4/98

Elettiin aikaa, jolloin bussit kuljettivat maaseudulta väkeä kasvavaan kaupunkiin töihin, ja koko maassa oli täystyöllisyys. Sotakorvaukset oli saatu edellisenä vuonna maksetuksi, minkä vuoksi rakennustarvikepula oli väistynyt ja rakentamistoiminta hyvässä vauhdissa

Vuonna 1952 julkaistiin uudet, tilavammat talomallit. Aravamääräyksiä tarkistettiin: nyt lainoitettiin entistä suurempien asuntojen rakentamista. Niilo Mattilan suunnittelema Nokelan alue tehtiin kenttäsirkkelillä, hartiapankilla ja rakentajien keskenään muodostamin työporukoin. Paikallisesta kaupasta ostettiin metritavarana pinkopahvia eli vohvelikuvioista "Oulu-pahvia" seinäverhoukseksi. Rakennusliikkeet eivät juuri olleet mukana tässä kappaletavaraan perustuvassa sodanjälkeisessä jälleenrakennuksessa. Muutos aikaisempaan oli nopeaa, eikä ilman tyyppitaloja olisi sodanjälkeisestä rakentamistarpeesta selvitty. Jo välirauhan aikana Suomeen saatiin Ruotsista 2000 puuelementtitaloa. Tyyppitalojen kohdalla voidaan perustellusti puhua puurakennustradition viimeisestä vaiheesta, olivathan rankorakenteisen talon rungot edelleen kokonaan puuta. Muutos agraarivaltaisessa maassa oli kuitenkin suuri. Kaupunki-asunnossa keittiökin oli uutuus, joka vasta tyyppitalon mukana juurtui suomalaiseen asumiseen. Tyyppitalon tilat jakautuivat, kuten koko kaupunki alkoi jakautua funktionalistiseen tapaan.

Kun Kekkosesta tuli Suomen presidentti vuonna 1956, oli hänellä maalaisliittolaisesta taustastaan huolimatta ta-kanaan pääministerinä annettuja lupauksia kaupunkien asuntokysymysten hoitamisesta. Vuosi 1956 oli maassamme muutenkin historiallinen. Silloin kaupungit ja kauppalat ylittivät ensi kerran maalaiskuntien rakennusmäärän. Tästä eteenpäin tahti vain kiihtyi. Suomi teollistui ja kaupungistui eurooppalaisessa mittakaavassa ennätyksellistä tahtia. Pekka Kärki tarjosi vuonna 1972 Oululle hopeasijaa kaupunkimiljöön muutosnopeudessa, kultamitali oli Turun hallussa.

Betoni ja suuret ratkaisut

Kaikki muuttui rakentamisessa viimeistään 60-luvun vaihteessa, kun kaupunkisuunnittelua alkoi hallita tehokkaan yhdyskunnan, ns. kompaktikaupungin idea. Sen mukaan kaupungin tuli rakentua tiiviiden tytärkaupunkien kimpuiksi. Suurten ratkaisujen tärkeä edellytys oli betonielementti.

Tytärkaupungit kutistuivat jo alusta pitäen nukkumalähiöiksi, joiden rakentaminen perustui pääosin rakennusliikkeiden ja kuntien tekemiin aluerakentamissopimuksiin. Rakennusliike palveli kuntaa kompaktilla grynderipaketilla: hankki maan, huolehti kaavoituksesta, rakensi ja markkinoi asunnot. Liik-keet myös kehittivät omaa elementtituotantoaan huimaa vauhtia: Kun 1950-luvun alussa ensi kerran betonisia esivalmistettuja osia vasta kokeiltiin, niin jo 1960-luvun alussa suuriksi kasvaneilla rakennusliikkeillä oli oma elementtituotanto pyörimässä.

Oulussa ensimmäiset lähiöt rakennettiin 1960-luvulla Lintulaan, Puolivälinkan-kaalle, Kaukovainiolle ja Koskelaan. Myös Tuiraan ja Heinäpäähän saatiin 1960-luvun lopulla kerrostalokaavat, joiden tieltä alueilla ennestään olevat puutaloalueet haluttiin purkaa. Kasvuoptimismin hengessä kaupunki järjesti vuonna 1962 monumentaalikeskuskilpailun. Kilpailun voittivat Marjatta ja Martti Jaatinen, joiden suunnitelman mukaan Vänmanninsaareen rakennettiin kirjasto ja teatteri.

Alkuperäisessä suunnitelmassa oli näiden lisäksi vielä konserttitalo ja 20-kerroksinen kaupungintalo. Rantakadun jokaiseen kortteliin piti suunnitelman mukaan tulla myös 7-kerroksinen liike- ja virastotalo.

Kaikki palvelut oli päätetty keskittää pääkeskukseen huolimatta siitä, että vuoden 1990 väkilukuarvio pyöri 150.000 asukkaan paikkeilla. Lähiöiden ideologisena taustana oli ollut ympäristö- ja yhteisöajattelu: oli ajateltu kontakteja, naapuruston muodostamista ja tasokkaita palveluja. Voitontavoittelussa unohtuivat kuitenkin niin hyvä asuntosuunnittelu kuin asuinympäristön laatu. Alue-suunnittelun laatua yritettiin nostaa Sisäasiainministeriön 70-luvulla julkaisemilla kaavoitusohjeilla, joilla pyrittiin mm. estämään yksipuolisten asunto- ja työpaikkakeskittymien muodostuminen - turhaan. Perinteisen puutalokorttelin hyviä puolia, kuten turvallisuutta ja suojaisuutta, sopivaa yhteisökokoa ja puurakenteiden joustavuutta ei tiedostettu, kun koko yhteiskuntaelämä tuntui seisovan betonielementin erinomaisuuden takana.

Toisaalta myös liikennesuunnittelijoista tuli autoistumisen myötä puutaloja vastustava ryhmä. Heidän harmikseen puutalot oli rakennettu korttelien ulkoreunoja myöten. Puutalokortteleita alettiinkin nakertaa nurkka kerrallaan, mitä teiden levitysten tai parkkipaikkojen, mitä "lahon" vuoksi.

Oulun Rantakortteleista suojelukohde

Rantakadun - Aleksanterinkadun välinen korttelialue olisi varmasti myös joutunut tonttikohtaisten "postimerkkimuutosten" kohteeksi, ellei sitä olisi sisällytetty vuoden 1962 monumentaalikeskuskilpailuun, mikä merkitsi käytännössä alueen rakennuskieltoa. Samana vuonna alueelle kerkesi kuitenkin jo tulla yksi uudisrakennus, jonka rakentajat saivat hankituksi voimassaolevan kaavan rakennusoikeuteen huomattavan korotuksen. Muillakin talokohtaisilla kaavamuutoksilla rikottiin Oulun keskustan katukuva sekavaksi. Arkkitehtuurin historian professori Esko Järventauksen mielestä mm. Yhdyspankin talossa Kirkkokadulla on viisi kerrosta liikaa.

Uudisrakennusaallon vastareaktiona oululaiset heräsivät puolustamaan vanhaa kaupunkirakennetta. Ensim-mäiset esitykset Rantakadun ja Aleksanterinkadun välisten kortteleiden säilyttämisestä teki Oulu-seura vuonna 1971. Tuolloin kaupungissa oli jäljellä vielä kokonaisia puutalokortteleita.

Kun aloitin opiskeluni arkkitehtiosastolla vuonna 1974, kerättiin osastolla ni-miä Rantakadun puolesta jo toiseen adressiin. Arkkitehtiopiskelijoilla oli tuolloin tapana osallistua kansanliikkeiden toimintaan. Osastolla elettiin pittoreskissa miljöössä: Talonmies Lauri Anttila toi talviaamuisin osaston uuneihin kottikärryillä halkoja pihavarastosta. Vastapäisellä linja-autoasemalla kahviteltiin maalaisväkeä katsellen.

Samanaikaisesti elettiin jo nykyaikaa. Teollistunut rakennustuotanto tuotti sileää, suoraa ja saumattua betonilaatikkoa. Muurarit, rapparit, jopa muotti- ja telinetimpurit olivat saaneet lopputilin. Työttömyys kasvoi. Raken-nusliikkeet käynnistivät Ranta-Aleksin tonttien oston, ja talot alkoivat tyhjentyä asukkaista. Vuonna -79 esiteltiin kehno kaavaluonnos, jossa monumentaalikeskuskilpailun voittaneen ehdotuksen koko rakennusoikeus oli sullottu Aleksanterinkadun puolelle. Samaan aikaan kansalaisaktivistien joukko kasvoi. Vuonna -81 kansalaisjärjestöiltä tuli jo kolmas Rantakatuadressi, jossa edellytettiin korttelikokonaisuuksien säilyttämistä. Seuraavana vuonna Jurveliuksen talo maalattiin talkoilla, ja rakennusliikkeetkin saivat rakennuslautakunnalta kehotuksen maalata omistamansa talot Aleksin puolelta. Ne eivät kuitenkaan noudattaneet kehotusta. Sen sijaan Insinöörityö Oy haki purkulupaa Oulasvirran talolle, ja vuonna 1983 talo tuhopoltettiin.

Näkymä Aleksanterin- ja Kauppurienkadun risteyksestä torille. Talo kadun vasemmalla puolella purettiin ja oikean puoleinen tuhopoltettiin 1990-luvun alkupuolella. Uudet rakennukset valmistuivat 1998.

Monimutkaiset suojelupäätökset

Oulun kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden inventointi tehtiin 1978-83. Tarkoituksena oli "kartoittaa ne rakennukset ja rakennetut kokonaisuudet, joilla on tärkeä merkitys kaupungin rakentumisen kuvastajina". (Tämän ns. baskeritoimikunnan työn spekulatiivisuudesta olen kirjoittanut Kaltiossa 3/1996.) Toimikunta jätti Ranta-Aleksin korttelit vaille ehdotonta suojelusuositusta.

Rakennustutkija Pasi Kovalainen on osoittanut toimikunnan tekemässä inventoinnissa vakavia perustietotason puutteita, ei vähiten rantakortteleita koskien. Kauppurienkadun kulmatalojen, Höckertin ja Jurveliuksen sanottiin muun muassa rakennetun 1900-alussa, vaikka rakennukset todellisuudessa olivat paljon vanhempia kuin vuoden 1882 palon jälkeen rakennetut Rantakadun alkupään talot. Itse asiassa ne oli rakennettu pian vuoden 1822 palon jälkeen. Kaupunki sai vasta vuonna 1989 baskeritoimikunnan työn perusteella aikaiseksi uuden, "säilyttävän" asemakaavan. Huomio kiinnittyi outoihin kaavamääräyksiin: Osa taloista oli merkitty kaavaan merkinnällä, joka salli niiden korvaamisen "ympäristöön sopivalla uudisrakennuksella". Haluttiinko alue todella suojella, jos kaavamääräys jätti talojen purkamiselle porsaanreiän?

Kaupunginjohtaja Korhosen aikaan kaupunki lahjoitti rakennusliikkeille suojelun kompensaatioksi rakennusoikeutta Myllytullista, vaikka kaavan rakennusoikeuden pienentäminen ei sitä olisi lain mukaan edellyttänyt. Kompensaatiot saatiin, suojelua ei. Rakennusliikkeiden toimintaa ei Ranta-Aleksin osalta voi erityisesti moittia: se on pyörinyt koko ajan omalla logiikallaan. Mutta kaavoittajien ja rakennusvalvontaviranomaisten toimintaa voi täydellä syyllä ihmetellä. Kadehtimatta hankalaa tuomarin asemaa kahden tu-len välissä, on kyllä selkärangan puutetta ajoittain ilmennyt ainakin 1960-luvulta lähtien. Laki on kaikille sama, vain sen tulkinta on vaihtelevaa.

Rantakatutaistelun vuosikymmeniä voidaan kuvata sissisodaksi, jossa uusien ja vanhojen rakennusten kannattajat ovat käytelleet aseinaan adresseja, leimakirveitä, puskutraktoreita, iltapalaa ja saunaa, kunnostustalkoita ja tulitikkuja. Kun kaikkia näitä on käytetty useampaan otteeseen, on vammoja taatusti syntynyt puolin ja toisin. Sota rasittaa: eräs vanhojen rakennusten puolustajista ilmoitti jo vuonna 1983 olevansa liian kulunut keskustelemaan asiasta.

Mihin ollaan menossa? Betonielementti soveltui ratkaisuksi 60-luvulla Kaukovainiolle, mutta 90-luvulla keskellä Rantakatua sen käyttö on jo huonoa huumoria - kaavan vastaistakin - mutta silti totta.

Ehkä menetetty puukaupunki voi vielä herätä henkiin, kun Oulun Syynimaan moderni puukaupunkihanke lähivuosina toteutuu. Nyt selvitetään perinteisten suomalaisten puukaupunkien ominaispiirteitä, korttelirakennetta ja katutilaa. Esimerkkejä haetaan lähimmistä säilyneistä puukortteleista, Raahesta ja Kokkolasta.

Kirjoittaja on oululainen arkkitehti.