Ennen oli paremmin, väittää Lontoon designmuseon johtaja Deyan Sudjic kirjassaan The Language of Things (2008). Muotoilijat keksivät ja valmistivat esineitä, joiden suunnittelussa tärkeintä olivat ihmisen perustarpeet. Tarkoituksenmukaisiin käyttöesineisiin pyrittiin liittämään kestävää kauneutta, joka periytyisi sukupolvelta toiselle esteettisen arvonsa säilyttäen. Nyt tavarat ovat menettäneet persoonallisuutensa, sillä designereiden persoonallisuus on noussut niiden ylle.
 Ihmiseen on asetettu halu omistaa tavaroita, joiden olemassaolosta hän ei aiemmin ole tiennyt – puhumattakaan niiden kaipaamisesta tai tarvitsemisesta. Funktionaalisista esineistä, elämän kauniista apuvälineistä, on tullut muodikkaita fetissitavaroita, joiden omistaminen on tärkeämpää kuin niiden käyttö. Arvokkuus ja vakavuus ovat kadonneet muotoilusta, järki ja tarkoitus arkielämän esinemaailmasta. Todellisuus pakenee tavaroiden taakse.
 Näin Britanniassa. Miten Suomessa?

 Taiteesta muotoiluun

Moderni esinesuunnittelu alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen weimarilaisessa Bauhaus-taidekoulussa, jossa funktionaalisuus nähtiin keinona parempaan elämään. Koulutuksessa pyrittiin yhdistämään arkkitehtuuri, käsityö, taideteollisuus ja taide tavoitteen saavuttamiseksi. Esineet olivat ihmistä varten.
 ´Bauhaus uskoi teknologiaan ja massatuotantoon´, sanoo Helsingin yliopiston estetiikan dosentti Irmeli Hautamäki. ´Silloiset designerit eli taiteilijainsinöörit halusivat eroon taiteilijaleimasta ja julistivat käsityöläisyyden pannaan. Tavoitteena oli lähentää taiteilijasuunnittelijaa tavalliseen kansaan. Suunta on sen jälkeen ollut kohti ammattimaista teollista muotoilijaa, joka on nimetön asiantuntija tuotantoprosessissa, enemmän insinööri kuin taiteilija.´
 Teollista massatuotantoa ja taidetta yritettiin yhdistää toisiinsa käyttöesineiden suunnittelussa myös 1920-luvun venäläisten avantgardetaiteilijoiden keskuudessa, Hautamäki kertoo. Vladimir Tatlin, Alexandr Rodtsenko, Liubov Popova ja Varvara Stepanova jättivät taiteen ja ryhtyivät suunnittelijoiksi tarkoituksenaan soveltaa taiteessa saatuja kokemuksia muodoista ja materiaaleista käyttöesineiden suunnitteluun.
 ´Näiden konstruktivistien piirissä päädyttiin funktionalismiin, jonka mukaan kaunein muoto on tarkoituksenmukaisin. Saksan Bauhausissa kehiteltiin 1920-luvulla hyvin samankaltaisia ideoita, kun taide ja teknologia yritettiin yhdistää.´
 Hautamäen mukaan nämä olivat hyviä ja järkeviä ajatuksia, mutta eivät kuitenkaan pidemmän päälle osoittautuneet toimiviksi.
 ´Funktionalismista ei tullut voittoisaa periaatetta käyttöesineiden massatuotannossa muun muassa siksi, että kauneus ja tarkoituksenmukaisuus eivät vetoa tarpeeksi esineiden käyttäjiin. Funktionalismi unohtaa käyttöesineisiin liittyvän muotiaspektin, esineiden haluttavuuden. Esineen haluttavuus ja muoti puolestaan sanelevat kapitalismin tuotannon tahdin.´

 

 Muotoilun maailma

Muotoilun asemaa kulttuurin ja taiteen kentillä on vaikea määrittää. Hautamäen mukaan esineiden suunnittelu modernissa massatuotannossa on yhä tänäänkin kiistakysymys, jonka ratkaisussa ei ole sadan vuoden aikana tapahtunut suurta edistystä.
 Taideteollisen korkeakoulun muotoilun osaston professori, vararehtori Pekka Korvenmaa selittää, että muotoilun määrittämisen vaikeus johtuu siitä, että muotoilua sinänsä ei ole. Muotoilun kenttä on mosaiikki, jossa pysyvää jakoa muotoilun, taiteen ja käsityöläisyyden välillä ei voida hahmottaa.
 ´Meillä on taideteollisuutta, teollista muotoilua, mediamuotoilua, käsityömuotoilua, graafista suunnittelua, brändäämistä, kalustemuotoilua, uniikkimuotoilua ja muun muassa lasitaidetta. Ne ovat kaikki omia genrejään, joten muotoilusta puhuttaessa pitää tietää, mistä kulloinkin puhutaan.´
 Muotoilun ja taiteen suhdetta tarkasteltaessa pitää Korvenmaan mukaan lisäksi muistaa, että tekijyyden aste vaihtelee huomattavasti eri genrejen välillä.
 ´Pelkistäen sanoen lasitaiteessa yksilöllinen tekijä on sääntö, kun taas Nokia-maailmassa tehdään tiimityötä. Näiden ääripäiden väliin mahtuu monia aste-eroja. Muotoilijan rooli muuttui esimerkiksi 1960-luvulla, kun kodinelektroniikka alkoi nousta teollisen muotoilun keskiöön.´
 Muotoilun laaja skaala vaikuttaa vastaavasti monin eri tavoin ihmisten arkielämään. Korvenmaan mukaan käyttäjälähtöisyyden tulisikin olla muotoilussa keskeistä. Ongelmaksi voi nousta se, että arkielämän aineellisten perusasioiden suunnittelu on väärissä käsissä.
 ´Tavaramaailma liikennejärjestelyistä pullonpalautuslaitteisiin on aina jonkun suunnittelema, mutta ei läheskään aina ammattilaisten. Suomessa esimerkiksi rakennuskannasta vain seitsemän prosenttia on arkkitehtien suunnittelemaa.´
 Käyttäjälähtöisen suunnittelun esteeksi voi muodostua myös tekijäpuoli.
 ´Yritykset ja yksittäiset muotoilijat pyrkivät kukin lähettämään töissään erilaisia viestejä, ja siksi design sai 1960-luvun lopulla negatiivisen konnotaation erikoisuudentavoitteluna. Samaa on havaittavissa taas tänään.´

 

 Muotoilun muutos

Helsingin yliopiston estetiikan professori Arto Haapala pitää muotoilua hankalana ja kiinnostava risteyspisteenä, jossa ensisijaisesti käyttöesineitä tuottavaan toiminta-alaan voi liittyä myös esteettisiä ominaisuuksia. Hänen mielestään esteettinen funktio on muotoilussa kuitenkin ainakin periaatteessa alisteinen käytännölliselle funktiolle. Muutoksia voi olla luvassa.
 ´Kun uusi Aalto-korkeakoulu aloittaa varsinaisen toimintansa, yhdistyvät siinä taiteellinen, esteettinen, kaupallinen, tekninen ja tietotekninen osaaminen. Uskon tämän johtavan muotoilun siirtymiseen kaupallisempaan suuntaan.´
 Haapalan mukaan muotoilussa brändihurmos on välillä mennyt yli äyräidensä, kun tuotantopuolella tuotteen tunnettuutta yritetään tuoda yhä enemmän esiin ja painaa syvemmälle ihmisten muistiin. Hän kuitenkin muistuttaa, että iso osa käyttämistämme esineistä, esimerkiksi sohvan kaltaiset peruskalusteet, ei ole erityisen brändättyjä.
 Taideteollisen korkeakoulun muotoilun professori Ilpo Koskinen puolestaan huomauttaa, että muotoilussa viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunut muutos koskee erityisesti tavaravalikoiman määrän kasvua.
 ´Esimerkiksi Helsinki on muuttunut hurjasti, sillä esillä on yhä enemmän yksilöiden ja yritysten signeeraamia tuotteita. Voidaan puhua semioottisesta taloudesta, jossa esineiden merkeissä nähdään enemmän sisältöä kuin tuotteissa itsessään. Suurkaupungeissa raja tuotteen ja taiteen välillä on siinä mielessä katoamassa, että nykyään suunnitellaan lähinnä muodon ehdoilla.´
 Koskisen mukaan funktionalismi ei kuitenkaan ole kadonnut nykymuotoilustakaan. Sen rinnalla vain on vahvistunut kilpaileva tapa tehdä tuotteita.
 ´Ostin hiljattain Richard Sapperin suunnitteleman espressokeittimen, joka on tekninen uutuus ja erittäin kaunis tuote. Toiminnallisuuden kanssa on sitten vähän niin ja näin. Keitin vuotaa, sen metallikahva polttaa kämmenen ja kaatonokka viiltää sormiin haavoja. Pidän silti esineestä paljon.´
 Koskisen mukaan Taideteollisessa korkeakoulussa ei kuitenkaan opeteta tai opiskella tähtimuotoilijoiksi: ammattimaisuus on tärkeämpää kuin taiteellisuus, tuote tärkeämpi kuin muotoilija.
 ´Me hajotamme tuotteen kappaleiksi nähdäksemme miten se on tehty. Oppilaillamme ei näytä olevan erityistä nimekkääksi tulemisen tarvetta, mutta Suomessa onkin pienet markkinat. Esimerkiksi Lontoossa haetaan enemmän omaa erottautumista.´

 

 Muotoilukritiikki

Suomalaistutkijat allekirjoittavat Sudjicin kirjassaan esittämän väitteen, että muotoilulta puuttuu oma kritiikin kielensä. Taiteella ja arkkitehtuurilla on omat pitkät kritiikin perinteensä muun muassa sanomalehdissä, mutta muotoilulle ei ole vastaava kehittynyt.
 Koskinen kaipaa lisää muotoilukritiikkiä, jotta tuotteita ostava yleisö saisi enemmän ja parempaa informaatiota joka tapauksessa hankkimistaan esineistä ja laitteista. ´Markkinat kuitenkin toimivat aika pitkälti median ehdoilla´, Koskinen sanoo.
 Hänen kollegansa Pekka Korvenmaa vertaa muotoilua arkkitehtuuriin, jonka suhdetta kritiikkiin käsiteltiin Suomen rakennustaiteen museossa marraskuussa otsikolla ´Kritiikki arkkitehtuurin rakentajana´. Muotoilussa huoli on vastaava, sillä seminaarin lähtökohtana oli havainto, että arvottava ja analyyttinen arkkitehtuuri- ja kaupunkitilakritiikki on ammattilehtiä lukuun ottamatta kuihtunut lähes olemattomiin.
 ´Taloja on kuitenkin helpompi mennä katsomaan´, Korvenmaa sanoo. ´Muotoilu on hankalampaa kriitikolle, sillä sen kenttä on niin laaja. Lisävaikeutena on, että esimerkiksi Yrjö Kukkapuron näyttelystä tai taidekäsitöistä voidaan kirjoittaa, mutta miten arvioida kalusteita tai tietokoneohjelmia. Mieltä puuttuvat foorumit ja koulutettu porukka, sekä muotoilulehdistö.´
 Muotoilukritiikki olisi tärkeää, sillä fyysinen ympäristömme, joka ei taiteen tavoin ole vapaavalintaista, on pakosti läsnä.
 ´Muotoilu määrittää tahtomattammekin arkea ja elämää´, sanoo Korvenmaa, jolta ilmestyy ensi vuonna suomalaisen muotoilun historiaa käsittelevä kirja.
 Irmeli Hautamäen mukaan oman kriittisen teorian puuttuminen muotoilulta johtuu pitkälti siitä, että kulutushyödyke eli tavara on koko länsimaisen kulttuurin keskiössä ja siten sen sokea piste.
 ´Kulutushyödyke on kaikkialla ja näkymätön niin kauan kuin siihen ei osata suhtautua antropologisen tutkimuksen kohteena´, Hautamäki sanoo. ´Hyödyke on saatava esiin kulttuurisissa kaivauksissa, joihin osallistuvat niin filosofit, taloustieteilijät, taiteentutkijat, historioitsijat kuin käyttäytymistieteilijätkin. On kaivauduttava modernin kerroksiin ja vietävä loppuun Walter Benjaminin kesken jäänyt Passagenwerk / Arcades Project.´
 Myös Arto Haapala pitää puutteena, että kritiikin kieli näyttää puuttuvan muotoilusta lähes kokonaan. Muotoilusta puhuminen ei hänen mielestään ole levinnyt laajempaan keskusteluun niin kuin taiteesta, kirjallisuudesta ja arkkitehtuurista puhuminen.
 ´Tämä puute heijastuu myös muotoilun tekemisen puolella, sillä tekijät tulevat aina itsetietoisemmiksi kritiikin kautta. Taiteilija tai muotoilija voi suhtautua saamaansa kritiikkiin miten haluaa, mutta hän ei voi sivuuttaa sitä. Kritiikin kaltainen palautejärjestelmä olisi tervetullut myös muotoiluun. sillä voitaisiin muun muassa hillitä epäfunktionaalisia ylilyöntejä.´
 Haapalan mukaan muotoilukritiikin pitäisi lähteä alan oppilaitoksista, sillä siellä ollaan parhaiten perillä muotoilun historiasta ja viimeisistä suuntauksista. Kritiikin puuttumisen hän arvelee johtuvan siitä, että designesineet liittyvät niin olennaisesti arkeen, ettei aina tiedetä mistä kriitikon pitäisi yleisölle kirjoittaa. ´Kun kirjoitetaan tietystä tuotteesta, kritiikki voi tahattomasti muuttua tuotteen mainostamiseksi. Muotoilukritiikkiä kuitenkin tarvitaan, koska – toisin kuin taide-esineitä – huonekalujen kaltaisia välttämättömyysesineitä on käytännössä pakko ostaa.´

 

 Muoti ohjaa muotoilua

Irmeli Hautamäen mukaan funktionalismin periaatteet – tarkoituksenmukaisuus ja kauneus – vetoavat yksipuolisesti järkeen. Sen sijaan muotiesineet, joilla ei ole mitään tekemistä tarkoituksenmukaisuuden tai luonnollisten tarpeiden kanssa, vetoavat tiedostamattomaan haluun.
 ´Jo Walter Benjamin pani muodin tärkeyden merkille, täysin ilman moralisointia. Hän kiinnitti huomiota siihen, että muodikkaan esineen sex-appeal ei liity millään tavoin sen orgaanisiin, luonnollisiin ominaisuuksiin.´
 Hautamäen mukaan muodikas esine on päinvastoin epäorgaaninen ja jopa fetissimäinen. Tavarafetisismiin kun kuuluu, että mikään esine ei tyydytä kyltymätöntä halua. Kuluttajan on hankittava pian uusi tuote, vaikka vanhassa muotituotteessa olisi yhä hyödyllisiä käyttöominaisuuksia.
 ´Vaikka seksikkyys ja tarkoituksenmukaisuus ovat kokonaan eri asioita, esineiden seksikkyys ja itsensä tekeminen seksikkääksi ja haluttavaksi muotiesineiden avulla ovat kuitenkin elämän perusasioita. Jos suunnittelija haluaa muuttaa tätä, hänen täytyy keksiä vaihtoehtoja. Voi syntyä porkkanamafian tapaisia liikkeitä, jotka tekevät haluttavaksi tuotteita ja palveluita, joilla on eettinen tai ympäristöystävällinen imago. Designin asia on tehdä näistä haluttavia.´
 Arto Haapalan mukaan muoti ohjailee muotoilua, koska kuluttajien ostokiinnostusta on pidettävä yllä muotivirtauksina toteutuvilla muutoksilla. Häntä ei huolestuta muoti sinänsä, vaan muodin kasvattama esineiden määrä.
 ´Esineiden määrän kasvaessa elämästä voi tulla hallitsemattomampaa, kun aineellista arkiympäristöä ei enää pysty kontrolloimaan. Perusasiat voivat muuttua vaikeiksi uusien esineiden ja laitteiden kanssa, ja laitteiden käyttäminen vaatii yhä enemmän opettelua. En kuitenkaan lähtisi Martin Heideggerin kanssa romantisoimaan muita vaihtoehtoja kuin teknologisen edistyksen mahdollisuuksia.´
 Muotoilun professori Ilpo Koskinen muistuttaa sosiaalisen ja ekologisen muotoilun edelläkävijänä pidetyn Victor Papanekin lausahduksesta.
 ´Papanek piti muotoilua toiseksi turhimpana ammattina heti mainonnan jälkeen.´
 Koskisen mukaan muotoilun eettiset kysymykset liittyvät ekologian lisäksi muun maussa kehitysmaakeskusteluun.
 ´Olemme hävyttömästi osa kolonialismia, sillä teemme lisää esineitä niille, joilla jo on. Kyllä jokainen muotoilija ja tuotesuunnittelija pohtii myös sitä ristiriitaa, joka vallitsee heidän toimintansa ja kestävän kehityksen välillä. Olemme muotoilun maailmassa ironisen tietoisia, että haluamme samanaikaisesti säästää luonnollista maailmaa ja luoda tavaramaailmaa.´
 Hautamäki puolestaan kääntää katseen meihin kuluttajiin. ´Designiin tottuneet käyttäjät voivat vähitellen oppia vaatimaan tuotteilta erilaisia ominaisuuksia, myös hyviä käyttöominaisuuksia. Jos design kuitenkin panostaa kestävään kehitykseen, kierrätettävyyteen ja muihin eettisiin ja ympäristönäkökohtiin, se on vaarassa painottaa liikaa funktionaalista järkevyyttä. Ihminen – tai länsimainen kuluttaja – ei ole järkevä olio kuin joskus katumuksen hetkinään.´