pihan soraan tössähdimme.

Täällä oli haravoitu; kukaan ei pannut meitä merkille,
          sunnuntai vaikutti pyhältä, ei jälkiä
     sorassa. Me olimme ensimmäiset tänään.

Kartalla tämä oli tie, todellisuudessa
          ohitimme kengät polkimista irti
     klikattuamme talon erkkeriä viistäen.

Tämä voisi olla paikka johon tarvittaessa
          jäädä odottamaan, oliko sillä enää väliä.
     Pääsimme taas vauhtiin, pyöriä kantaen

lampaanritilän yli, se oli paikka jossa sekä olimme
          että emme olleet, yhtäaikaa. Kunnes
     laajan pihan kulmasta tie jatkui.

Täällä emme olleet koskaan ennen ajelleet,
          joitakin asuntovaunuja, veneitä umpikujaan
     päättyvän kanavan varrella, keulat puutarhassa.

Vaikea kuvitella mihin menisi, jos omistaisi 
          sellaisen veneen. Ehkä De Braassemiin,
     ylä- ja alakanavien yli, läpi sulkujen?

 

7.

Lähes uskomatonta mutta hinaajien polun ja
          pihan jälkeen hetki melua ja meteliä, siitä
     päästyämme näimme Leimuidenin laidassa

avaran polderin joka meteliä pitämättä vietti
          tänään syntymäpäiviään. Sitten Weltevreden,
     yläkanava tien korkeudella,

ikään kuin sillä kaikki olisi sanottu; myöhemmin
          Johannes Kastajan kirkko, tuulimylly
     yllään sammaltunut kaislatakki, lossi

jonka jätimme taakse, kiertoteitä riittävästi;
          esimerkiksi umpikujaan päättyvälle pengertielle - 
     huvipursisatamia, ankeriaansavustamoita,

sorabetonitehdas, kartioiksi kerättyä raaka-ainetta 
          vesiväylän varrella, odottamassa
     päivää jolloin ne häivytettäisiin,

ylihuomisen työpäivänä ehkä.
          Voi hyvin ajatella: kaatukaa vain niskaamme,
     mutta sellainen ei ole kiven ja maailman sopimus.

 

8.

Rob Schouten kirjoittaa: olet moukka jos
          kirjoitat missä jokin tapahtui ja milloin,
     runoilija menneiltä ajoilta.

Toinen piipittää tekohampaittensa välistä
          pirullisesti ettei sinulla ole mitään 
     sanottavaa ellet laula; että se on sanomasi.

Olet tarpeeksi huono ellet tee niin kuin muutkin
          (sanoo kolmas kuorossa) vaan kirjaat aikaasi,
     et pyörän satulassa, et saunassakaan,

vaan Rimbaud'n hiostavalla kielellä
          (käy lääkärissä: me niin kuin muutkin).
     Kirjoita kompaktia salakieltä, symboli

ruumiista joka verryttelee itsensä käyntiin,
          sydämestä joka siinä palaa. Älä uskaltaudu
     aloittelevien mystiikkaan, sen me jo tunnemme.

Kaste pitemmälle ehtineille, Jordanissa,
          kyyhky, korkeuksista ääni: "kuulkaa häntä!"
     Jos pyöräilet, vaikene silloin runoilemisesta

tai kirjoita että kaikki tarkoittaa nimenomaan itseäsi.
          Älköön runoilija pyöräilkö, vaan kärsiköön
     tai hourailkoon (myöhäinen reaktio): palo on kosmoksessa.

Mutta mitä Kellendonk sanoo kirjailijasta
          joka kirjoittaa kuin kirjuri, sulattaa sitten päivän
     jäännöspalat ja jättää nuorukaisen elämän taakseen;

jos sen voi tehdä pyörän selässä viikonloppuna.
          Kaksi poikaa istui vierekkäin koulussa;
     toista ylistettiin taivaisiin asti, toinen tampattiin

maan mutaan; ammattilukijat ovat julmia
          kuin mies joka oli toisille paljon velkaa
     mutta uhkaillen ja kiristäen nyhti rovot köyhiltä

ja moitti sammakkoa siitä että se oli kalju.
          Mitä kaikkea sallitaankaan, kuin säkeen-
     ylitys, joka ei solju kaksois-

merkityksessä (voi, voi! paha virhe
          runoilijalta), ei niin leikkisästi kuin toinen,
     tai niin sentimentaalisesti. Kaikki nuo äänet

jotka äänestävät yhtä runoutta – ohitettu vaihe.
          Helluntaina Babelin häpeä on
     pois pyyhitty, jopa suomalaisia runoilijoita

ymmärretään. Entä sitten kirjeet? Kenelle?

9.

Eteenpäin siis. Kymmenet kirjelaatikot
          käännekohtamme merkkinä. Kaikki tulee
     perille tai palaa sinne mistä on

lähtenyt. Niin mekin, lossin viertä, ohi tuulimyllyn,
          Dextrot kaikille, juomapullo huulille,
     ja niin jaksaisimme taas tuntikausia.

Nähdäksemme sitten hämmästyneinä kuinka
          pienen kirkon vieressä oikeaa kokoa suurempana 
     mies istumassa, raajat levällään, lätäköitä sylissään, yksin.

Monumentti esittämässä jotain  
          veljeä, joka oli vienyt
     evankeliumin Luoteis-Saksaan, käsi

ei ollut ehkä ihan auran kurjessa, vaan lapion varressa
          tarkoituksena kuivata valleilla suoperäistä maata 
     reheviksi niityiksi joilla hienoa hienompi nurmi kasvaisi.

Yhtä viekas tämä veli kuin täkäläinen isäntä, maata
          polderiksi kuivatessaan ihmisten kalastaja,
     ei tosin mikään Erasmus joka keskiyöllä

tiettävästi vielä käänteli kirjansa lehtiä,
          mutta retkottaessaan Woudse Domin seinustalla:
     yhdeksänsadan vuoden jälkeen vihdoinkin kotona.

Melkein jotain sellaista kuin elävä sielu.

 

10.

Rijnsaterwoudessa ei ollut pronssiveljen
          lisäksi enää hajuakaan ihmisistä, vaan ei
     ollut seuraavissakaan kylissä, Langeraarissa,

Papenveerissa, Nieuwveenissä, minkä nimisiä
          olivatkaan, siellä Alphenin yläpuolella, mutta
     oliko tämä sitä mitä aikoinaan oli luvattu

neutronipommilla? Talot ehjiä,
          pellot koskemattomia, ei pahaa sanaa 
     enää, sunnuntain päivällinen

aivan liikaa pitkittynyt, vasemmalla 
          ja oikealla Langeraarse Plassen 
     kuin vesimuuri kirkkotien molemmin puolin.

Jos retkellämme oli jokin tarkoitus ollut
          ei kai sentään liukeneminen olemattomaan
     ihmiseen; päädyimme lopulta levon kieleen,

asfaltoituun luontoon luonnossa.
          Ennen pitkää sanoista tuli liian totta.
     Mitä me saimme pyörän selässä aikaan?

Matkalla kuirien uhkaamina, aivan kuin
          olisimme harakoita ja niiden 
     pesiä tyhjentämässä. Ne olivat tuskin

vielä ehtineet lentää pois kun meidät saavutti 
          pakettiauto, joka oli lähtöisin
     Diemenistä, Kuiritieltä. Tämä ei voinut olla

sattuma, vaan kummallista huomion kosintaa
          sille minkä pitäisi olla helluntain
     vastakohta: kielen yhtyminen siihen

millaista on, muhkeana rintaan koputtamista:
          kuule kuinka minä hollantilainen kumahdan.
     Joku voi asua omassa nimessään

(eikö Chatwin tarkoita "polkua joka taipuu"?)
          Sanailu vain jatkui: ensin vältimme Mijdrechtiä,
     sitten käännyimme vasempaan Hoefin kohdalla,

kiersimme Kromme Mijdrechtin, ei aavistustakaan 
          enää vapaasta tahdosta, emmekä silti tunteneet 
     itseämme epävapaiksi, ympärillämme levisi tyhjyys.

 

    <––––>

11.

Tulimme kotiin ja osuimme Roland Garrosin 
          loppuottelun päätösvaiheisiin.
     Ehdimme parahiksi nähdä kuinka tämä helluntaipäivä

pysäytti lahjakkaan Martin Verkerkin
          nopean nousun huipulle. Ei siis mikään ihme 
     hiljaisuus matkan varrella. Kaikki neljä

jalat tukevasti maan pinnalla emme tehneet 
          asiasta isompaa kuin se oli: polderi 
     lammen ympärillä ja me siinä. Nimi kuten

Groote Heilige Geest joka ei enää sanonut
          mitään kenellekään. Ja jotain tv:ssä. Väliäkö sillä?
     Kirjoita vain siitä mikä tulee mieleen.

Oli helluntai, parempi sekin kuin ei mitään, jotain 
          poissaolevaa, jotain sellaista se oli,
     seuranpitoa se oli, suihkuun asti.