Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Sentencedin haudalta löytyy viisi varsin valoisaa nihilistiä, Sentenced, Päivi Parhi-Riikola

Aikakauslehti
www-artikkelit
Sentenced vuosimallia 2005.Kuva Toni Härkönen

Kaltio 6/2005

 

 

 

 

Sentencedin haudalta
löytyy viisi varsin
valoisaa nihilistiä

 

 

 

Teksti: Päivi Parhi-Riikola

 

 

Muhoslais-oululainen metalliyhtye Sentenced teki 16 vuoden olemassaolonsa aikana mielenkurjuudesta omaleimaista musiikkiterapiaa. Kuinka vahvasti musiikki kuvastaa miehiä itseään, heidän elämäänsä ja toiveitansa yhden tien päättyessä? 

 


Kuolinilmoitus julkaistiin kymmenen kuukautta ennen viimeistä keikkaa yhtyeen kotisivuilla. Jäähyväislevy The Funeral Album tihkui veren, hien ja kyynelten makuisia hyvästijättötunnelmia. Kitaristi-sanoittaja Sami Lopakka osti keväällä ruumisarkun, jota kuljetettiin mukana viimeisellä keikkakiertueella, Mexico Citystä Moskovaan. Matka päättyi loppuunmyytyyn hautajaiskeikkaan oululaisessa teurastamohallissa lokakuun alussa.

Sentencedin musiikissa yltiöpäisen ylilyövä musta huumori yhdistyy jylhiin melodioihin, kokeileviin sovituksiin ja surumieliseen romantiikkaan tavalla, jota tekee mieli kutsua pohjoiseksi luovaksi hulluudeksi. Miehet itse ovat esiintyneet julkisuudessa hämmentävästi kuin Aki Kaurismäen karskit ja vähäeleiset mieshahmot, jotka ovat sisältä poikamaisen herkkiä ja haavoittuvia.

Kuinka paljon musiikki kertoo miehistä itsestään, kuinka suuri osa on ovelasti luotua mielikuvaa? Metallimuusikoilla, jotka aloittivat viimeisen musiikkivideonsa "Ever-Frostin" kuvaukset kahlaamalla puvut päällä polviaan myöten Pelson turvesuossa parikymmentä kiloa painava ruumisarkku mukanaan, täytyy olla niin paljon itseironiaa, ettei mitään kannata ottaa itsestäänselvyytenä.

- Otin ohjaustyön vastaan, koska Sentencedin aiemmissa videoissa on ollut hevimusiikille epätyypillistä kuvastoa. Tiesin, että he pystyvät leikittelemään imagollaan, "Ever-Frostin" ohjannut dokumentaristi Mika Ronkainen kertoo viitaten vanhusromantiikkaa huokuviin videoihin balladeista "No One There" ja "Killing Me, Killing You".

Sentenced siis leikkii imagollaan? Sanayhdistelmä vaikuttaa uskottavalta mutta herättää vaistomaisen pahan olon tunteen. Se ei voi olla pelkkää sattumaa.



Hurmaava joukkoitsemurha
Hautajaiskeikka, Club Teatria,
Oulu 1.10.2005

Kipinät lentävät ja nyrkit nousevat pystyyn, kun Ville Laihiala saapuu raivon härän lailla lavan reunalle julistamaan Sentencedin tuomiopäivää. Energiaa uhkuva aloitusriffi lupaa, että hautaan kaadutaan saappaat jalassa.

- But really I just want a bullet between my eyes... aim high! stetsonipäinen jässikkä laulaa ja tähtää oikealla etusormella keskelle otsaansa.

Seuraa kotoisa tervetulotoivotus. - Hyvää iltaa, herkkuperseet, rapamahat, ystävät ja vihamiehet, ja tervetuloa kuoppajaisiin.

Pian viisikko rietastelee kuin Type O Negative konsanaan. - Waste no time dreaming in vain – you and I aren't built to last! Laihiala heiluttaa lantiota ja kehottaa tarttumaan hetkeen. Pohjoinen pimeyden kutsu tehoaa ainakin näihin naiskatsojiin paremmin kuin etelän Valot.


Pelkistettyä tyyliä suosiva bändi ei pihistele hautajaisissaan: yleisölle tarjoillaan räjähdyksiä ja tulenlieskoja kuudentoista vuoden edestä. Lumisade sekoittuu yksinäisen miehen epätoivoon, kun vuorossa on "No One There". Seuraavassa hetkessä teurastamollinen ihmisiä yhtyy muhoslaiseen itsemurhafantasiaan, kun reippaat rallit "The Suicider" ja "Excuse Me While I Kill Myself" löytävät toisensa muodostaen läkähdyttävän terapeuttisen sikermän.

Juhlat eivät onnistuisi ilman ex-vokalisti Taneli Jarvaa, joka jätti Sentencedin kolmen albumin jälkeen. Kymmenen vuoden erossaolosta huolimatta tatuoitu metalliäijä selviytyy kunnialla jopa 13 vuotta sitten tehdystä 13-osaisesta "Northern Lights" -kuolometallirutistuksesta.
- Hakkaa päälle Pohjan poika, Jarva uhoaa karhealla äänellään.

Laihiala on kuitenkin se luonnonvoima, joka viimeistelee Sentencedin pohjoisen saundin. Miika Tenkula on väittänyt ennen keikkaa, että bändin suomalaisuus on lähtöisin Laihialan persoonasta ja iskelmien kuvastosta, ja hän taisi olla tosissaan. Laihialan tulkinnoissa on samaa aseistariisuvaa rehellisyyttä kuin jo haudassa lepäävän Jamppa Tuomisen karun kauniissa ikivihreissä. Ehkä pojan "Noose" on isän "Aamu toi, ilta vei".

Kahden tunnin heviseremonia päättyy, kun Tenkula soittaa kitarallaan viimeiset surunvalitukset ja yleisön päälle sataa hopeasilppua. Moni juhlavieras jää paikoilleen ja kutsuu kuopattuja takaisin yhä uudelleen, vaikka toivoa paluusta ei ole.



Ranta: Pohjoinen musiikki
muuttuu kuviksi
Ravintola Tervasoihtu, Oulu 21.6.2005

Rumpali Vesa Ranta on pelannut korttinsa viisaasti ja uskaltaa sanoa sen. Hän tiedosti jo kaksikymppisenä, ettei soittamista voi jatkaa loputtomiin. Jäämeren matka ja valokuvausta harrastavan isän esimerkki olivat sytyttäneet kipinän kuvaamiseen 1990-luvun puolivälissä, ja mies päätyi opiskelemaan Turun taideakatemiassa muusikon työn ohessa. Lopputyönsä Ranta teki rajua rokkielämää viettäneistä nuorista, jotka ovat vammautuneet vakavissa onnettomuuksissa (ks. "Elämä raiteilla – Nuoret jumalat ja viina", Kaltio 6/2002).

- Valokuvataiteessa on trendikästä kuvata tyhjiä tiloja ja maisemia. Itse tahdon kertoa tarinoita, ja se onnistuu parhaiten ihmisten kautta. Erilaisuus ja vähemmistöt kiinnostavat erityisesti, Ranta kertoo pari päivää sen jälkeen, kun hänen valokuvasarjansa "Under the Ground – Blaze in the Northern Sky" on asetettu näytteille Oulun taidemuseoon.

Ranta ei sävellä eikä sanoita, mutta hän osaa muuttaa musiikkia kuviksi. Viimeisin näyttely antaa kasvot pohjoisen underground-nuorille, joille metallimusiikki on elämäntapa. Ranta myöntää, että hänelle oli korvaamatonta apua taustastaan kuvattavia etsiessä: monet kontaktit syntyivät metallistien suosimilla keskustelupalstoilla. Sentencedistä hän ei kuitenkaan kertonut kuvattavilleen, elleivät he itse ottaneet sitä puheeksi.


Ranta on Sentencedin vähiten pohjalaisen oloinen hahmo. Hän kertoo valokuvaajan työstään intohimoisesti kuin taiteilija ja iskevästi kuin kokenut yrittäjä. Hän arvelee luovuutensa lähtevän usein jonkinlaisista pakkomielteistä, joita hän purkaa mukanaan kulkevaan muistivihkoon. Hän sanoo tulevansa toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja esittää teräviä vastakysymyksiä.

Pohjoisen metallin olemusta etsiessä Rantaa puhutteli syvimmin murmanskilainen black metal -bändi Old Wainds, jonka musiikkia voi kuvata hengelliseksi protestiliikkeeksi teollistumista ja kaupallistumista vastaan. Venäläismuusikot eivät suostuneet kuvattaviksi kasvomaskeissa, joissa he ottavat yhteyttä esi-isiinsä, eivätkä he tahdo tehdä keikkoja, koska niillä kävisi "vääränlaisia" ihmisiä. Kalevalan nämä uusshamanistit tuntevat paljon paremmin kuin keskiverto suomalainen hevimuusikko.

Pohjoisuus kalevaloineen, viikinkeineen ja kylmine talvineen on vakiintunut osaksi metallimusiikin kuvastoa siinä määrin, että sanan merkitys on hämärtynyt aikaa sitten. Ranta on kuullut pakistanilaisesta North-nimisestä hevibändistä ja kysyy, mitä pohjoisuus mahtaa merkitä sille.


Sentencedin musiikki on Rannan mukaan ensisijaisesti viihdettä, mutta siinä kuuluu pohjoisen luonnon ja pitkien talvien vaikutus. Ranta on tuonut "kokonaisvaltaiseen taidepakettiin" oman persoonansa suunnittelemalla kahden viimeisimmän levyn kansitaiteen, jossa pohjoissuomalaiset maisemat yhdistyvät synkkäsävyisiin lainauksiin suomalaisrunoilijoilta ja -kirjailijoilta Eino Leinosta Henrik Tikkaseen. Suomenkieliset mietelauseet eivät hevin avaudu ulkomaalaisille kuulijoille, ja muutenkin Sentenced on kaupallisesta menestyksestään huolimatta välttänyt sulautumasta valtavirtaan.

- Emme ole oikoneet näkemyksiämme emmekä aukoneet vaatekaappejamme. Eikä meitä varmaan pidetäkään yhtä mediaseksikkäinä kuin Helsingin vampyyreja. Aika usein on käynyt niin, ettei huumorimme ole mennyt jakeluun, Ranta maalailee bändin kulmikasta julkisuuskuvaa.

Tapaus "Routasydän" osoitti, että mustanpuhuvilla kielikuvilla on erityisen vaarallista leikkiä omalla äidinkielellä. Oulun Kärpille tilaustyönä tehdyn kannustuslaulun sanayhdistelmä "sisu, veri ja kunnia" herätti heti paheksuntaa pohjoissuomalaisen maakuntalehden keskustelupalstalla. Nettiväittely poiki painettuun lehteen artikkelin uusnatsitunnusten kera, ja pian paria sanaa ruodittiin niin kristillisten kunnallisvaaliehdokkaiden puheissa, etelän vahingoniloisissa iltapäivälehdissä kuin yhdeksän uutisissa.

- Luovuus tyrehtyi moneksi kuukaudeksi, Ranta myöntää ja antaa ymmärtää, että outo mediamylläkkä jätti matalaa profiilia pitäviin muusikoihin syvät arvet. Syytökset natsiviittauksesta tuntuivat enemmän kuin absurdeilta semminkin, kun bändin jäsenistä vain Tenkula on käynyt armeijan.

Karu huumori on kuitenkin kantanut upottavan suon yli. Ranta yltyy ylistämään jupakkaa ilmaiseksi mainoskampanjaksi, joka nosti Sentencedin ainoan suomenkielisen laulun kulttimaineeseen. Kun rumpalilta kysyy, miten kohu muutti bändiä, hän täräyttää:
- Ai että muututtiinko me uusnatseiksi?

 
Kuva: Tuomas Selänne
Hautajaiskeikalta Oulun Teatriasta, 1.10.2005.


Tenkula ja Kukkohovi:
Hiljaiset miehet pysyvät juurillaan
Backstage, Club Teatria, 1.10.2005


Säveltäjä-kitaristi Miika Tenkulan tapaa lavan takana varmimmin istumasta vaiti mukavassa nurkkauksessa, lippis kasvoja varjostamassa. Silloin harvoin kun hän suostuu puhumaan itsestään, sanat tipahtelevat hiljakseen ja niistä paistaa pohjaton vaatimattomuus.

- Ei minulla ole hirveästi sanottavaa. Olen hiljainen ja ujo ihminen, annan mieluummin kitaran puhua.

Pian Tenkulan on päästettävä irti työstä, joka on hallinnut hänen elämäänsä 14-vuotiaasta asti. Silti miehestä ei voi aistia synkkyyttä. Kun itseoppinut muusikko kertoo aloittaneensa säveltämisen 5-vuotiaana mummolassa soittamalla ukulelea, hänellä täytyy olla kohtalaisen valoisa mielenlaatu.

- Ei minulle ole ollut selvää, että masennus ja kuolema olisivat musiikkini teemoja. Lauluja syntyy parhaiten lievässä krapulassa, mutta harvoin ankarassa ahdistuskrapulassa. Haluan tarkoituksellakin luoda hämmentäviä tunnelmia, joissa melodia muistuttaa Lopakan sanoituksia mahdollisimman vähän.

Tenkula on asunut Muhoksella koko ikänsä eikä haluaisi elää muualla. Hän kehuu saaneensa Muhoksen koulusta varsin paljon kannustusta muusikon uralle, ja hartain toive hautajaisten jälkeen on tietysti oma tontti kotikunnalta kiitokseksi seitsemäntoista vuoden sävellystyöstä.

Tenkulan kotiseuturakkaus on vahvistunut vanhemmiten, ja se kuuluu kahden viimeisimmän levyn pohjoisessa nostalgiassa ja kulttuurisidonnaisissa viittauksissa. Mies sanoo olevansa väsynyt kiertämiseen, haluavansa rauhoittua. Musiikkia Tenkula ei silti voisi jättää koskaan; uusi yhtye on jo idea-asteella.

Viimeiset sanansa Tenkula lausuu kitaralla keikan päätteeksi. Hän saattelee Sentencedin hautaan soittamalla henkilökohtaisimman sävellyksensä "Mourn", jonka hän on omistanut isoisiensä muistolle.


Basisti Sami Kukkohovilla
on paljon yhteistä vokalisti-lauluntekijä Ville Laihialan kanssa. Molemmat liittyivät Sentencediin vuonna 1996. Kumpikin on paljasjalkainen oululainen. Molemmilla on ollut jo pitkään toinen bändiprojekti: Laihialalla goottihevibändi Poisonblack ja Kukkohovilla Solution 13, "Panteran ja Hellacoptersin äpärälapsi".

- Olemme tunteneet Laihialan kanssa toisemme 15-kesäisistä asti ja kuuluneet jo aiemmin samaan bändiin. Breed soitti suoraviivaista rokkia ja teki yhden demon, joka sai Rumbassa hyvät arviot, Kukkohovi valottaa yhteistä menneisyyttä.

Myös Kukkohovin ja Laihialan ulkoisesta olemuksesta löytyy yhtäläisyyksiä. He ovat perusilmeeltään bändin tylyimmät miehet, jotka julmistelevat lavalla kuin Clint Eastwood Sergio Leonen spaghettiwesterneissä.

- Kerrankin kun ajattelin baarissa mukavia, yksi tuttu tuli kysymään, aionko tappaa jonkun, Kukkohovi vahvistaa arvion.

Julkisuudessa harvoin esiintynyt basisti paljastuu haastattelussa leppoisaksi tarinoijaksi. Tuskin hän olisi Sentencediin mahtunutkaan ilman mutkatonta asennetta. Kukkohovi toistaa Lopakan toivotuksen: "Kun jätkällä on yhtä paskainen ja sairas huumorintaju ja viina maistuu samalla tavalla, niin tervetuloa!"

Tuohon aikaan Kukkohovi sanoo sentencediläisten juopottelun olleen hurjan maineen veroista, mutta vanhemmiten kisakunto on heikentynyt. Ouluun on ollut yhä helpottavampaa palata, ja siellä Kukkohovi aikoo pysyä myös jatkossa. Sentencedin jälkeiseen elämään kuuluvat vaimo, sähköasentajakurssi ja kitarointi Solution 13:ssa. Uusi levy on viittä vaille valmis, ja Kukkohovilla tuntuu riittävän virtaa soittamiseen enemmän kuin bändikavereillaan.

Tenkulan tapaan Kukkohovi sanoo kodin ja juurien merkitsevän hänelle yhä enemmän. Hän uskaltaa kutsua itseään jopa isänmaalliseksi. - Olen sivari siksi, ettei mielestäni vain ollut hyvä idea joutua pikkunilkkien komenneltavaksi. Sotaveteraaneja kunnioitan erityisesti. Kerran annoin sotainvalidikeräykseen 20 euroa. Pitkätukka sai kerääjän suun loksahtamaan.


Laihiala ja Lopakka:
Isät, pojat ja musiikki
Tavaratalo Stockmannin kahvila,
Oulu, 17.10.

Koti-isät Laihiala ja Lopakka kertovat hautajaisten jälkeisiä tuntojaan valoisassa kahvilassa maananatai-iltapäivänä. Lähistöllä istuvien asiakkaiden katseista päätellen he ovat vaikuttava näky viherkasvien ja valkoisten pintojen keskellä. Lopakka juo kahvia, Laihiala keskiolutta.

- Meikäläisen alkoholinkäyttö kiihtyi Sentencedin loppuaikoina. Kai se on parempi ottaa pari huikkaa joka päivä kuin vetää perseet kerran viikossa. Viimeisten kahden viikon aikana on pitänyt ottaa kännit vain kerran. Menin autoon, join sikspäkin ja palasin kotiin, Laihiala kuvailee pehmeää laskuaan täysipäiväiseksi perheenisäksi ja katsoo hievahtamatta silmiin.

Laihialalla on kolme poikaa, joista vanhin on neljävuotias. Vaimo on aloittanut hiljattain opiskelun, ja iskän bändiprojekti Poisonblack on jäissä kevääseen asti. Lopakalla on yksi poika, ja myös vaimo on nyt kotona, sillä lisää jälkikasvua on luvassa tammikuussa. Molemmat vakuuttavat olevansa helpottuneita siitä, että kiertolaiselämä on takanapäin.

- Meillä on ollut taipumus miettiä keikkakiertueilla liikaa omaa olemistamme. Keikkalista voi näyttää hienolta paperilla, mutta periaatteessa se on sitä, että istutaan jossakin kuin irti revittyinä omasta elämästä ja odotetaan seuraavaa keikkaa. Vähän kuin istuisi linnassa, Lopakka veistelee. Miestä uskoo mielellään, sillä hän vaikuttaa hyvin vapautuneelta.

- Kotona oleminen aukoo jänniä solmuja päästä ja rinnasta. Nautin, kun leikki-ikäiset tenavat roikkuvat lahkeessa ja kerjäävät keksiä. Keskimmäinen, puolitoistavuotias, katsoo aina kun iskällä on roskapussi kädessä ja säikähtää, että olen lähdössä keikalle. Nyt laitan hänet nukkumaan ennen kuin lähden ulos. Tuollaiset ovat aika siistejä juttuja, Laihiala miettii liikuttuneen oloisena.


Isyys on rockmuusikolle usein siirtymistä ääripäästä toiseen. Välillä kotona saa olla pitkiä jaksoja, mihin harvalla isällä on mahdollisuus. Toisaalta keikkakiertueesta voi olla vaikea ylipäätään selviytyä hengissä, kun "itseinho kasvaa potenssiin 80 hotellissa krapula-aamuna", Laihialaa lainaten.

- Hankalinta on opetella katsomaan pikkumiesten tekemisiä ilman että siihen liittää repullisen paskaa vuosien varrelta, Laihiala ruoskii itseään.

Lopakka puhuu isyydestään huomattavasti armollisemmin. Häntä risoo puhua rockmuusikkoudesta, sillä se kuulostaa tositeeveeroolilta. - Sanasta tulee väkisinkin mieleen Ozzy Osbourne napeissaan. En minä oikeasti ajattele, miten olen esillä kotona. Varmaan nihilismini on läsnä samalla tavalla, olinpa missä tahansa.

- Koko sydämellä tätä työtä tehdään. Kotona on sama äijänkäppyrä eri lavasteissa, Laihiala vahvistaa.

Miehet eivät ole päästäneet mediaa kurkistelemaan olohuoneisiinsa, vaikka ehdotuksia on tullut. - Ei kai meidän kohdalla voi edes puhua kuuluisuudesta. Olemme keskittäneet voimamme musiikkiin emmekä siihen, millaista paskaa meistä missäkin jauhetaan, Lopakka kuittaa.


Musiikki on yhä läsnä Laihialan ja Lopakan kodeissa. Lopakka kirjoittaa työhuoneessaan muun maailman nukkuessa romaania erään rockbändin kiertuekokemuksista. Laihiala rämpyttelee kitaraa viereisessä huoneessa lasten nukkuessa. Levysoittimessa soi yleensä rokki, ja se uppoaa myös jälkikasvuun.

- Ihan mielenkiinnosta olen yrittänyt kokeilla eri musiikinlajeja, mutta System of a Downiin pitää aina vaihtaa, Lopakka kuvaa poikansa musiikkimakua. Soittimiakin 3-vuotiaalla pitää jo olla; suosikki on tietysti kitara. Laihialan lapset haluavat kuunnella Sentencediä niin usein, että iskän täytyy välillä kieltäytyä. Keskimmäisen pojan lantio liikkuu herkimmin musiikin tahdissa.

Ovatko lapset siis altistuneet jo peruuttamattomasti isiensä vaikutukselle?

- Ainakin huumori kulkee jo samoja polkuja. Mutta voihan se olla, että pojasta tulee balettitanssija! Laihiala nauraa. Lopakka ilmaisee tyytyväisyytensä siitä, että on kirjoittanut lyriikkansa englanniksi ja säästynyt toistaiseksi monilta hankalilta kysymyksiltä.

Lauluja lasten innoittamana ei ole koskaan syntynyt. Laihiala sanoo laittavansa biiseihin kaiken paskan ja säästävänsä parhaat palat jakamattomina pojilleen. Lopakka nyökkää ja lausuu hymyillen:

- Kell' onni on, se onnen kätkeköön.


Koti-isä Lopakka, tyytyväinen nihilisti on oikea mies lausumaan viimeiset sanat Sentencedin haudalla ja kuoppaamaan siinä sivussa epäilyt ihmisten vedätyksestä jonkin imagonrakennuksen tapaisen sanailjetyksen muodossa.

- Sentenced on aina ollut joko-tai-orkesteri: hommat tehdään joko täydellä liekillä tai sitten ei ollenkaan. Sitä mukaa kun bändin menestys on kasvanut, ovat kasvaneet myös sen eteen tehdyt uhraukset. Viime vuosina mielenkiintomme ja henkiset voimavaramme uhrata aikaa yksityiselämältä musiikille ovat vähentyneet. Komeat kuoppajaiset hautajaislevyineen ja jäähyväiskiertueineen olivat ainoa tapa, jolla pystyimme lopettamaan jääräpäisellä tyylillämme, ilman kompromisseja mihinkään suuntaan.

Samaan aikaan kun kasarirokin haudoista nousee loppuunkuluneen näköisiä kuvatuksia toteuttamaan sekalaisia musiikillisia tempauksia, joita comebackeiksikin kutsutaan, viidellä pohjoisen miehellä on kahdeksan masennuksentäyteisen albumin jälkeen syytä katsoa eteenpäin valoisin mielin.

- Meillä oli etuoikeus lopettaa Sentenced sen ollessa huipulla. Kaatua mahdollisimman korkealta, tappaa jotain mahdollisimman kaunista.

 
Kuva: Tero Kukkonen

Sentenced vuosimallia 1990, mukana vielä ensimmäinen basisti Lari Kylmänen (toinen vasemmalta). Kuva on otettu bändin ensimmäisen treenikämpän pihalla Muhoksella.

 

Päivi Parhi-Riikola