Jari Halonen puhui Kivi-elokuvansa mainostamisen ohella myös Jumalan teatterin vierailusta Oulussa tammikuussa 1987 (Jumalainen Kivi, Kaltio 1/2002).

Artikkelin kirjoittaja Pasi Nyyssönen kirjoittaa historiaa uusiksi ingressissään laittaessaan sitaatteihin minun sanomakseni, että tilasin neljältä teatterikoululaiselta ´joitain rankkaa´. Kahden sanan irrottaminen sen aikaisesta tekstistä ja kontekstista muuttaa sanat tänään toiseksi. Näinhän historiaa kirjoitetaan ja käytetään, tätä päivää varten.

Sama tapahtuu artikkelissa myöhemmin Halosen sitaatille: hänen väitetään sanoneen: ´1987 tammikuussa suomalainen teatteri oli viimeistä kertaa yhteiskunnallisessa keskiössä.´ Kova ennustus ja surullinen julistus omasta luopumisestaan.

Haastattelun lopussa Halonen sanoo: ´Olen Helsinkiläinen, mutta totuus on, että Suomi ja suomalaisuus näyttäytyy kaikkialla muualla kuin Helsingissä.´ Niinpä hänen ja kolmen ystävänsä pitikin tammikuussa 1987 matkustaa Ouluun saakka tekemää ´yhteiskunnallista keskiötä´. Ilmeisesti he pelkäsivät, että media ei olisi hänen Helsingissään koko asiaa huomannutkaan. Tai sitten he vain eivät uskaltaneet tehdä sitä Helsingissä. Tai pelkäsivät, että heidän Helsinkinsä olisi alkanut haista, siispä Oulun ja suihkun kautta kotiin?

´Jumalan teatterihan oli hätähuuto teatterin elitistymistä vastaan´, sanoo Halonen. Siihen aikaan Oulun Kaupunginteatterissa kävi noin 80.000 katsojaa vuodessa eli kaupungin koko väkimäärä, suomalaisessa teatterissa yhteensä yli kolme miljoonaa. Katsojalukujen valossa suomalainen elokuva on eliittitaidetta, ei teatteri. Hienoa, että Halonen nyt taistelee elokuvan elitistymistä vastaan ja onneksi toisin keinoin. Menestystä toivottaen.

JUSSI HELMINEN                   
Espoon Kaupunginteatterin johtaja,                   
silloinen Oulun Kaupunginteatterin johtaja                   

Kun laiva käy karilla, annetaan meriselitys ja siinä kaikki mahdolliset tyräykset selitetään luonnonvoimilla, joita vastaan herooisesti on kamppailtu. Sama ylevöittämispyrkimys on Jari Halosen surkeassa selitysyrityksessä Oulun provokaatiolle 1987 (Kaltio 1/2002 Jumalainen Kivi / Pasi Nyyssönen). Tuolloin Oulun kaupunginteatterissa olivat koolla pohjoisen Suomen teatteriammattilaiset ja teatterista kiinnostuneet oululaiset, joiden teatteritodellisuus ja kulttuurinen viitekehys oli näille Helsingin pikku messiaille täysin vieras, mutta ah niin sopiva ympäristö anaaliasteen töhrimisleikille, jolla haluttiin samaan tunnettuisuuteen kuin ne kuuluisuudet, joita Halonen oli lapsena raitiovaunussa äitinsä kanssa mainoksista katsonut. Nyt ei ollut vain väliä kunnioituksella; kuuluisuus riitti ja siihen pyrittiin toden teolla.

Tehtävänantona oli ollut teatterikoulun metodologinen esittely meille raukoille periferian pöljille. Mutta kun läksyt oli tehty huonosti, niin ravintolavaunun kolmoskalja loi pohjan uholle, jonka turvaksi nyysittiin makuuvaunun jauhesammuttimet ja aamutuimiin mentiin krapulapaskalle ja tuotos taltioitiin hotellin suihkumyssyyn. Kun tyhmyys oli joukossa alkanut tiivistyä uhoksi ja kaikenlaista heittoarsenaalia kerätty, oltiinkin jo valmiita ´performanssiin´.

Mikäli asiaan olisi liittynyt jotain tavoitteellista, puhumattakaan ajatelluista tai manifestisista päämääristä, olisi joukkiolla ollut toki kankkusesta huolimatta aikaa sanoa se paikalla olleelle todistajajoukolle. Mutta esitys muodostui kelteisilleen kuoriutumisesta, paskan viskomisesta jugurttipurkkien ja pommien raesateen täydentämänä kohti yleisöä ja sammuttimien savuverhon myötä paikalta pakenemisesta.

Karkuun livahtamisen jälkeen kopla kokoontui paikalliseen kuppilaan keskinäiseen kehumisenkerhoon uhoilemaan, että oltiinpa kovia ja näytettiinpä niille! Niinpä!

Mitä? Kivimäisyyttä? Paskat!

AHTI AHONEN                   
Silloinen Rovaniemen kaupunginteatterin johtaja,                   
Nykyinen Rovaniemen teatterin johtaja