Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Kioski, Sven Stolpe

Aikakauslehti
www-artikkelit

 

 

 

 

 

 

 

Ruotsin nuoriso tappavien vaikutelmien virrassa

Kioski

- Ruotsin kansankodin temppeli

 

Sven Stolpe

Sven Stolpe

Tehtaansireenit ulvovat, musta virta soluu hitaasti terästehtaan suuresta portista. Satoja autoja seisoo parkkeerauspaikalla, ehkä niitä on tuhat. Yhtä monta moottoripyörää ja mopedia seisoo toisella parkkeerauspaikalla. Joitakin satoja polkupyöriä otetaan esille varoen, ne kuuluvat vanhemmille työläisille. Kukaan nuorista ei välitä mopedin tai moottoripyörän lukitsemisesta; jos se katoaa, voi ostaa uuden. Mutta viisaat ja vanhemmat pitävät polkupyöränsä lukittuina.

Seuraan virtaan asfalttitiellä, ohi toinen toistaan seuraavan mielikuvituksettoman huonosti rapatun vuokratalomöhkäleen. Kaikki on samanlaista – väritöntä, ilman perinteitä, nopeasti pystytettyä. Pysähdyn ostaakseni iltalehdet tienmutkassa olevasta kioskista. Saan odottaa. Edessäni seisoo ruotsalaisen kansankodin mallipoikia. He ovat voimakkaita, komeita miehiä hyvissä vaatteissa, hyvin ajeltuja ja pulskia. Kaikki he ostavat sanomalehtiä nipun ja aikakauslehtiä, sillä on viikonloppu, ja luonnollisesti makeaa suklaata suun täytteeksi.

Oikeastaan vain Ruotsissa kioski on olemassa. Vain Ruotsissa täysikasvuiset nuorukaiset ahtavat suunsa täyteen makeisia ja suklaata. Nämä kansankodin kaverit tuskin koskaan tietävät missä kaupungin kirjasto sijaitsee; jos he joskus sinne joutuvat, lainaavat he salapoliisiromaaneja tai Myklen tai Länsbergin teoksia, jotka ulkoasultaan ovat rasvaisia ja rikkiluettuja ja joita heille pienet, ehkä akateemisen oppiarvon suorittaneet kirjastonhoitajat ojentavat. Heidän kodeissaan ei ole ainoatakaan kirjaa – se vaikuttaisi hassulta ja tylsältä. Kirkko – siellä käy vain äitimuori. Heidän elämässään on vain yksi kiinteä piste, eräänlainen temppeli, josta lähtee elämääantavia virtoja – kioski, jonka näyteikkunassa loistaa puoliksiriisuttuja naisia ja motorisoituneita gangstereita. Näillä hyvinpalkatuilla, oivilla pojilla, joita hyvä eläke odottaa, ei ole minkäänlaista kosketusta hyvään kirjallisuuteen, klassilliseen sivistykseen, kauneuteen tai vakavuuteen – missäpä he tapaisivat korkeita esikuvallisia hahmoja "suuria" ihmisiä, kun he eivät lue kirjoja eivätkä luennoitsijat tavoita heitä. He työntyvät rikkaiden tyrskyjen tavoin kansankotiin ja he toimivat erinomaisesti tuotannossa. Mutta kuinka he saattaisivat tietää mitään niistä arvoista, joista Länsimaat elävät ja joiden mukana ne tulevat kuolemaan?

Kioski on kansankodin temppeli. Sieltäkäsin johdetaan maan nuorisoon loppumaton vaikutelmien virta. Temppelillä on oma lakinsa, omat sääntönsä, oma ihmisihanteensa. Nuo nahkatakkiset, suklaata pureksivat kansankodin kaverit osaavat puolustautua erinomaisesti jalkapallokentällä tai palkkariidoissa – mutta he ovat täysin puolustuskyvyttömiä näitä vaikutelmia vastaan. Heistä tulee sitä, mitä kioski haluaa heistä tulevan.

Mitä sitten haluaa kioski, jossa kiltti pieni mummo ottaa vastaan rahaa ja ojentaa suklaatahnaa ja kelvottomia aikakauskirjoja, sarjakuvalehtiä ja salapoliisiromaaneja.

Kioski tahtoo jotain aivan määrättyä asiaa. Kioski tahtoo – tappaa ihmisyyden, herkeämättä hävittää kaiken henkisyyden.

Italialainen paimen on myös alttiina vaikutuksille, nimittäin kirkon ja evankeliumin sekä yksinäisen tien varrella olevan madonnan vaikutukselle – ei muille. Niitä voi moittia, pysytellä niistä loitolla, sanoa että ne edellyttävät maailmankuvaa, joka ei pidä paikkaansa. Mutta eräs seikka on varma: ne vaikutelmat, jotka tapaavat paimenen ja hitaasti mutta varmasti leimaavat hänen persoonallisuutensa, hänen tapansa, määrittelevät hänen ihanteensa, hänen näkemyksensä ihmisten mahdollisuuksista ja olemuksesta – nämä vaikutelmat eivät sisällä viitettäkään väkivallan, yliotteen, raa'an itsetehostuksen, häikäilemättömyyden mahdollisuuteen.

Mutta minkälaatuisia ovat ne kuvat ihmisestä, jotka kohtaavat ruotsalaisen kansankodinpojan, joka näennäisesti on turvattu, valtion ja muiden takeiden varjelema, suojattu ruttoa, vaaroja ja muuta pahaa vastaan? Meidän kulttuurimme historiassa ainutlaatuista ja ratkaisevaa, omalle ajallemme tunnusmerkillisintä on se, että nämä kaikki kansankodin vaikutelmat ovat negatiivisia: ne kaikki tähtäävät inhimillisen tuhoamiseen.

Tarvitaan vain huomautus, jotta me kaikki voimme nähdä tämän. Kansankodinaikakausi on parhainta aikaa maamme historiassa, jolloin nuorisoamme pommitetaan päivittäin brutaalin väkivallan, voiman, raakuuden ja rikollisuuden kuvilla. Aikaisempina aikakausina meillä oli omituisena tapana nimittää rikollisuutta rikollisuudeksi, väkivaltaa epäinhimilliseksi, heikomman sortamista häpeälliseksi. Jollei oteta huomioon yksinkertaisempaa ja puolittain hurskasta aikakauslehdistöä on asianlaita niin, että ennenkaikkea väkivallantekijää ja gangsteria kunnioitetaan ja ihannoidaan ajanvietelehdissä, sarjakuvissa, salapoliisiromaaneissa ja filmeissä. Seuraus on ilmaantunut hämmästyttävän nopeasti.

Alkajaisiksi on koulunuorison ja työläisnuorison ulkomaalainen tyyppi nopeasti orientoitunut amerikkalaisen gangsterin mallin mukaan, sellaisena kun sen tapaa jännityslukemistoissa ja filmeissä: ruotsalaisen nuorison korkeimpana muotina on pukeutua huligaaneiksi: huutavana, räyhäävänä, kiroilevana, vanhempia ja puolustuskyvyttömiä vastaan rettelöivänä se on alituisessa vastarinnassa järjestysvallan ja yhteiskunnan kanssa. Usein on tässä kysymys vain ulkonaisesta pukeutumisesta: useimmat ehkä melko pian joutuvat vedetyiksi normaalin sosiaalisen elämän piiriin ja heistä tulee aika kunnollisia. Mutta tendenssi on ilmeinen ja huomattavissa. Juuri sinä hetkenä, jolloin yhteiskunta vihdoinkin toteuttaa jotensakin oikeudenmukaisen sosiaalisen ja taloudellisen järjestyksen, tulee nuorison keskuudessa suosituimmaksi inhimilliseksi esikuvaksi – amerikkalainen gangsteri.

Poliisimme ja lääkärimme voivat kertoa paljon tältä kohdalta. On olemassa tiettyjä mallikohtauksia, mallitilanteita, jotka alituisesti toistuvat. Jokainen, joka on nähnyt elokuvissa tai kotona televisiossa amerikkalaisia rikosfilmejä, tietää, että niissä esiintyy erityisen suosittu kohtaus: voimakas nuori mies, mieluiten koko hammasrivistöllään virnistellen, iskee hirvittävillä tyrmäyslyönneillä puolustuskyvytöntä raukkaa, joka kolisten tuupertuu kaatuville huonekaluille ja putoaville kukkaruukuille. Hänet palautetaan tiedottomuuden tilastaan vasemmalla kädellä, tuetaan auttavasti ja sitten hän saa uuden iskun oikeasta kädestä, jolloin vielä jonkinverran taloustarvikkeita murskaantuu. Tätä voidaan menestyksellä toistaa pari kolme kertaa. Elokuvissa kuulee nuoren yleisön hurjan naurun ja ihastuksen ulvonnan näissä kohtauksissa. Juuri tämä mallitilanne uudistuu nyt poliisin pöytäkirjoissa. Mekaniikka on hyvintunnettua ja se on opittu: tarvitaan ainoastaan pienin mahdollinen ärsytys, jotta mallikuva aktualisoituu ja lähimmäistä pahoinpidellään tällä tavoin. Teon suorittaja tuntee mielihyvää – mielihyvää, joka johtuu siitä tietoisuudesta, että hän on ohjannut teoksensa parhaimpien hyväksyttyjen esikuvien mukaan.

En voi olla muistuttamatta eräästä episodista siinä islantilaisessa sadussa, joka samalla esikristillisellä tavalla tekee pahoinpitelyn ja väkivallan sankarilliseksi. En ajattele Egil Skallagrimssonin tapaa kiittää värmlantilaista talonpoikaa kestityksestä tarttumalla tätä parrasta ja sylkemällä kasvoihin tai hänen keksintöään pusertaa isännän toinen silmä peukalollaan. Ajattelen toista tapausta.

Kuten tavallisesti vallitsi suuri, miehekäs arjalainen sukuriita, jota oli jatkunut vuosikausia. Vihdoin syntyi olotila, joka muistutti sovintoa käräjillä: suunnilleen yhtä monta suvun jäsentä ja palvelijaa oli tapettu kummallakin puolella: aselepo olisi ollut senvuoksi matemaattinen mahdollisuus. Mutta viime hetkessä ilmoitettiin, että eräs toinen suvun jäsenistä oli lyönyt pään poikki orjalta, joka kuului toiseen sukuun. Käräjille kokoontuneiden harmaapartojen keskuudessa syntyi kiihtymystä: miksi sinä teit meille tämän? Nythän täytyy tappaa myöskin toiselta puolelta orja, jotta jaloa germaanista lakia noudatettaisiin. Miksi sitten tuo peto oli ilman minkäänlaista syytä hakannut pään poikki vielä yhdeltä orjalta? Vastaus – joka kauniisti havainnollistaa esikristillisen aikakauden tapoja ja tottumuksia – kuului (tuntuu siltä kuin kuulisi korvissaan nyrpeän, loukatun, korisevan huligaaniäänen): "Hän istui niin otollisesti..." Viaton mies käänsi rauhallisesti päätään – kiusaus tuli uljaalle viikingille ylivoimaiseksi – ja hups, pää pois. "Hän istui niin otollisesti..."

Kerta toisensa jälkeen kohdistavat hämmästyneet syyttäjät saman kysymyksen kansankodin huligaaneille. Miksi? He eivät voi tuoda esiin mitään varsinaista syytä. Ei ole olemassa mitään syytä, ei mitään kostoa, ei mitään vanhaa kaunaa tai vastustusta, jota voisi syyttää. Ei, se kävi itsestään, amerikkalaisen gangsteripahoinpitelyn hyväksytyn mallin mukaan.

Näin naapurissa, kuinka meillä?

 

Tri Sven Stolpe
(1905-1996), ruotsalainen kirjailija, kirjallisuudentutkija, esseisti ja kriitikko. Kaltion avustaja 1960-1962.

KALTIO 2/1961