Kristityillä ei ole vastaavaa yhtä pyhää tekstiä, joka olisi muita arvokkaampi. Uuden testamentin kaanonin muotoutuminen tapahtui karkeasti ottaen vuosien 100–300 välillä. Lähtökohta oli suullisessa traditiossa, mutta pian käytettävissä oli alati lisääntyvä joukko kristillisiä tekstejä. Kaanonin kriteerit muotoiltiin eri tavoin eri aikoina ja paikoissa, mutta Uuden testamentin tutkija Bruce M. Metzger näkee niissä silti yhdenmukaisuutta. Ensinnäkin kaanoniin ehdolla olevan kirjoituksen tuli hengeltään olla teologisesti yhdenmukainen kirkon opin kanssa. Toiseksi tekstien tuli olla apostolista alkuperää. Kolmas kriteeri oli pragmaattinen: tekstin käytön yleisyys eri seurakuntien keskuudessa oli ratkaiseva tekijä sen mukaan ottamisessa tai jättämisessä pois kaanonista.

Uuden testamentin kaanonin ideassa voi nähdä yhteyden Paavalin erotteluun hengen ja kirjaimen välillä sekä eräänlaisen kristillisen teoskäsityksen muotoutumisen, joka määritti jatkossa myös keskiaikaista teoskäsitystä. Sen idea on pikemminkin kattava kuin poissulkeva, vaikka jossakin vaiheessa piti asettaa raja sille, mitä tekstejä kaanoniin voitiin hyväksyä. Ensimmäisenä tätä ajatusta heijastaa päätös hyväksyä mieluummin kaikki apostolisiksi todetut evankeliumit eikä vain joitakin niistä. Evankeliumit ovat sisällöltään osittain päällekkäisiä, mistä seurasi ehdotuksia kaanonin tiukemmasta seulomisesta. Vaihtoehtoisena mallina tarjottiin pelkästään yhden parhaaksi katsotun evankeliumin valitsemista toisten kustannuksella tai yhden kattavan evankeliumin konstruoimista kaikkien olemassa olevien evankeliumien pohjalta. Kaikkien neljän evankeliumin mukaan ottaminen luonnehtii Uutta testamenttia kirjallisena teoksena. Sen identiteetti ei määrity tietyn tekstin pohjalta, vaan sen pohjalta, mitä sen sisältämät tekstit kuvaavat: Jeesuksen elämää, tekoja ja opetuksia. Parhaan tekstin valitseminen tai yhden kattavan tekstin toimittaminen olisi saattanut johtaa Uuden testamentin identifioimiseen yhden ainoan oikeaksi määritellyn tekstin kanssa. Juutalaisten Tooran tavoin auktorisoitu teksti olisi kohonnut ikään kuin pyhäinjäännöksen asemaan.

Verrattuna edelleen Tooran tekstin virheettömyyden vaatimukseen eivät kirkkoisät olleet kovinkaan kiinnostuneita tekstikriittisistä kysymyksistä. Metzgerin mukaan erilaiset tekstiversiot tai variantit eivät vaikuttaneet kaanonin muodostukseen. Jos kirjoituksissa esiintyi variaatiota, joka vaikutti opilliseen sisältöön, se tulkittiin pikemminkin harhaoppisten aikaansaannoksena kuin kirjurien virheenä.

Myös suhtautuminen erilaisiin käännöksiin viittaa siihen, että kirkkoisät pitivät tekstin sisältöä sen muotoa tärkeämpänä. Kirkkoisä Augustinus (354–430) näkee De doctrina christiana -teoksessa (392–427) erilaiset latinankieliset käännösratkaisut hyödyllisinä tulkittaessa tekstin epäselviä kohtia. Verrattuna esimerkiksi sunnilakiin, joka kieltää Koraanin kääntämisen, kristittyjen suhtautuminen pyhien tekstien kääntämiseen on varsin myönteinen.

Voidaan sanoa, että asia tai sisältö (res) oli keskiajalla tekstuaalista muotoa tärkeämpi. Mary Carruthersin mukaan termi res viittaa retorisessa merkityksessä suhteeseen, jossa jokin asia voidaan ilmaista paremmin tai huonommin, muttei koskaan täydellisesti. Kyse ei siis ole asioiden tai esineiden ja niitä kuvaavien sanojen identtisestä suhteesta. Kirjallisen teoksen kannalta tämä tarkoittaa sitä, ettei merkitystä ole viime kädessä sillä, miten asia ilmaistaan, vaan sillä, mikä asia ilmaistaan.

Keskiajan auktorin (auctor) käsite havainnollistaa sisällön keskeistä merkitystä teoksen arvottamisessa. Sillä ymmärrettiin sekä tekijän että tekstin auktoriteettia. Teksti oli auktoriteetti, koska sen oli kirjoittanut arvostettu auktori. Toisaalta auktori oli usein saavuttanut auktoriteettinsa juuri kirjallisen toimintansa perusteella. Käytännössä tekstin auktoriteetti oli keskiajalla tekijän auktoriteettia merkittävämmässä osassa. Teksti muodostui nimittäin todella harvoin auktoriteetiksi tekijän elinaikana. Tekijän kuolema oli lähestulkoon tekstin auktorisoimisen edellytys. Tekijä ymmärrettiin auktoriksi (auctor) silloin, kun hänen tekstinsä oli täynnä auktoriteetteja (auctoritas) eli lausumia, jotka katsottiin olevan jäljittelyn arvoisia. Jäljittely ei merkinnyt sanantarkkaa plagioimista, vaan se tapahtui ad-res, eli tekstin asiasisällön pohjalta, joka katsottiin olevan muistamisen arvoinen.

Auktorisoidut tekstit muodostivat näin eräänlaisen sosiaalisen muistin. Tekstin sosialisoiminen, sen omaksuminen osaksi kollektiivista muistia, tapahtui laatimalla sille kommentaareja ja glossia. Teksti, joka tuotti tai "kasvatti" (augur) kommentteja oli omiaan saamaan auktoriteetin aseman. Keskiaikainen käsikirjoitus, jonka sivujen marginaalit on ahdettu täyteen eri tekijöiden eri vaiheessa lisäämiä pienempiä tekstejä, on konkreettinen ilmentymä tekstin sosialisoimisesta. Kaikista runsaimmin kommentoidut tekstit olivat ne, joilla oli suurin auktoriteetti, Raamatun kirjat ensisijalla. Auktorisoimisessa punnittiin teoksen olemassa olon oikeutus, sen lopullinen syy (causa finalis). Maallisten tekstien kohdalla syy oli tavallisesti sen filosofisessa tai moraalisessa merkityksessä. Uskonnollisissa teksteissä päämääränä oli ihmisten johdattaminen pelastukseen.

Painettu sana

Tärkeä moderniin teoskäsitykseen vaikuttanut käänne oli kirjapainotaidon keksiminen ja yleistyminen 1400-luvun lopulta lähtien. Monastisella keskiajalla 1200–1300-luvuilla käsikirjoituksia pystyttiin tuottamaan sarjatuotantona erityisen pecia-järjestelmän avulla, jossa kirja jaettiin osiin eri kirjureille kopioitavaksi. Kun kukin kirjuri keskittyi vain yhden suhteellisen lyhyen katkelman toistuvaan kopioimiseen, oli jälki tarkempaa ja tuotanto nopeampaa. Kirjapaino mahdollisti kuitenkin omaa luokkaansa olevan massatuotannon. Kirjapaino laski kirjojen hintoja ja lisäsi merkittävästi kirjojen saatavuutta sekä määrällisellä että nimikkeiden tasolla.

Painettu kirja pystyi tavoittamaan suuren lukijakunnan, joka ainakin periaatteessa pääsi osalliseksi samasta tekstistä. Keskiajalla oli yleistä, että oppineet joutuivat matkustamaan hyvinkin pitkiä matkoja päästäkseen lukemaan jotain tiettyä kirjaa. Painetut kirjat sen sijaan levisivät ympäri Eurooppaa ja niitä saattoi jopa hankkia omaksi. Huomattava edistys oli myös se, että saman painoksen kirjojen tekstiin voitiin viitata tarkasti sivunumeroinnin pohjalta. Käsikirjoituksissa se ei käynyt päinsä, koska niissä tekstit eivät sijoittuneet samoille sivuille toistensa kanssa.

Käsikirjoitukset ovat aina yksilöllisiä kirjoja ja tekstejä. Käsin kopioiduissa kappaleissa toistuvat usein samat mallikappaleesta peräisin olevat virheet. Lisäksi niissä esiintyy usein myös uusia kirjurin aiheuttamia yksilöllisiä virheitä ja eroja. Nämä poikkeamat ovat yksittäisissä käsikirjoituksissa sirottuneet hajalleen eri paikkoihin. Kun painetussa kirjassa esiintyy virhe, se on monistuneena jokaisessa kappaleessa. Mutta toisaalta virhe on näissä kappaleissa täsmälleen samassa paikassa. Kun löytää virheen yhdestä kirjasta tietää, mistä etsiä sen muista saman painoksen kappaleista. Errata-luettelo tuli toisin sanoen mahdolliseksi vasta kirjapainon myötä.

Elizabeth L. Eisenstein on esittänyt kiinnostavan ajatuksen, jonka mukaan yksilöllisyyden tai omaperäisyyden ja kopion välinen käsitteellinen vastakohta olisi korostunut painettujen kirjojen myötä. Jos verrataan toisiinsa kahta samasta mallista kopioitua käsikirjoitusta, niin niissä voidaan havaita eroja eri kirjureiden käsialoissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö antiikissa ja keskiajalla olisi pyritty tekstityyppien yhdenmukaistamiseen. Painettuihin kirjoihin verrattuna yksilöllisen käsialan vaihtelu on kuitenkin silmiinpistävää. Tässä on merkittävää se, että käsikirjoituskulttuurissa vallitsi aina ero mallina olevan kappaleen ja siitä tehtävien kopioiden välillä. Painotyössä sitä vastoin käytetään valmista kirjasintyyppiä. Painetusta kirjasta tuli siten ikään kuin tyypillisempi.

Kirjasimien standardoiminen banalisoi kirjan tekstin. Siitä tuli läpinäkyvää ja se vei katseen pois kirjasta ja keskitti huomion tekstin sisältöön. Siihen, mikä yhdisti saman painoksen lukuisia identtisiä kappaleita. Ei kirjaimen muoto, vaan niiden muodostama merkitys. Mekaanisen reproduktion myötä kirja ja teksti sai abstraktimman tason. Typografia siirsi tekstin entistä korostuneemmin yksilöllisen esiintymän tasolta yleisemmälle tyypin tasolle. Erottui yksi abstrakti teksti, joka voitiin toistaa lukemattomina identtisinä aineellisina kirjaesineinä. Tällä ajatuksella on yhteys siihen, miten kirjallinen teos tultiin myöhemmin määrittelemään tekijän oikeuslakia laadittaessa.

1700-luvulla Euroopan keskiluokka rupesi lukemaan oikein urakalla, ja kirjamarkkinat kasvoivat räjähdysmäisesti. Kirjailijat eivät kuitenkaan päässeet tilanteesta hyötymään, vaan voittoja käärivät ainoastaan kirjanpainajat ja kirjakauppiaat. Immateriaalioikeudet olivat tuohon aikaan vielä tuntematon käsite. Kirjoittaja sai käsikirjoituksestaan kertamaksun myydessään sen kirjanpainajalle, joka saattoi painaa siitä tuhansia kappaleita ja lisää aina tarpeen vaatiessa. Harvalla kirjoittajalla oli niin paljon vaikutusvaltaa, että olisi saanut neuvoteltua itselleen sopimuksen, joka olisi taannut hänelle kirjojen myyntiin perustuvan toimeentulon. Antiikista lähtien elannon sai parhaiten hankkiutumalla varakkaan patronaatin suosioon, jonka kustannuksella saattoi tulla toimeen kirjoittamalla häntä imartelevia säkeitä ja omistamalla teoksensa hänelle.

Tekijäoikeuksia edelsi 1500-luvulla Euroopassa yleistynyt privilegiojärjestelmä. Privilegiot olivat yksityisoikeuksia kirjojen painamiseen ja myymiseen, joita Venetsian kaupunkivaltio ryhtyi 1400-luvulla myöntämään palkkiona palveluista tai rohkaisuna hyödyllisiin hankkeisiin. Privilegiot olivat eräänlaisia patentteja, jotka turvasivat mekaanisista keksinnöistä saatavan taloudellisen hyödyn. Pian niitä sovellettiin myös kirjallisiin teoksiin, joiden sisältöä ajateltiin eräänlaisina keksintöinä tai ideoina. Tavallisimmin teoksen patentin sai kirjanpainaja, mutta joskus myös tekijä pääsi hyötymään sellaisesta.

Nykyaikaiset tekijänoikeudet ja tekijäkäsitys kehittyivät oikeastaan sattumalta 1700-luvulla, kun syntyi painetta rajoittaa kirjanpainajille ja -kauppiaille myönnettyjä privilegioita. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa käytiin sarja oikeudenkäyntejä, joissa privilegioita omaavat tahot puolustivat absoluuttista omistusoikeuttaan teosnimikkeisiin ja huono-osaisemmat kirjanpainajat ja -kauppiaat ajoivat rajoitetun omistusoikeuden asiaa päästäkseen osallisiksi kirjamarkkinoista. Näiden kahden osapuolen välisissä kiistelyissä kirjan tekijän laillinen asema suhteessa työhönsä tuli määriteltyä aivan uudella tavalla. Samassa yhteydessä muotoutuivat myös modernit tekijä- ja teoskäsitykset.

Rajoitetun omistusoikeuden kannattajat käyttivät aseenaan tekijän asemaa ja vaativat, että kirjallisen työn tekijällä tulisi olla luonnollinen oikeus oman työnsä hedelmään. Absoluuttista omistusoikeuttaan kirjanimikkeisiin puolustavat kirjakauppiaat ja kirjanpainajat vetosivat patentin tarjoamaan malliin kiistäessään, että tekijänoikeus voitaisiin ulottaa ideoiden ulottuville. Ideathan ovat universaaleja ja siten kaikille ihmisille yhteisiä. Omistusoikeutta tuli heidän mukaansa tarkastella rajallisena privilegiona kuten patenttia. Siis omaisuutena, josta tekijä saattoi halutessaan luopua. Rajoitetun omistusoikeuden kannattajat vastasivat tähän tuomalla aivan uudenlaisen teoskäsityksen. He väittivät, ettei tekijänoikeuden kohteena ollut sen kummemmin fyysinen kirjaesine kuin sen kommunikoimat ideatkaan, vaan kokonaisuus, jossa ajatus yhdistyy tyyliin.

Tekijän omistusoikeuden kohteen eli kirjallisen teoksen muotoileminen tyylin ja ajatuksen yhdistelmäksi määritteli omaisuuden nimenomaan omaperäisyytenä. Todellisen tekijän katsottiin olevan sellainen, joka on oppinut ja laajasti lukenut, mutta ei jäljittele orjallisesti vanhoja mestareita, vaan luo omaehtoisesti uutta ja omaperäistä kirjallisuutta. 1700-luvun esteettis-lainopillisissa kiistoissa kirjallisen teoksen omistusoikeuksista muotoutui siis uuden tekijäkäsityksen yhteydessä myös uusi teoskäsitys. Teosta ei enää ymmärretty fyysisen kirjaesineen pohjalta, vaan henkisenä objektina, joka on tekijänsä persoonallisen työn omaperäinen tuote.

Tulevasta teoksesta

Elämme itse parastaikaa murroskautta, joka todennäköisesti tulee muuttamaan vallitsevaa käsitystä, ellei se ole jo sitä tehnyt. Digitaaliseksi vallankumoukseksi tituleerattu käänne muistuttaa rakenteeltaan paljolti kirjapainotaidon aiheuttamaa kulttuurista muutosta. Kirjapaino mahdollisti entistä helpomman kopioinnin ja kopiot, jotka tekstiltään ja ulkoiselta muodolta näyttäytyivät lähes identtisiltä. Digitalisoiminen irrottaa teoksen ja tekstin vielä enemmän materiaalisesta tallenteesta ja tekee täsmällisen monistumisen entistä vaivattomammaksi.

Internetin ansiosta teoksen levittäminen ei tarvitse edes tallenteen kopioimista ja lähettämistä lukijoille. Riittää, että teksti on yhdellä palvelimella tarjolla, niin sitä voidaan lukea samanaikaisesti eri päätteistä ympäri maailmaa. Internetin virtuaalinen läsnäolo on myös käytännössä poistanut julkaisukynnyksen. Periaatteessa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa maailmanlaajuisesti. Materiaalisista rajoituksista eroon pääseminen on samalla korostanut sisällön merkitystä. Laadun seulomisesta määrättömästä informaatiosta on tullut keskeinen kysymys.

Kiistely "Lex Karpelasta" on vain yksi esimerkki siitä, miten tallenne- ja julkaisuteknologian muutos pakottaa miettimään uusiksi tekijänoikeuslainsäädäntöä. Kirjallisuuden peruskäsitteet ovat myös muutoksen kourissa uuden teknologian mahdollistamien tekstityyppien vuoksi. Erilaiset elektroniset tekstit tai hypertekstit hämärtävät perinteisiä tekijän, lukijan ja tekstin käsitteitä, kun lukija voi itse osallistua tarinan rakentumiseen, tekstin tuottamiseen ja parhaimmillaan jopa itse hypertekstin perustan ohjelmointiin. Tällaisissa teoksissa voi nähdä yhtymäkohtia pikemminkin suulliseen traditioon kuin moderniin tekstuaalista identiteettiä korostavaan teoskäsitykseen. Tulee yhä vaikeammaksi vastata tyhjentäväksi kysymykseen siitä, mikä teos on. Mutta se ei poista kysymisen tarpeellisuutta? Se pitäisi ehkä vain pukea uuteen muotoon: miten teos milloinkin on? Kysymykseen, joka ottaa huomioon teoksen ajallisuuden. Kirjallinen teos kun voi muuttaa muotoaan. •


Veijo Pulkkinen

 

Kirjallisuutta

• Carruthers, Mary J. The Book of Memory: A Study of Memory in Medieval Culture (1990), Cambridge: Cambridge University Press.

• Eisenstein, Elizabeth L. The Printing Press as an Agent of Change. Communications and Cultural Transformations In Early-modern Europe 1-–2 (1979), Cambridge, London & New York, Melbourne: Cambridge University Press.

• Febvre, Lucien & Martin, Henri-Jean L´apparition du livre (1958), Paris: Éditions Albin Michel.

• Gellrich, Jesse M. The Idea of the Book in the Middle Ages. Language Theory, Mythology, and Fiction (1985), Ithaca & London: Cornell University Press.

• Järvinen, Aki & Mäyrä, Ilkka (toim.) Johdatus digitaaliseen kulttuuriin (1999), Tampere: Vastapaino.

• Landow, George P. Hypertext. The Convergence of Contemporary Critical Theory and Technology (1992), Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press.

• Metzger, Bruce M. The Canon of the New Testament. Its Origin, Development, and Significance (1987), Oxford: Clarendon Press.

• Minnis, A. J. Medieval Theory of Authorship. Scholastic Literary Attitudes in the Later Middle Ages (1988), London: Scholar Press.

• Roberts, Colin H. & Skeat, T. C. The Birth of the Codex (1983), London: British Academy, Oxford University Press.

• Rose, Mark Authors and Owners. The Invention of Copyright (1992), Cambridge, Massachusettes; London, England: Harvard University Press.

• Sawyer, John F. Sacred Texts and Sacred Languages (1999), London: Routledge.

• Saenger, Paul Space Between Words. The Origins of Silent Reading (1997), Stanford, California: Stanford University Press.

• Woodmansee, Martha The Genius and the Copyright: Economic and Legal Conditions of the Emergence of the ´Author´ – Eighteenth Century Studies vol. 17, N:o 4, Special Issue: The Printed Word in the Eighteenth Century (Summer, 1984), 425–448.