Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Scripta non manet – Kirjallisen teoksen käsitehistoriaa, Veijo Pulkkinen

Aikakauslehti
www-artikkelit
Kaltio 3/2007
Toukokuu

Kuva: Johannes Laurentius
© bpk / Antiikkikokoelma, Staatliche Museen, Berliini

 

 

Scripta non manet – Kirjallisen teoksen käsitehistoriaa

Osa I

Teksti: Veijo Pulkkinen

 

Mikä on kirjallinen teos? Minkälainen suhde kirjan, tekstin ja teoksen käsitteillä on keskenään? Käsitehistoriallinen tarkastelu osoittaa, ettei kirjallinen teos suinkaan ole muuttumaton, vaan pyrkii vastaamaan kulloisenkin ajan vaatimuksiin. Eri aikakaudet ja kulttuurit hahmottavat maailmaa eri tavoin, mikä heijastuu siihen minkälaisia sisältöjä käsitteille annetaan. Esimerkiksi viestintätekniset innovaatiot ja ideologiset muutokset ovat merkittävässä osassa kirjallisen teoksen käsitteen määrittymisessä. Kirjallisen teoksen käsitteen historian tarkastelu osoittaa omalta osaltaan, miten ajattelu kytkeytyy aikaan ja paikkaan.


Kadotettu alkuperä

Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) kuoleman jälkeen valta jaettiin hänen seuraajiensa eli diadokien kesken. Heistä Ptolemaios I Soterin (366–283) Egyptiin perustamasta Aleksandrian kaupungista tuli pian hellenistisen kulttuurin keskus. Aleksanterin johdolla makedonialaiset ja heidän mukanaan kreikkalaiset olivat edenneet aina Intiaan asti.

Valloitetuilla alueilla kreikkalainen kulttuuri sekoittui osittain hallittavien kansojen tapoihin ja tottumuksiin. Esimerkiksi Aleksandriassa oli ennestään vuosituhansia vanhan egyptiläisen kulttuurin lisäksi elinvoimainen juutalainen väestö. Kreikkalaista identiteettiä ylläpidettiin ja konstruoitiin padeialla, järjestelmällisellä koulutuksella, jotta hallitsijat voisivat erottaa itsensä hallituista. Homeerisilla eepoksilla, Iliaalla ja Odysseialla, oli siinä keskeinen osa.

Ptolemaios rakennutti Aleksandriaan temppelialueen, museionin, johon kuului myös kuuluisa kirjasto. Tavoitteena oli hankkia sinne kaikki olemassa oleva kreikkalainen kirjallisuus. Eikä rahaa säästelty tai keinoja kaihdettu. Kerrotaan, että Ateenasta olisi kopioimista varten saatu lainaan Aiskhyloksen (n. 525–456), Euripideen (n. 484–406) ja Sofokleen (n. 496–406) näytelmien alkuperäiskappaleet. Mittaamattoman arvokkaita käsikirjoituksia ei koskaan palautettu, vaan luovuttiin mieluummin pantiksi jätetystä rahasummasta.

Mittavan kirjastolaitoksen perustaminen mahdollisti bibliografisen tutkimuksen syntymisen, mutta sen kokoelmilla oli myös olennainen osa uudenlaisen teoskäsityksen muotoutumisessa. Ylettömästä kirjojen keräämisestä seurasi, että samastakin teoksesta saatiin lukemattomia kääröjä. Pian huomattiin, että niiden tekstit poikkesivat toisistaan enemmän tai vähemmän. Kirjurien virheet olivat varmasti jo aiemmin tulleet tutuiksi, mutta Iliaan eri versioissa ilmenneen tekstuaalisen variaation laajuuden on täytynyt olla hälyttävä. Heräsi huoli teoksen tekstuaalisen identiteetin säilymisestä. Eri versioiden pohjalta ryhdyttiin laatimaan tekstikriittisiä laitoksia, joiden päämääränä oli rekonstruoida tekstin alkuperäinen versio. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, ja aleksandrialaiset filologit päätyivät editioissaan vain esittämään kaikki eri tekstivariantit. He esittivät oman näkemyksensä siitä, mikä todennäköisesti olisi oikea tekstimuoto. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi todisteita, jotta olisivat voineet rajoittaa teoksen tekstin ainoastaan siihen.

Aleksandrialaiset filologit eivät olleet pelkästään maantieteellisesti kaukana Kreikasta, vaan alkuperäisen Iliaan nostalgia kertoo syvemmästä henkisestä murroksesta kreikkalaisessa traditiossa. Vaikka helleeninen kulttuuri oli edelleen luonteeltaan suullista, oli kirjoitetulla sanalla paljon merkittävämpi asema kuin vuosisataa aiemmin. Kerrotaan, että Aleksanterin opettajaa Aristotelesta (384–322) oli vielä akatemiassa opiskellessaan kiusattu kiinnostuksestaan kirjoihin. Hellenismissä Aristoteleen perusteellisesta lähteiden käytöstä oli tullut yleisesti hyväksytty menetelmä. Oppineista oli tullut kirjanoppineita, joille totuutta oli aloitettava etsimään kirjoista.

Ironista homeeristen eeposten ja useiden muiden teosten kohdalla oli se, että Aleksandrian filologit heijastivat niihin oman kirjallisen teoskäsityksensä. He pyrkivät löytämään tai konstruoimaan alkuperäisen tekstin, mutta mitään alkuperäistä tekstiä ei ollut olemassa. Ei ollut koskaan ollutkaan. Asian todellinen laita oli kuitenkin heidän silmiensä edessä, mutta he eivät kyenneet huomaamaan sitä. Heidän teoskäsityksensä esti näkemästä, että lukemattomat eri tekstiversiot antoivat kuvan teoksesta, joka muuttui koko ajan. Kuin pöydän yli kulkeneen kissan likaisten tassujen jäljet, tekstivariantit olivat jälkiä jostakin, elävästä ja muuttuvasta kokonaisuudesta. Kyse oli suullisesta runonlaulun traditiosta.

 

Traditio ex tempore

Karismaattinen esiintyjä poimii kitharansa ja ryhtyy soittamaan junnaavaa, hypnoottista poljentoa. Hetken päästä alkaa laulu, joka tempaa hänet pian mukaansa ja hän saavuttaa transsinkaltaisen tilan. Meno vain yltyy ja kohta myös yleisö on täysin esityksen vallassa. He vaikuttavat menettävän itsensä musiikin ja laulun vietäväksi. Heistä tulee yksi vellova kokonaisuus, josta ei voida enää erottaa esittäjää, vastaanottajaa, laulua tai laulajaa.

Vaikuttaako tutulta? Kyse ei kuitenkaan ole kukkaisvuosien rock-konsertin kuvauksesta, vaan jokseenkin tällaisen mielikuvan Eric A. Havelock antaa eeppisen runon suullisesta esitystilanteesta arkaaisessa Kreikassa ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä. Hänen mukaansa jokaisella kulttuurilla on omat tapansa säilyttää ja välittää sille keskeiset uskonnolliset, moraaliset ja tekniset tiedot ja taidot. Kreikan suullisessa traditiossa tämä tapahtui eeposten välityksellä, joita kaikki osasivat enemmän tai vähemmän esittää. Kreikkalaisen kulttuurin eetos oli koodattuna eeposten tapahtumiin, henkilötyyppeihin ja heidän toimintamalleihinsa. Sekä runon esittäjät että vastaanottajat samaistuivat eeposten tapahtumiin ja henkilöihin. He eivät Havelockin mukaan edes kyenneet erottamaan itseään esittämästään traditiosta. He elivät sitä.

Suullisessa kulttuurissa esitystilanteella on vastaava asema kuin kirjalla kirjallisessa kulttuurissa. Kun suurin osa ihmisistä on luku- ja kirjoitustaidottomia, on esitystilanne ainoa tapa välittää traditiota sukupolvelta toiselle. Serbialaista eeppistä runonlaulutraditiota tutkineen Albert B. Lordin mukaan runouden vastaanottaminen ja esittäminen on yhteisöllinen tapahtuma, jossa yleisöllä on tärkeä rooli runon lopullisessa muodostumisessa. Runonlaulaja muuntelee esityksensä pituutta sen mukaan, minkälaisesta tilaisuudesta on kysymys ja miten yleisö reagoi hänen lauluunsa. Suullisen esityksen tapahtumaluonne tekee jokaisesta runon esityksestä ainutkertaisen. Koska yleisön reaktio ja tilaisuuden luonne muuttuvat tapahtumasta toiseen, muuttuu myös esitys jokaisella esityskerralla.
 
Esitystilanteen ainutkertaisuus johtuu siitä, että eeppisillä runoilla ei ole mitään vakiintuneita tekstejä, jotka olisi toistettava sanantarkasti jokaisella kerralla. Sen sijaan runonlaulajat oppivat toisiaan kuuntelemalla joukon perinteisiä aiheita ja teemoja sekä niihin liittyviä henkilöitä ja paikannimiä. Lisäksi heidän mieliinsä iskostuu laulun vakiintunut rytmi ja mitta, jonka mukaan jokaisen esityksen on rakennuttava. Runonlaulaminen ei kuitenkaan ole puhdasta improvisaatiota näiden sisällöllisten ja muodollisten ainesten pohjalta, vaan laulajan apuna on suuri joukko valmiiksi muotoiltuja traditionaalisia säekokonaisuuksia. Nämä kaavat tai formulat ovat tärkeitä, koska jokainen esitys tapahtuu ex tempore, etukäteen valmistelematta. Formulat antavat runonlaulajalle ikään kuin lisää ´miettimisaikaa´.

Suuret kulttuurihistorialliset erot ovat tietenkin ongelma verrattaessa homeerista aikaa (700-l eaa.) 1900-luvun alun serbialaisten runonlaulajien maailmaan, mutta aikalaislähteiden puuttuessa ei ole juurikaan vaihtoehtoja. Monet tutkijat pitävät kuitenkin Lordin teoriaa suullisesta runoudesta oikean suuntaisena kuvauk-sena myös Kreikan oraalisesta traditiosta. Kirjalliseen kulttuuriin verrattuna suullinen traditio näyttäytyy hyvin erilaisena. Kirjallisessa kulttuurissa yhteisölle tärkeä informaatio voidaan tallettaa ja välittää kirjoituksena; tekstinä, joka säilyy suhteellisen muuttumattomana lukukerrasta toiseen. Suullisessa traditiossa tällaisella tekstin käsitteellä ei ole sijaa, koska jokainen esitystilanne on samalla kertaa myös runon sepitystilanne. Ei ole mitään alkuperäistä runoa, jota varioitaisiin, vaan muuntelu sisältyy itse laulamisen tekniikkaan. Runonlaulaja on samalla kertaa runon sepittäjä. Hän ei kuitenkaan ole runon luoja siinä merkityksessä kuin moderni tekijä, jota pidetään tekstinsä synnyttäjänä. Runonlaulaja vain välittää traditiota: hän on linkki menneen ja tulevan välillä.

Vanhimmat tunnetut lähteet kertovat, että Ilias ja Odysseia olisi kokonaisuudessaan kirjattu ensimmäisen kerran ylös noin vuonna 550 eaa. Silloin Ateenaa hallitsi tyranni Peisistratos (605–527), kulttuurin ystävä, joka pystytti temppeleitä jumalille ja perusti joka neljäs vuosi järjestettävät panateenalaiskisat. Tarve eeposten muistiin kirjaamiseen kielii muutoksesta suhteessa traditioon. Suullinen runonlaulutraditio oli jossakin muodossaan vielä olemassa, mutta sitä ei koettu enää välittömästi osana omaa minuutta ja olemassaoloa. Havelockin mukaan kyse oli radikaalista muutoksesta kreikkalaisessa tietoisuuden rakenteessa.

Psyyken tai tietoisuuden käsite itsenäisenä subjektina, joka erottaa ajattelevan minän ajattelun kohteesta kehittyi Kreikassa 400-luvun tienoilla. Havelock yhdistää tämän prosessin kommunikaatioteknologian muutokseen. Kirjoituksen yleistyminen mahdollisti sanottavan etäännyttämisen puhujasta. Homerosta esittävä lausuja pystyi nyt tarkistamaan ja oikaisemaan esitystään kirjoitetusta tekstistä. Toisaalta rapsodit harrastivat myös muistiin kirjatun eepoksen korjailua, jos kokivat kykenevänsä siihen. Samalla kertaa tämä tarkoitti tietenkin myös sitä, että kreikkalaisten käsitys teoksesta oli muuttunut. Teoksesta oli tullut tekstuaalinen objekti, jota voitiin tarkastella kriittisen etäisyyden päästä ehdottoman samaistumisen sijasta.

 

Veijo Pulkkinen


Artikkelin toinen osa julkaistaan seuraavassa numerossa.


Kirjallisuutta
• Blum, Rudolf Kallimachos und die Literaturverzeichnung bei den Griechen (1977), Frankfurt am Main: Buchhändler-Vereinigung.
• Havelock, Eric A. Preface to Plato (1963), Cambridge, Massachusetts & London, England: The Belknap Press of Harvard University Press.
• Lord, Albert B. The Singer of Tales (1960), Harvard: Harvard University Press.
• Parsons, Edward Alexander The Alexandrian Library. Glory of the Hellenic World. Its Rise, Antiquities and Destructions (1952), New York: American Elsevier Publishing Company.
• Pfeiffer, Rudolf History of Classical Scholarship. From the Beginnings to the End of the Hellenistic Age (1968), Oxford: Clarendon Press.
• Skafte Jensen, Minna The Homeric Question and the Oral-Formulaic Theory (1980), Copenhagen: Museum Tusculanum Press.

 

 

Sähköinen Kivi


Aleksis Kiven (1834–1872) teoksia on niiden ilmestymisestä lähtien julkaistu useina erilaisina laitoksina. Teoksien teksti ei ole niissä suinkaan säilynyt muuttumattomana. Esimerkiksi Valituissa teoksissa vuosilta 1877–1878 toimittaja B. F. Godenhjelm (1840–1912) on pyrkinyt siistimään ja modernisoimaan Kiven kieltä. Korjauksissaan hän on suosinut yleiskieltä tekijän murteellisen ilmaisun sijaan. E. A. Saarimaa (1888–1966) puolestaan yritti toimittamassaan Kiven Kootuissa teoksissa (1915–1919) olla uskollinen murteellisuuksille, vaikkei hänkään epäröinyt korjata tämän tekstiä. Editiot ovat tarjonneet eri aikoina lukijalle hieman erilaista Kiveä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti viime vuonna EDITH-hankkeen suomalaisen kirjallisuuden klassikoiden tekstikriittisten editioiden toimittamiseksi. Tarkoituksena on laatia julkaisuja tieteellisten kriteereiden mukaan valituista ja tarkistetuista teksteistä. Laitokset varustetaan kommentaariosiolla, jossa selvitetään mm. teoksen julkaisuhistoriaa, vastaanottoa, tulkintatraditiota ja kielellisiä ominaisuuksia. Lisäksi editiot varustetaan tekstikriittisellä apparaatilla, jossa tehdään selkoa teoksen julkaisemattomista ja julkaistuista tekstivarianteista. Editiot aiotaan julkaista sekä perinteisinä kirjoina, että tietokantamuodossa avoimina verkkojulkaisuina. Ensimmäisenä vuorossa on kansalliskirjailijamme Kivi.

Millaista Kiveä meille nyt tarjotaan? EDITHin kordinaattori erikoistutkija Sakari Katajamäki ei vielä näin hankkeen alkuvaiheessa pysty antamaan mitään yksityiskohtaista vastausta. Toimitukselliset periaatteet ovat vielä tässä vaiheessa sen verran auki, että on turhan aikaista sanoa, minkälaisia lopulliset editiot tulevat olemaan. Vastaavista koti- ja ulkomaisista hankkeista voi kuitenkin päätellä, että varsinkin edition elektroninen julkaisu tulee tekemään mahdolliseksi varsin uudenlaisen tavan lähestyä Kiven tuotantoa.

Katajamäen mukaan esimerkiksi käsikirjoitusten ja harvinaisten painosten jäljentäminen faksimileina on helpompi toteuttaa verkkojulkaisussa kuin kirjamuodossa. Lukijat saattavat näin päästä kotoa käsin selailemaan Kiven omakätisiä käsikirjoituksia. Lukija voi päästä esimerkiksi vertailemaan tietyn runon eri versioita. Näytölle voidaan järjestää rinnakkain käsikirjoitusversioita ja julkaistuja tekstejä. Näin eteen avautuu näkymä teoksen syntyvaiheisiin ja muodonmuutoksiin.

Katajamäki arvelee, että jos tällaisten tietokantamuotoisten editioiden käyttö yleistyy, sillä voi olla vaikutusta teoskäsitykseen. Lukijoiden staattinen tekstikäsitys voi muuttua kohti näkemystä tekstistä ja teoksesta enemmän prosessina. Teos ei enää näyttäydy ensisijaisesti yhden kirjan kansiin mahtuvana muuttumattomana tekstinä, vaan eri versioiden ja varianttien kokonaisuutena, joka muuttaa ilmettään riippuen mistä näkökulmasta sitä katsotaan.

EDITH-hankkeen pilottieditio laaditaan Kiven Nummisuutareista (1864). Päätoimittajana toimii professori Jyrki Nummi Helsingin yliopistosta. Laitoksen arvioidaan valmistuvan 2010. Sitä odotellessa voi seurata projektin etenemistä EDITHin verkkosivuilta, mistä löytyy myös hyvä linkkisivusto asiasta enemmän kiinnostuneille: www.edith.fi.


Veijo Pulkkinen