Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Energia on laki, mutta moderni määrää tahdin, Ville Ropponen, J-P Kaljonen

Aikakauslehti
www-artikkelit

Toukokuu 2006

 

Teksti: Ville Ropponen, kuvat: Ville Ropponen ja J-P Kaljonen

 

 

ERÄMAA ON LAKI, MUTTA MODERNI MÄÄRÄÄ TAHDIN

 

Venäjän pohjoisessa ja Siperiassa alkuperäiskansat elävät energiateollisuuden puristuksessa. Vähemmistöjä ei Nyky-Venäjällä juuri tueta.

Rummuntekijä Filipp Ardeejev Narjan-Marissa.

Nenetsit ja hantit elävät aavalla alueella Jäämereen laskevalta Petšora-joelta Jamalin niemimaalle ja aina Obin ja sivujokien selkosille. Alkuperäiskansojen toimeentulo on yhä osin sidoksissa poronhoitoon, kalastukseen ja metsästykseen, mutta nykyään harjoitetaan paljon myös muita ammatteja.
 
Viime aikoina Venäjän julkisuudessa on usein puhuttu pohjoisesta "raskaana taloudellisena taakkana". Siellä täällä alkuperäiskielet ja -kulttuurit silti elpyvät ja elävät ihmisten ponnisteluista. Kulttuuri muuttuu, perinteistä ammennetaan, mutta ei yksin niistä.
 
Pohjoisen ja Siperian kesä on heinäkuun mittainen, talvella naksuu jopa yli 40 asteen pakkanen. Öljyn- ja kaasunporaus aiheuttavat ongelmia perinteisille elinkeinoille ja tuhoavat usein luontoa. Energiayhtiöt eivät alkuperäiskansojen jäseniä juuri palkkaa. Energiateollisuuden aikaansaama talouskasvu saattaa silti olla parantanut myös alkuperäiskansojen elämää.

 

MUUTTUVA NENETSIA

Tuuli rannattomalta tundralta heiluttaa kodan muotoista bussikatosta Nenetsian pääkaupungissa Narjan-Marissa. Onko tämä nenetsikulttuuria? Ei sentään, vaikka paljon enempää nenetsit eivät katukuvassa näy. Siitä huolimatta, että 19 000 asukkaan taajaman nimi on nenetsin kieltä ja merkitsee punaista kaupunkia. Suurin osa nenetseistä elää kylissä. Narjan-Marin keskustan kivitaloista korskeimpana pullistelee öljy-yhtiö Lukoilin edustusto. Öljyä Nenetsiassa on pumpattu 1960-luvulta lähtien.
 
Nenetsian historian lisensiaatti Aleksandr Tšuprovin mielestä nenetsien oikeudet ja kansalaisoikeudet ylipäänsä ovat Vladimir Putinin presidenttiaikana huonontuneet.
– Valtion politiikka pyrkii nyt sulauttamaan kaikki venäläisyyteen.

Viimeksi kuluneen vuosisadan ja erityisesti Neuvostoliiton aikana nenetsien elämäntapa on mullistunut. Tsaarin Venäjällä nenetsit elivät melko itsenäisesti perinnäiseen tapaan. He vain maksoivat veroa keskusvallalle. Moni omisti 50–100 poroa, Tšuprov kertoo.
 
Nenetsiaan venäläiset saapuivat jo vuonna 1499 ja rakensivat Pustozerskin puulinnoituksen 20 kilometrin päähän nykyisestä Narjan-Marista. Alueelle alkoi syntyä vakituista venäläisasutusta, vaikka nenetsit hyökkäilivät usein. Vuonna 1663 nenetsit polttivat Pustozerskin, mutta aina venäläiset palasivat.
 
Tšuprovin mukaan positiivista neuvostoajassa oli kirjakielen luominen nenetseille. Neuvostovalta kehitti myös koulutustasoa. Vuonna 1927 perustettiin internaatti ja myöhemmin opettajaopisto, jossa nenetseille opetettiin omaa kieltä ja kulttuuria. Perustettiin Kultbaza-tukikohtia sairaaloineen ja kauppoineen, joissa porotuotteita saattoi vaihtaa nykyaikaisiin tarvikkeisiin. Tundralla kiersi "punainen kota" -lääkäripisteitä.
 
Nenetsejä alettiin värvätä armeijaan vuonna 1939. Miesten ja porojen pakko-otot johtivat nenetsien viimeiseen kapinaan talvella 1943. Kapina tukahdutettiin verisesti. Vielä 1970-luvulla kapinaan osallistuneet pelkäsivät niin, etteivät halunneet muisteluksiaan kirjoitettavan ylös, Tšuprov sanoo.

 

PORONHOIDON MENNEISYYS JA TULEVAISUUS

Nenetsien poronhoito on sadassa vuodessa muuttunut paljon. Stalinin aikaan 1930-luvulla tuli pakkokollektivointi, ja porot otettiin väkisin kolhooseihin. Paljon poroja kuoli, kun rikkaiden nenetsien porot annettiin köyhille, joilla ei ollut kokemusta poronhoidosta. Tundra jaettiin alueisiin, joiden välillä ei ollut lupa liikkua. Myös venäläistäminen alkoi tuolloin ensi kertaa toden teolla. Kolhoosien kalastajien ja metsästäjien oli asetuttava aloilleen. Pakkoasutus kyliin vietiin loppuun 1960–70-luvuilla.
 
Kaikki eivät suostuneet kollektivointiin. Eräskin 30 perheen nenetsiyhteisö muutti syrjäiselle Pai-Hoin tundralle. Yhteisö sinnitteli yksityisporonhoitajina virallisen yhteiskunnan ulkopuolella Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
 
Oulun yliopiston nenetsien erikoistutkijan, FT Tuula Tuiskun mukaan Nenetsiassa on nyt noin 1000 päätoimista poronhoitajaa. Osa nenetsikylien väestöstä saa elantonsa poronhoidon hallinnosta ja porotuotteiden jatkojalostuksesta, myös metsästys ja kalastus ovat tärkeitä. Monet nenetsit työskentelevät opetusalalla.
– Viime vuosina poronhoitajien lapset ovat valinneet usein vanhempiensa elintavan. Tundralla on nyt paljon nuoria, ja poronhoidon tulevaisuus turvattu, Tuisku vakuuttelee.

 

KAUPUNKIKULTTUURIA NENETSEILLE?
 
Narjan-Marissa nenetsejä asuu vähän, mutta nenetsikulttuurin työläisillä riittää tehtävää. Etnokulttuurikeskuksen nenetsiosaston johtajan Valentina Sganichin mukaan venäläistyneelle nenetsinuorisolle omaa kulttuuria on tyrkytettävä.
– Vuodesta 2000 olemme järjestäneet eeppisten laulujen kilpailuja, nyt kilpailuun otetaan myös uudet nenetsilaulut, Sganich kertoo.
 
Keskuksen leirit, joissa tehdään perinteisiä töitä ja puhutaan vain nenetsiä, ovat saaneet suosiota.
– Leireille on tarvetta, sillä vain osassa kouluista opetetaan nenetsiä pari tuntia viikossa, ja opetusmateriaalista on puutetta. Perheissä nenetsiä ei enää puhuta lapsille, varsinkaan Narjan-Marissa. Asiaa ei auta Narjana Vynder -lehden (Punainen Tundralainen) yksi nenetsinkielinen sivu. Vain tundralla kuulee nenetsiä.

On silti paljon nenetsikulttuuria, joka ei ole sidoksissa perinteiseen elämäntapaan, sanoo nenetsejä tutkinut folkloristi, FM Karina Lukin Helsingin yliopistosta.
– Kylien nenetsit heijastavat puheessaan ajattelurakenteita, joita venäläisten puhe ei heijasta. Nenetsien tarinat ja puhe ovat nenetsikulttuuria, myös siinä tapauksessa, että ne ovat venäjänkielisiä.

Jotkut kaupunkinenetseistäkin hyödyntävät kulttuuriperintöään. Poronsarvia, luita ja nahkaa – käsityöläinen Filipp Ardeejev esittelee löydöksiään pohjoisesta Kolgujevin saarelta. Hän saa materiaalia ilmaiseksi, sillä ihmiset heittävät paljon pois. Ardeejev valmistaa šamaanirumpuja, kaulakoruja ja pienoispatsaita. Nenetsiassa hän on julkkis. Usean kadunkulman plakaatissa Ardeejev rummuttelee taustalla teksti "rakastan Narjan-Maria".
 
Rumpuihin Ardeejev maalaa maailman: auringon ympärillä on šamaani, poroja, kaloja sekä alinen ja ylinen. Työ kannattaa taloudellisesti.
– Öljymiehet ja paikallisduuman jäsenet ostavat šamaanirumpuja. Olen myynyt ulkomaillekin.
 Ardeejev kelpaa antamaan eksoottista väriä Nenetsian piirikunnalle, mutta hallinto ei ole kiinnostunut esimerkiksi rahoittamaan hänelle työpajaa, jossa hän voisi opettaa taitoa, sillä nuoret eivät osaa perinteisiä käsitöitä.  
– Nyt työpajani on keittiö, rappukäytävä ja tundra, Ardeejev irvistää.
 
Samantyyppisiä kokemuksia oli kirjailija Prokopij Javtysyjlla, joka kuoli viime vuoden lopulla 73-vuotiaana, hieman haastattelun jälkeen. 1990-luvun puolivälissä hän yritti viritellä nenetsinkielistä kirjoitusopetusta nuorille, mutta sai tarpeekseen, kun piirikunta ei tullut vastaan. 
 – Nyt harvat nuoret nenetsikirjailijat kirjoittavat kaikki venäjäksi, Javtysyj puuskahti.
Javtysyj itse kirjaili vain nenetsiksi. Keskimäärin nenetsin kielellä julkaistaan kolme kirjaa vuodessa. Valtaosa Javtysyjn teoksista on venäjännetty, suomeksikin on ilmestynyt pari runoa Barentsin meren kirjallisuusantologiassa Tästä alkaa tie (Atena 1999).
 
Kulttuuriaktivisti Javtysyj oli 1950-luvulta lähtien. Ensimmäiset 23 vuotta elämästään kirjailija eli Neruta-joen tundralla poronhoitajana. 1960-luvulla hän oli perustamassa musiikkiryhmää Revontulet, joka toimii yhä nimellä Aurinko. Nenetsian ensimmäiset perinteiset rekikilpailut järjestettiin 1980-luvulla Javtysyjn ehdotuksesta. Javtysyj vaikutti paljon nenetsijärjestö Jasavein syntyyn ja toimi Jasavein ensimmäisenä presidenttinä. Nenetsinkielisen teatterin Elämä aloitettua 1994 Javtysej kirjoitti Rumpu-näytelmän, jota käytiin esittämässä ympäri Venäjää ja Norjassakin.

– Ihmisten muisteluksiin perustuva näytelmä kuvaa 1930-luvun šamaanivainoja. Nykyongelmia sen sijaan on vaikea käsitellä, sellaista ei välttämättä julkaista, sanoi 17 teosta kirjoittanut Javtysyj.
Esimerkiksi poronhoitajien ja öljy-yhtiöiden suhdetta tai alkoholismia ja sosiaalisia ongelmia ei kirjallisuudessa ole juuri kosketeltu. 

 


Katunäkymä Surgutista.

 

 

TAKAISIN TUNDRALLE

Jamalin Nenetsian pääkaupunki Salehard on muuttunut siitä, kun venäläiset perustivat sen paikalle Obdorskin puulinnoituksen vuonna 1595. Kaupunki on väärällään kiiltäviä kivitaloja, asukkaita on 36 000. Paikallisten mukaan vielä vuosikymmen sitten talot olivat puuta. Kaasuyhtiö Gazpromin seinän kokoiset mainokset tuovat mieleen, miten Kreml on Gazpromin avulla rajoittanut Venäjän sananvapautta. Vuonna 2001 Gazprom kaappasi viimeisen riippumattoman NTV-televisioyhtiön ja viime keväänä Izvestija-lehden. Jamalin Nenetsiassa porataan 90 prosenttia Venäjän kaasusta. Jäkälää alueella mukeltaa 800 000 poroa, ja ylilaidunnus on jo ongelma. Nenetsin kielellä Salehard merkitsee niemikylää.

– Jamalin Nenetsiassa on nyt perinteisen kulttuurin renessanssi, vakuuttelee šamanismin-tutkija Leonid Lar Uralin yliopistosta Tobolskista.

Monet nuoret korkeastikin koulutetut nenetsit ovat palanneet tundralle hoitamaan poroja. Enää ei pakoteta asumaan kylissä tai kaupungeissa kuten neuvostoaikoina.
– Tärkeä syy tundralle muuttoon on se, että nyt yksityinen voi omistaa poroja, Lar toteaa.

Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkijalla tohtori Florian Stammlerilla on samansuuntainen käsitys: 
– Nomadisten talousten määrä on lisääntynyt tasaisesti 1980-luvun lopusta lähtien. Nyt yksi kolmasosa Jamalin nenetseistä elää perinteisellä tavalla. Tämä ei välttämättä tarkoita, että ihmiset olisivat siirtyneet tundralle. Yleensä he jatkavat elämistä kylissä tai kaupungeissa, mutta harjoittavat perinteisiä elinkeinoja, osa elää kyllä ainakin kesän tundralla.

Larin mukaan nenetsien kieli ja kulttuuri ovat vahvasti sidoksissa perinteiseen elämäntapaan, jonka säilyminen riippuu nyt pitkälti energiayhtiöistä. 
– Jos koko Jamalin Nenetsia täyttyy kaasukentistä, niin 20 vuoden päästä nenetsit eroavat eurooppalaisista vain poikkeavan ulkonäkönsä perusteella, Lar arvelee.
 
Jamalilla kaasua riittää vielä pitkään, arviolta 100–200 vuodeksi. Lar uskoo silti, että vielä sadankin vuoden päästä on nenetsin puhujia.


 


Surgutissa hantikulttuuri on museoitu.

 

 

MODERNIN JA PERINTEISEN FUUSIO

Alkuperäiskulttuuri ei ole täysin unohtunut kaupungissakaan. Hantitaiteilija Aleksandra Juhlymova työskentelee Salehardin keskustassa käsityön talossa, jonka kaikkiaan kaksikymmentä taiteilijaa käyttävät työssään luonnonmateriaaleja, puuta, luuta, savea ja poron nahkaa.

– Kuukaudessa joudun tekemään kaksi työtä talon matkamuistokauppaan. Aiheeni päätän itse, vaikka yleensä ne liittyvät pohjoiseen, Juhlymova kertoo ja tarjoaa Siperian perinneruokaa stroganinaa, viipaleita jäädytettyä raakaa siikaa ja sampea, jotka kastetaan mausteisiin.

Ob-joella syntynyt taiteilija yhdistelee batiikeissaan hantien ornamentalistiikkaa länsimaisen taiteen traditiosta kumpuaviin ideoihin. Aurinko ja lintukuvio toistuvat Juhlymovan töissä. Venäjän taiteilijaliiton jäsen Juhlymova osallistui syksyllä näyttelyyn Moskovassa. Nyt taiteilija toivoo, että Salehardiin avattaisiin luukäsityön koulu, jollainen on Venäjällä Tobolskissa ja Tšuktšien niemimaalla.

– Jamalin Nenetsiassa hantien kulttuuria on vähän esillä. Nyt harvat nuoret osaavat hantia ja usein he puhuvat kieltä vain vanhempiensa kanssa. Hantien perinteet ja kulttuuri eivät säily, koska Venäjän lait estävät tämän. Maaseutu on kurjistunut, työttömyyttä ja alkoholismia on paljon, Juhlymova arvostelee.
 
Alkuperäiskansojen oikeuksia ajavan Jamal jälkipolville! -järjestön johtajan nenetsi Aleksandr Jevajn mielestä Jamalin Nenetsian tilanne on kuitenkin hyvä verrattuna muihin alueisiin. Alkuperäiskansat ovat jotenkin säilyttäneet kielensä, kulttuurinsa ja perinteensä. Nenetsiä, hantia ja selkuppia opetetaan peruskoulussa silti liian vähän, omana oppiaineenaan vain pari tuntia viikossa. Korkeampaa opetusta ei ole.

– Verkoilla kalastetaan siikaa ja nelmaa, selittää kalastaja Vladimir Kuibin korjatessaan venettä Obin rannalla. Kuibin on hanti. Perheensä kanssa hän puhuu vain äidinkieltään. Suurin osa Gornoknjazevskin kylän 200 asukkaasta on hanteja, nenetsejä tai komeja. Saaliin Kuibin toimittaa kylän kalaosuuskunnalle, jonka omistuksessa on jääkaappeja ja pakastimia. Varastot myydään Salehardiin. Kylässä pidetään myös poroja. Syksyisin metsästetään, kerätään sieniä ja marjoja ja nostetaan perunoita.
 
Gornoknjazevsk on valjastettu myös turismin tarpeisiin.
– Kesäisin ja erityisesti viikonloppuisin on paljon kävijöitä. Ihmiset haluavat nähdä millaista on elämä kodassa, on myös poroaitaus, aittoja joissa esitellään työkaluja ja koriste-esineitä, uhripuu ja käsityömyymälä, kertoo kylän etnografisessa museossa työskentelevä Aleksei Nikolajevitš. Hänen mukaansa monet nuorista jäävät kylään jatkamaan perinteisiä elinkeinoja, koska ovat lapsesta asti tottuneet niihin. Poronhoitajat käyttävät yhä kotia liikkuessaan tundralla, mutta nykyään ne on katettu nahkojen asemesta pressuilla.
 
Ympärillä avautuu harvakseltaan käkkärämäntyjä kasvava tundra. Läheisessä metsikössä sijaitsee perimätiedon mukaan hantien pyhä paikka Angalskyi Mys. Aikojen alussa sinne laskeutui Kazymin Nai, taivaallinen kissa, joka opetti hanteille kielen ja taidot selvitä pohjoisessa.


 
ŠAMAANILLE YHÄ TARVETTA

Nenetsien luontouskosta on jäänyt jäljelle vain vähän, mutta kokonaan se ei ole hävinnyt. Tietyissä yhteisöissä harjoitetaan vielä luontouskon rituaaleja ja luonnonparannusta, vakuttaa Leonid Lar. Erityisesti luontousko on säilynyt Jamalin ja Gydanin niemimaiden vaikeapääsyisissä pohjoisosissa. Lar kertoo etsineensä 1970-luvulla merkkejä luontouskosta myös Euroopan puoleisesta Nenetsiasta – löytämättä.

Modernisaatioprojektien tapaan neuvostokommunismi suhtautui aggressiivisesti luontouskoon. Stalinin aikana šamaaneja vainottiin, eikä myöhemminkään luontouskoa voinut harjoittaa avoimesti.
– Kaikkia viranomaisten luetteloissa teloitettuja shamaaneja ei todellisuudessa onnistuttu surmaamaan, vaan he painelivat tundralle. Ihmiset auttoivat šamaaneja, Lar kertoo.

Luontousko säilyi syrjäseuduilla. Šamaanit sulautuivat tavallisiin poronhoitajiin ja kalastajiin. 1970-luvulla Jamalilta löydettiin myös nenetsiyhteisö, joka oli välttänyt kosketuksen venäläisiin. Passittomat ihmiset eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, ja elivät täysin perinteisesti. Nykypäiviin asti šamaanit suorittivat useiden nenetsiyhteisöjen hautausrituaalit, uhrasivat pyyntionnelle ja paransivat sairauksia.
 
Nyt luontouskon ongelma on se, etteivät modernin koulutuksen läpitunkemat nuoret enää halua šamaanin oppiin.
– Jäljellä on enää muutamia vanhoja šamaaneja, joiden kuoltua ei tule uusia.

Tundralla olisi lääketieteen kehityksestä huolimatta yhä tarvetta šamaanille, esimerkiksi henkisen terveyden kannalta hän on tärkeä hahmo.
 
Perinteisen šamanismin tilalle on kuitenkin tulossa uusšamanismia. Uusšamaanit oppivat kaiken tutkimuskirjallisuudesta ja ryhtyvät sen pohjalta toimimaan myrrysmiehinä. Larin mukaan monet kristitytkin nenetsit muistavat kaikuja omasta uskonnosta.
– Kun nenetsi menee kristittyjen kirkkoon, hän heittää kolikon ja viiniä kuin uhriksi, Lar naurahtaa.


 


Ob-joen rantakylissä eletään monesti yhä perinteiseen tapaan,
kalastaen, metsästäen ja hoitaen poroja.

 

 

HANTIEN VIIMEINEN TAISTELU

Kilometrejä leveä Ob-joki halkaisee Hanti-Mansian eli Jugran taigan. Poraustornien tulet leimuavat – täällä tuotetaan 60 prosenttia Venäjän öljystä. Surgutin 280 000 asukkaan kaupungissa hanteja ja manseja elää vain 1000, eikä alkuperäiskieliä kuule. Kylissäkin vain harvat nykyään osaavat niitä. Monet ovat juurettomia ja itsetunto-ongelmia on paljon. Se, että alueen kouluissa opetetaan hantin tai mansin kieltä kolmannelle luokalle asti, ei ole riittävästi, jotta nuoret oppisivat kieltä, kun venäjä on usein ainoa kotikieli. Vain Russkinskojen kylässä 40 kilometriä Surgutista pohjoiseen on koulu, jossa voi opiskella hantien traditioita. Maaseudulla perinteet elävät silti jotenkin. Vieläkin kuulee tarinoita myös vanhoista ajoista.

– Ne olivat kovia vuosia, Spasenie Jugri-hantijärjestön Surgutin alueen johtaja Agrafina Sopotšina huokaa. Hän puhuu talven 1933–34 hantien ja nenetsien kapinasta Kazym-joella, josta hantien kuuluisin kirjailija Jeremei Aipin on kirjoittanut romaanin Jumalan äiti verisillä lumilla (2002). Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongressi nimitti Aipinin vuonna 2004 Nobel-palkintoehdokkaaksi.

Kapinaan oli useita syitä. Lasten vieminen väkisin sisäoppilaitoksiin oli suututtanut, samoin kuin rikkaiden poronhoitajien, "kulakkien" ja šamaanien vainot. Hantien uskonnollisia tunteita oli loukattu perustamalla kalastuskollektiivi pyhälle Num-To-järvelle. Kapinan voi nähdä myös vastarintana pakotetulle modernisaatiolle ja yrityksenä puhaltaa vanhat perinteet jälleen liekkiin.

Pari sataa hantia ja nenetsiä aseistautui ja kävi hakemassa lapsensa pois Kazymin aluekeskuksen internaatista. He ottivat taigakylät haltuunsa ja karkottivat neuvostovallan edustajat. Kapinan johtoon asettui šamaani Jefim Vandymov tai Jänkow-iki (valkopää). Kapinalliset väijyttivät ja tuhosivat neuvostovallan lähettämän prikaatin. Vangitut venäläiset uhrattiin jumalille Num-To-järven turmelemisen lepyttämiseksi – uhraamisia eivät hantit olleet harrastaneet 1700-luvun jälkeen.
 
Myöhemmin vain 30–40-minuuttinen taistelu käytiin kapinallisten ja isomman puna-armeijan yksikön välillä. Puna-armeija voitti. Satoja hanteja ja nenetsejä vangittiin kapinaan osallistumisesta, ja kymmenet pakenivat erämaihin. Kostoksi kyliä pommitettiin lentokoneista.


 


Pitkäaikainen hantiaktivisti Agrafina Sopotšina työskentelee
Surgutin kansanperinteen arkistossa.

 

 

PALUUMUUTTOA ERÄMAIHIN

Viime vuosina hantien ja mansien itsetietoisuus on kohentunut. Lapsille kerrotaan traditioista, ja löytyy nuoria jotka osaavat kieltä ja tietävät perinteitä. On järjestetty myös leirejä, joissa opetetaan esimerkiksi kuinka tehdä kalaverkkoja. Erämaassa elää vielä joitakin ihmisiä, jotka osaavat laulaa hantien vanhoja lauluja, tai soittaa perinteisiä soittimia. Myös luontouskonnon harjoittaminen on viime aikoina nostanut päätään. Surgutin seudulla on koetettu elvyttää poronhoitoa.

Sopotšinan mukaan hantin kielen opetusta järjestetään liian harvoin. Hantilasten kouluja on viime aikoina myös lopetettu paljon.

Surgutin alueen noin 3000 hantista 2500 elää erämaassa. Heistä 90 prosenttia harjoittaa perinteisiä elinkeinoja, joten maa ja sen käyttöoikeus ovat tärkeitä. Hanteilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta omistaa seudulla maata. Kaikki maa kuuluu valtiolle, joka ei halua antaa sitä alkuperäiskansojen käyttöön. Öljy-yhtiöt voivat siirtää hantit milloin tahansa pois öljyntuotannon tieltä.

Neuvostoliiton jälkeisinä vuosina Jugrassa luotiin hantiaktivismin ansiosta niin sanottu sukumaasäädös, joka antoi hanteille käyttöoikeuden tiettyyn erämaa-alueeseen ja mahdollisti myös sopimukset öljy-yhtiöiden kanssa. Yhtiöt maksoivat sukumaan käytöstä korvauksena moottorikelkkoja, bensiiniä ja rahaakin. Säädös kumottiin vuonna 1999.
– Liittovaltion tasolla on kyllä laki maan käytöstä perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen, mutta Jugrassa lakia ei sovelleta, Sopotšina tuhahtaa.
 
Viime vuosina monet jo venäläistyneet nuoret hantit ovat silti muuttaneet erämaahan perinteisten elinkeinojen pariin ja oppineet hantikulttuuria ja -kieltä uudestaan.  Kaupunkisyntyiset ovat ottaneet modernin hyvät puolet mukaansa. Nykytekniikkaa käytetään perinteisten elinkeinojen apuna, ja ruokavalio on monipuolistunut.
 
Sopotšinan mielestä alkuperäiskansojen oikeudet ovat viime vuosina huonontuneet. Jatkuvasti säädetään vähemmistöjen selviämistä haittaavia lakeja. Viime vuonna tuli voimaan laki, jonka mukaan jokaisesta kilosta kalaa tai marjoja ja jokaisesta porojen laiduntamiseen käytetystä hehtaarista joutuu maksamaan federaatiolle. Marjojen keräämistä varten täytyy olla lisäksi kallis lisenssi, eikä marjojen myyminen enää ole kannattavaa.

Sopotšina on myös pettynyt, että 1990-luvun aktivismissa mukana olleet ja sen ansiosta paremman aseman saavuttaneet hantit ovat lopettaneet erämaahantien puolesta puhumisen ja huolehtivat enää kaupunkihantien selviämisestä. 1990-luvun alun vuodet olivat vahvan aktivismin aikaa. Aktivistit saivat paljon aikaan, mutta joskus vallanpitjät iskivät takaisin. Sopotšinan sukulainen ja Jamalin Nenetsian duuman jäsen Prokopij Sopotšin murhattiin talvella 1993 Russkinskojessa. Tapon aiottu kohde oli kaiketi Prokopijn veli, kylänpäällikkö, joka ajoi voimallisesti maanomistusoikeutta hanteille.
– Russkinskojen miliisit murhasivat Prokopijn, Sopotšina väittää.


 


Šhapkinon öljykenttä ilmasta.

 

 

ÖLJYVIRTA VAJUMASSA?

Dokumentaristi Olga Kornienko sanoo, ettei Venäjän nykyhallinto ole kiinnostunut alkuperäiskansoista.
– Nyt on tavallaan niin että vain öljy-yhtiöt voivat auttaa hanteja.

Kornienkon mielestä öljynporauksesta on seurannut paljon tuhoa, mutta myös hyvää. Jugran talous on sen ansiosta kohentunut. Alkuperäiskansoilla on nyt parempi koulutus, ja monet ovat taloudellisesti jaloillaan. Yliopistossakin opiskelee useita hanteja.
– Hantilakimiehien ja talousihmisten on helpompi puolustaa hantien oikeuksia.

Kornienko on vuosikausia tehnyt dokumentteja erityisesti hanteista. Kornienkon uusin dokumentti Mestari ja Evdokija kuvaa vanhan hantimiehen ja -naisen rakkautta. Mies on šamaanin poika ja rummuntekijä, nainen omistaa ison porolauman. He ovat vanhana rakastuneet ja elävät nyt yhdessä erämaassa. Elokuva voitti tänä vuonna Venäjän dokumenttifilmipalkinnon TEF:in ja on kiertänyt useilla filmifestivaaleilla EU-maissakin. Länsi-ja Keski-Euroopassa ollaan Kornienkon mukaan kiinnostuneita suomalais-ugrilaisista teemoista, Venäjällä ei niinkään.
– Hanteista on vaikeaa tehdä dokumentteja, sillä he ovat sulkeutuneita ja elävät omissa piireissään, Kornienko sanoo.
 
Esimerkiksi karhunpeijaisista kertovaa elokuvaansa varten Kornienko oli kahdeksan vuotta yhteydessä tiettyyn hantiyhteisöön.
– Mitä enemmän tutustuu hantien kulttuuriin, sitä vaikeampaa on tehdä heistä dokumentteja, jotka eivät tuntuisi pintapuolisilta, Kornienko lisää.
  
Hänen mukaansa öljy on pikkuhiljaa loppumassa Jugrasta. Venäjän tiedeakatemiankin mukaan yli 60 prosenttia alueen öljyvaroista on käytetty. Piirikunta panostaakin nyt yhä enemmän turismiin ja haluaa hyödyntää hantikulttuuria, vaikka ryöstöviljellen. Esimerkiksi hantien perinteisesti hitaat ja vähän tylsät tanssit on turismin tarpeisiin muutettu showmaisiksi.
  
Venäjän pohjoisen ja Siperian pienten vähemmistöjen selviäminen ei ole helppoa. Poronhoito, metsästys ja kalastus kärsivät mittavan energiateollisuuden jaloissa. Vähemmistökulttuurit ja niiden selviäminen eivät kuitenkaan liity vain perinteisiin elinkeinoihin. Esimerkiksi jotkut taiteilijat ja intellektuellit ovat menestyksellisesti yhdistäneet oman kulttuurinsa perinteitä modernin maailmankulttuurin aineksiin ja näin luoneet ikään kuin uutta kansallista kulttuuria. Olisi hyvä, jos myös alkuperäiskansoille syntyisi kaupunkikulttuuria. Venäläisyyden hallitsemassa kaupunkiympäristössä tämä on vaikeaa, kun vähemmistöjen jäseniä asuu kaupungeissa vähän.
 
Vähemmistöille olisi tärkeää, että ne saisivat osansa energiateollisuuden voitoista ja sananvaltaa energiavarojen hallinnassa. Nyky-Venäjän poliittisissa oloissa tämä ei vaikuta todennäköiseltä.
 
Vähemmistöjen elpymiseen vaikuttaa se, miten vallankeskitys Nyky-Venäjällä etenee. Paikallisella tasolla ollaan paljon valmiimpia tukemaan vähemmistöjä kuin Moskovassa. Isovenäläisyyteen nojaava Venäjän keskusvalta tuntuu nykyään usein näkevän vähemmistöt jonkinlaisena uhkana. Energia-alueilla – erityisesti Hanti-Mansiassa – on voimakas oppositio, jossa yhdistyvät paikallisvalta, öljy-yhtiöt ja alkuperäiskansojen eliitit. Toistaiseksi paikallisoppositiot ovat onnistuneet torjumaan Kremlin vallankeskityksen, eikä esimerkiksi paikallisen autonomian lakkauttavia alueliitoksia suurempiin alueisiin ole vielä täälläpäin nähty.

 


 
Nenetsian autonomisessa piirikunnassa asuu 7750 nenetsiä. Nimikkoalueensa väestöstä nenetsit muodostavat 18,6 prosenttia.  Jamalin Nenetsian autonomisessa piirikunnassa on nenetsejä, hanteja ja selkuppeja noin 36 000 eli 7 prosenttia väestöstä. Hanti-Mansian eli Jugran autonomisessa piirikunnassa elää noin 13 000 hantia ja mansia. Nimikkoalueensa väestöstä he muodostavat 1,2 prosenttia. Hanti ja mansi kuuluvat suomalais-ugrilaisen kieliperheen ugrilaiseen haaraan ja niiden lähin sukukieli on unkari. Nenetsi ja selkuppi kuuluvat samojedikieliin, jotka ovat suomelle etäisempää sukua. Nenetseistä ja hanteista keskimäärin 20–30 prosenttia osaa omaa kieltään, manseista ja selkupeistä vielä vähemmän.

 

 
Ville Ropponen

KIRJOITTAJA ON VAPAA TOIMITTAJA, JOKA ON KIRJOITTANUT SUOMENSUKUISISTA KANSOISTA MUUN MUASSA VOIMAAN JA ILTA-SANOMIIN. VENÄJÄ ON MÄÄRÄNNYT HÄNET VIISUMIKIELTOON, JONKA SYYTÄ TAI KESTOA EI OLE ILMOITETTU.