Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Radiopuhelimet & The Fall of the House of Usher: Jean Epstein, Luis Buñuel, Jarno Mällinen, Jyrki Mäki, Katz, Antti Annunen

Aikakauslehti
www-artikkelit

Kaltio 5/2007

lokakuu



Räiskyvi rock
ja sortuvat seinät

 

 

 



Teksti: Radiopuhelimet
Kuva: Jukka Palovaara





Oulun neljännentoista Musiikkivideofestivaalin sekä Oulun Elokuvakeskuksen Avantgarde2-tapahtuman yhteisenä päätösspektaakkelina nähtiin ja kuultiin Jean Epsteinin ohjaama ja Luis Buñuelin Edgar Allan Poen novellista valkokankaalle sovittama La Chute de la Maison Usher (1928) eli Usherin talon häviö oululaisen Radiopuhelimet-rockorkesterin säestämänä. Yleisölle kokemus oli huikea – mutta mitä se oli säestäjille itselleen? Neljä viidestä muusikosta kerkesi vastaamaan Kaltion kutsuun.

Yhden illan urakka
Jarno Mällinen

Kevättalvella Pentti Kejonen Oulun elokuvakeskuksesta soittaa: "Jos esitettäisiin Jean Epsteinin Usherin talon häviö ja Radiopuhelimet soittaisi taustalla. Kaksi näytöstä, Helsingin Juhlaviikoilla ja Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Miltä kuulostaa?"

Jaa, joo, pitää kysyä jätkiltä. Toivon salaa, että jollakin olisi hyvä syy kieltäytyä. Yhdestoista albumimme on tullut juuri pihalle ja saanut mainion vastaanoton. Polttelee päästä treenaamaan jo uusia biisejä eikä taas jotain vitun erikoisprojektia.

Mutta ei. Mikäs siinä, on kaikkien reaktio. Eikä oman viitsimättömyyden takia viitsi kieltäytyä. Palkkaavat vielä jonkun surkean apuribändin tilalle. On kerta kaikkiaan pakko suostua.

Saamme Usherista viisi dvd-kopiota. "Katsokaa se, niin aletaan miettiä", komennan. Tavoitteen toteutuminen vie pari kuukautta.

Sitä ennen hahmottelen säestystä omin päin. Jospa 70 minuutin mittainen elokuva jaettaisiin kolmeen yhtä suureen osaan: minä tekisin riffit ensimmäiseen jaksoon, Kätsi ja Ana omiinsa. Ylevään finaaliin sopisi Joy Division -tyyppinen kohtalokas kitarapaisuttelu, joten se menisi Analle, alan erikoisasiantuntijalle.

Toukokuun lopulla ryhdistäydymme ja alamme viimein treenata. Kätsi tuo treenikämpille dvd-tykin, jolla Usher projisoituu paskaiselle seinälle. Ehdotukseni, että opettelisimme ensiksi riffit ja vasta sen jälkeen liittäisimme ne elokuvaan, tuntuu huonommalta vaihtoehdolta. Eikä meillä edes ole mitä opetella, paria ideaani lukuun ottamatta.

Esitän, että Mäki karjuisi johonkin väliin jotain tekstiämme (esimerkiksi 'Seinät'-kappaleen skitsosanoitusta kohtaan, jossa Usher maalaa pakkomielteisesti vaimonsa kuvaa) mutta sitten kuulemme Päivi Säävälä-Kirkkopellolta, ettei se kannata: Koiton Laulu on säestänyt Helsingissä Dovzhenkon Maan, ja aina kun sanaton hyminä on vaihtunut riimittelyksi, on tunnelma romahtanut. Liika informaatio vieraannuttaa katsojan.

Sitä paitsi Mäki on kiinni Lordi-elokuvan rekvisiittahommissa eikä ehdi treeneihin vasta kuin elokuussa. Joten dvd pyörimään ja ukot soittamaan. Kokeilemme alkuun 'Seiväsmiehen paluu' -rokista muinoin väännettyä reggae-sovitusta ja 'Seinät'-biisin instrumentaaliversiota. Ei paha, varsinkin kun keksin Seiväsmieheen synkistelyltä vivahtavan kitarakuvion.

Etenemme järjestyksessä, kohtaus kohtaukselta, tai pikemminkin jakso jaksolta. On selvää, ettei neljän kankean nelikymppisen soitinryhmä taivu sekunnintarkkoihin siirtymiin tai kulmakarvojen kohotuksen pimpelipom-kommentointiin. Muokkaamme laajoja kaaria, jotka loppuvat jotakuinkin samoihin aikoihin kuin vastaavat jaksot elokuvassa. Siinäkin on näillä aivoilla opettelemista. Siirtymien kanssa ährätään koko kesä.

Elokuvan "säveltämiseen" kuluu sen sijaan vain muutama treenikerta. Yleensä kaivan muististani jonkin vanhan riffin, kun kohtaus tuntuu sitä vaativan. Pari uuttakin syntyy. Lisäksi Kätsi keksii seesteisiin luontokuviin eteerisen näppäilymelodian, joka kuulostaa käsissämme The Fall -tyyppiseltä kolinalta. Ja saadaanhan sinne loppujaksoon se Anan kitarapaisutus.

Toki fuskaamme hieman. Aikataulu ja oppimiskyky ovat rajalliset, joten paukutamme joitain riffejä pitempään kuin olisi hyväksi. Pienellä viilauksella saamme kuitenkin aikaan tarvittavaa vaihtelua: kiihdytys, kompin vaihdos tai simppeli b-osa ovat helppoja keinoja.

Erityisen tärkeää on säestyksen rytmin sovittaminen elokuvan rytmiä vastaavaksi. Pitääkö esimerkiksi 'Talo'-biisin riffin seurata ruumisarkun hidasta heilahtelua vai arkunkantajien kävelytahtia? Edeltävään kohtaukseen tuomani uusi (itse asiassa 16 vuotta vanha, mutta käyttämätön) riffi tuntuu puolestaan alkavan useimmiten väärällä hetkellä. Se täytyy ajoittaa kohtiin, joissa Roderick Usher a) katsoo vaimonsa ruumiin äärellä suoraan kameraan, b) lähtee laskeutumaan portaita, c) arkkua aletaan naulata kiinni. Edes suurin piirtein.

Myös volyymivaihtelun aikaansaaminen vaatii keskittymistä. Normaalioloissa meillä on käytössä kaksi nyanssia – kybällä ja yhdellätoista – mutta nyt pitäisikin soittaa välillä hiljempaa. Jos elokuvassa hiippaillaan, ei bändin kannattane painaa naamat punaisina täystuhometeliä.

Näin mennään koko kesä. Usherin talon häviö tulee katsottua parikymmentä kertaa. Se tuntuu yhä loistavammalta. Erityisesti mieltä liikuttavat pääosanesittäjän kyky löytää jokaiseen kohtaukseen definitiivinen ilme ja pitää se järkähtämättä kymmenien sekuntien ajan – elokuva on äärimmäisen hidas – sekä hidastetuista tai muuten vain hitaista kuvista syntyvä hypnoottisuus.

Hitaus! Perkele, yhtäkkiä muistan. Mykkäelokuvien oikea esitysnopeus on 16–20 kuvaa sekunnissa, minkä vuoksi 24 kuvan sekuntinopeuden valtakaudella luullaan yleisesti, että farssimainen vilistäminen kuuluu niiden perusluonteeseen. Näen mielessäni Usherin talon tärviön, Roderick Usherin hyppelehtimässä hilpeästi kohti maalausta, johon hän vangitsee vaimonsa elämän, ja meidät kirimässä perässä lihakset maitohapoilla.

Soitan Kejoselle. Hän lupaa huolehtia asiasta, mutta kertoo samalla, että Helsinginnäytös on peruttu. Hieno homma. Juhlaviikot satsaa taideapukoululaisten oiristeluun ja jättää historiallisen tilaisuuden käyttämättä. Enkä tarkoita säestystämme, vaan Epsteinin elokuvan esittämistä.

Mutta ei se motivaatiotamme syö. Mikä tehdään, tehdään kunnolla, vaikka vain kolmelle katsojalle.

Elokuussa Mäki liittyy treeneihin ja sommittelee instrumentaalipohjan päälle ihmisääniefektejä ja hyräilyjä. Täytyy muistuttaa soundcheckissä miksaajaa, ettei lavalla ole nyt solisti ja taustabändi, vaan instrumentaaliorkka, jossa on mukana ääntelehtijä.

Esityksen alla kiristämme treenitahtia. Pari siirtymää jää silti epävarmaksi. Raatikainen ja minä pyydämme, ettei kukaan hankkisi sunnuntaiksi krapulaa. Olisi ikävää, jos ainutkertainen tilaisuus tyrittäisiin ei-niin-ainutkertaisen juopottelun takia.

Esityspäivänä krapula väreilee ilmassa. Ei pahasti, mutta sen verran, että ihmettelen, olisiko pitänyt käyttää jotain päiväkotitason käänteispsykologiaa. Mutta huoli haihtuu sound-checkissä, jossa suurinta vaivaa aiheuttavat projektorin käyntinopeuden hidastaminen noin 18 kuvaan sekunnissa sekä täysin asiaankuulumattomien valonheitinten sammuttaminen.

Alkaa näyttää ihan hyvältä. •

 

(Kun Radiopuhelimet Usherin talon häviöä säesti)
Katz

Kun sain kuulla Oulun elokuvakeskuksen Pentti Kejosen ehdottaneen yhtyeellemme vanhan kauhumykkäfilmin säestystä, tuntui idea mielestäni toteuttamiskelpoiselta. Olinhan kuullut jo viime vuosituhannen puolella Oulun musiikkivideofestivaalella, kuinka Olli Tuomainen taivutteli onnistuneesti Radiopuhelimien musiikkia käyrätorvikvartetin esitettäväksi. Miksi ei kauhumykkäfilmiin?

Kejosen idean päädyttyä treeneihin homma lähti käyntiin ajankäytön hallinnan arvioinnilla, jota hyvänkin idean toteuttaminen vaatii. Meidän tapauksessa tuo tarkoittaa yhteisiä hetkiä treenikämpällä, pähkäilyä, elokuvaan tutustumista ja treenaamista. Aluksi arvioitiin riittääkö aika, sitten sovittiin hankkeeseen sitoutumisesta. Jostain kumman syystä nykyään kaikkea epämääräistä puuhastelua kutsutaan hankkeiksi. Tämän jälkeen Jarno, joka on Radiopuhelimien riffinpätkien ja biisihankkeiden runsaudensarvi, ilmoitti olevansa kykenemätön suoriutumaan koko elokuvan säveltämisestä ja pyysi Analta ja minulta sävellyksellistä panosta hankkeen toteuttamiseksi. Suostuimme ja näin ollen elokuvan säestyshanke oli teoriassa mahdollinen.

Otin eräälle keikkareissulle mukaan kannettavan DVD-soittimen, paristokäyttöisen vahvistimen, kuulokkeet ja aloin katsella elokuvaa. Samalla tajunta virtasi sormien ja kitaran kautta vahvistimeen ja kuulokkeiden kautta takaisin tajuntaan. Vaikka olen havainnut nykyisin päässäni soivan aika lailla seesteisen hissimuzakin, sain luotua jonkunlaisen perusajatuksen, kuinka edellä mainittu musiikki voisi kyseiseen elokuvaan soveltua.

Varsinaiset treenit käynnistyivät. Videotykki ja DVD-soitin alkoi kulkea mukana treeneissä. Jo ensimmäisellä treenikerralla Jarnolla oli ajatuksia mitä riffinpätkiä voisimme mihinkin kohtaan elokuvaa kokeilla. Treeneissä Jarno teki muistiinpanoja, mikä oli hankkeen jatkuvuuden kannalta erityisen toimiva ratkaisu. Pidämme treenejä kerran viikossa, ja koska teimme elokuvasäestyksen ohessa myös keikkoja, oli Jarnon muistiinpanoista valtava apu. Muistiinpanot tuntuivat täydentyvän homman edetessä.

Mäen astuessa remmiin mukaan kesän lopulla, saapui hän puolivalmiiseen pöytään. Tuossa vaiheessa hanke oli jo pääpiirteittäin kasassa. Sopivat riffinpätkät olivat löytäneet paikkansa. Treenaamista vaati sekä elokuvan ja musiikin rytmien toisiinsa sovittaminen että kohtauksiin sopivien painotusten löytäminen. Tavallisesti soittimia täysillä kurittavan yhtyeen täytyi etsiä soittoonsa nyansseja. Mäki täydensi orkestraatiota huuliharpun ja ihmisäänen voimin, kuin myös kirjaamalla ylös huomiot toimivista yksityiskohdista.

Lopulta kun näimme elokuvasta oikean filmi-version ja säestimme sitä, kaikki tuntui livahtavan ohi harmittavan nopeasti.

Ai niin, se elokuva oli mahtava ja valkokankaalta 17,5 ruutua sekunnissa nähtynä vaikuttava elämys. •

 

Elokuvasäestys
Antti Annunen
(28.9.2007 klo 22.50)

"Elokuvaa säestettäessä varsinainen kontakti yleisöön puuttuu, mutta toisaalta esitys muodostuu yleisön, elokuvan ja säestävän orkesterin yhdessä luomasta tunnelmasta."

Näin kirjoitin vuonna 2006 Radiopuhelimet-kirjassa. Siinä muistelin kokemuksiani Dr. Jekyll and Mr Hyde -elokuvan säestämisestä Iin kauhuelokuvafestivaaleilla 2004. Säestyksen toteutti Duo Annunen Brass.

Kuullessani Radiopuhelimet-orkesterin mahdollisuudesta tehdä musiikki Usherin talon häviö -elokuvaan, innostuin haastavasta tehtävästä, mutta myös kysymyksiä heräsi. Tiesin, että Radiopuhelimet on hyvä valinta, vaikken siinä vaiheessa ollut kyseistä filmiä nähnytkään. Mällisen Jarnon lyhyt kuvaus elokuvasta toi mieleen ääni–kuva-yhdistelmän, jossa Radiopuhelinten musiikki sulautuu saumattomasti ja hieman väkivalloin elokuvan ytimeen. Mutta kuinka käytännön toteutus tapahtuu? Orkesterimme on tiivis ryhmä, jossa jokainen tuo oman panoksensa musiikkiin. Mällisen sävellykset ovat keskeisessä roolissa, ikään kuin ikuisena teemana, jonka ympärille sanoitukset ja sovitukset rakentuvat. Mietitytti kuinka viiden miehen kokoonpano saa kokonaisen elokuvan pysymään kasassa. Aikaisemmassa säestysproggiksessa pystyin kontrolloimaan tilannetta, koska vastasin itse musiikista. Nyt mietitytti mistä löydämme yhteisen ajatuksen tai kuka sen meistä tuo esiin?

Jo ensi treeneistä homma alkoi kuitenkin muotoutua varsin nopeasti. Jarno oli ajatellut kokonaisuutta etukäteen ja jakoi meille tehtäviä tyyliin: "Minä keskityn alkuosaan, Kätsi voi vastata keskiosan maalailuosiosta ja Antti lopun kaaoksesta". Tämä näkyy lopputuloksessa, mutta samalla siinä näkyy paljon myös yhteistä tajunnanvirtaa ja hallittua kokonaisuutta.

Elokuvan musiikki koostuu sekä vanhoista että uusista biiseistä. Elokuvassa kuuluu osia mm. biiseistä 'Seiväsmiehen paluu', 'Seinät', 'Lähiössä' ja 'Talo'. Pitkien ja tunnelmaa kehittelevien kohtausten rakenne edellytti biiseiltä tiettyjä ominaisuuksia. Mielestäni säestys tavoitti kuvan ja äänen yhteisen tunnelman monissa kohdin onnistuneesti. Olen myös tyytyväinen itse esityksen onnistumiseen. Soittajana tunsin olevani samalla elokuvan sisällä sekä sen ulkopuolella. Häilyimme harmaalla vyöhykkeellä valkokankaan ja yleisön välissä. Elokuva, musiikki ja yleisö muodostivat harmonisen kokonaisuuden. •

 

Äänimaisemaa
J. A. Mäki
(14.9.2007)

Usherin talon häviö -elokuvan säestämisen treenaaminen jäi minulla alussa vähäiseksi. Kamppailin toisen elokuvan parissa. Olin lupautunut Dark Floors -elokuvatuotantoon rekvisitööriksi. Alalle on ominaista, että työ vie tekijänsä ajan totaalisesti. Neljän kuukauden ajan ei minullakaan muuta elämää ollut, kuin työtä työn perään, aamusta yöhön ja yöstä aamuun.

Aluksi olin muutenkin epäillyt osaani elokuvasäestyksessä. Bändissämme olen vastuussa laulupuolesta, sanoituksien sovittamisesta sävellyksiin. Soittotaitoni instrumentilla kuin instrumentilla lähentelee surkeaa.

En halunnut mukaan säestykseen vain siksi, että bändiämme oli siihen pyydetty, ja minä olin bändin jäsen. Jos laulajaa ei säestyksessä tarvita, niin pidän turpani kiinni ja jään katsomoon. Laulettu teksti elokuvan säestyksessä on helposti turhan alleviivaavaa ja kornia, pahimmillaan se vie huomion kokonaan pois itse elokuvasta. Ja kuvahan tässä kuitenkin olisi jollain tapaa pääosassa – tai ainakin kuvan ja äänen yhteispeli.

Toisaalta: ihmisääni voisi tuoda oman lisänsä, aloin ajatella. Laulu, huuto, kuiskaukset ja korina voivat olla tehokaskin instrumentti. Muut olivat samoilla linjoilla. Jarnon mielestä jopa tekstinkin laulaminen voisi sopia joihinkin kohtiin.

Kaima Raatikainen ehdotti, että lisäksi soittaisin thereminiä. Tuota psykedeliapeliä en ollut koskaan soittanut, eikä ollut aikaa sellaista hommata, saati sen soittamista opetella. Itse olin miettinyt, että huuliharppu voisi sopia paikoitellen. Erilaisilla kaiuilla voisi luoda lisäefektejä tunnelman mukaan? Välillä psykedeelistä avaruuskaikua, välillä tiukempaa tuuttausta? Asia jäi hautumaan, jopa vaivaamaan mieltäni. Menin töihin.

Kun sitten palasin treenikämpälle Lordi-leffatripiltäni, huomasin homman olevan jätkillä jo aika lailla paketissa. Kätsi heijasti elokuvan kämppämme seinään, ja bändi alkoi soittaa. Minä katselin jakkaraltani leffaa ja kuuntelin sällien säestystä. Se oli hieno kokemus.

Seuraavissa harjoituksissa tein muistiinpanoja paperille. Käytin erivärisiä kyniä ja alleviivauksia merkatessani tarinan kulkua ja bändin soittoa, suvantovaiheita ynnä muita. Bongailin sellaisia kohtia, jotka kenties lisämaustetta tarvitsivat. Itse asiassa metodi oli aika lailla sama kuin uutta biisiä yleensäkin treenatessamme. Nyt tämä "biisi" vain olikin reilun tunnin mittainen, ja minä en niinkään pähkäillyt sanoituksia kuin ääniefektejä. Yritin olla munaamatta, ja jopa parantaa kokonaisuutta, jos mahdollista.

Ennen ensi-iltaa kysyin Jarnolta, että miltä viimeisten harjoitusten nauhoitus oli kuulostanut. Oliko häröilyistäni hänen mielestään mihinkään. Hän sanoi, että huuliharppu oli kautta linjan ok. Ja lauluhommista sen verran, että nauhoituksessa falsettiosuudetkin olivat kohdillaan. Nehän voivat olla todella kökköjä, jos menevät nuotin vierestä. Lupasin yrittää olla tarkkana jatkossakin.

Sanoin myös, että viimeisissä treeneissä olin soittanut enemmän kuin on tarkoitus itse esityksessä. Tulen karsimaan harpun puhaltamistakin minimiin. Kun ensi-ilta sitten koitti, tohkeissani tuuttasin ja ujelsin enemmän kuin yhdessäkään harjoituksessa ikinä. •




Radiopuhelimet:
J. A. Mäki – laulu
Jarno Mällinen – kitara
Katz – kitara
Antti Annunen – basso
Jyrki Raatikainen – rummut