Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Minun Pohjoiseni - Hannu Taanila

Aikakauslehti
www-artikkelit
Hannu Taanila, 3 pohjoista

 

Toimittaja Hannu Taanila jatkaa Markus Draken viime numerossa aloittamaa kirjoitussarjaa Minun Pohjoiseni . Taanila, joka sai vuoden 2003 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, on suomalaisen radiojournalismin yksi värikkäimmistä, arvostetuimmista ja arvostelluimmista henkilöistä.

6/03                                                                              

Kolme on minulla pohjoista. Ensimmäinen on Oulu, toinen on Savukoski ja kolmas on Oulu. Ne ovat tulleet ja ovat tässä järjestyksessä. Tässä järjestyksessä ne myös menevät, ovat jo menneet, kolmannesta on vielä joitakin riekaleita jäljellä.

Ensimmäinen pohjoinen on Oulu

Ylivieskaan olen syntynyt, Kalajoen rantaan. Rahkopuhdossa minut ravustamaan opetti äitini. Hän olikin loimaalainen, Loimijoen rannasta Kauhanojalta. Rapuja ei voi olla enemmän kuin Rahkopuhdossa silloin oli ja tuli. Mieheensä ja oloonsa hän, tämä urhea, viisas ja ihana, suivaantui, otti meidät kolme lastaan kainaloonsa ja lähti sinne mistä oli tullutkin: etelään. Ensin Maskuun, sieltä Karinaisiin ja Pöytyälle. Näin omenapuun, omenapuita, mehiläispesiä, kanoja. Siellä olen kouluni käynyt. Sieltä Turkuun, yliopistoon.
Senaikuiset tietoni ja käsitykseni kaikkinaisesta pohjoisesta ja pohjoisuudesta olivat nykyisen Ville Itälän ja Ben Zyskowiczin tasoa.   

Oli kumminkin syntynyt yhteys ouluuteen. Oppikouluni oli Elisenvaaran yhteiskoulu Kyrön asemakylässä, Karinaisten ja Pöytyän välisellä Rajamäellä. Äidinkielenopettajani oli Esko Ervasti. Hän oli syntynyt Muhoksella 22.12.1921 ja mennyt vapaaehtoisena talvisotaan 1939. Syksyllä 1944 hän oli viimein sodasta tullut; joulun alla 23 vuotta jo täyttikin. Hän opiskeli Helsingissä salamannopeasti ja hyvin, perusti perheen, meni ensin Lieksaan, tuli 1951 Kyröön. Esko Ervasti oli Oulun lyseon, ja kaiketi myös Anna Leinosen tekoa.
Koulussa oli eri luokilla muutamia hyviä laulamaan. Ervasti valitsi meitä 4 poikaa ja opetti Tiernapojat: että tämmöinen on olemassa, että Oulusta se tulee, että näin sitä lauletaan ja näin ovat jähingit. Siltä jäljiltä olen opettanut, tehnyt ja säestänyt Tiernapojat monet ja hyvät. Osaan sen ulkoa, totta kai. 

Tammikuulla 1964 muutin Helsinkiin. Minusta tuli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton kulttuurisihteeri. Olivat nämä residuaalifaktori ja korkeakoulu-uudistus. Korkeakoululaitosta laajennettiin ja uudistettiin: Kekkonen, Nevanlinna, Ketonen,Koli ja muut. Voi että olimme tärkeitä ja teereviä me SYL:n pikku herrat. Opetusministeriötä auliisti opastimme. Kuopiolle ja Joensuulle kävimme opettamassa, mitä pitää tehdä. Oulussa kävimme neuvomassa, että modernin yliopiston pitää olla campus; olimme käyneet Englannissa emmekä muutenkaan tajunneet mitään. Ei silti ole meidän vikamme, että Oulun kaupungissa ei ole yliopistoa. 

Tuli siis käydyksi Oulussa toisinaan, tärkeissä ja äärimmäisen vaativissa tehtävissä.           Kun sitten illan suussa, vaativan mutta intensiivisen neuvottelupäivän jälkeen, istuu Tervahovin baarissa odottamassa Finnairin lentokenttäbussin lähtöä, koettaa olla blaseeratun ja pääkaupunkilaisen oloinen, juo oluen ja smalltalkkaa opetusministeriön virkamiesten kanssa korkeakoulu-uudistuksesta, tuntee itsensä korvaamattoman kallisarvoiseksi yhteiskunnalliseksi toimihenkilöksi. Näiltä käymisiltä tulin tietämään, että Oulu on, tai itse asiassa vain, että on Oulu, ja että sen yliopistoa pitää kehittää. Iltakoneella siten Helsinkiin. Itse Ouluun ei mitään kontakteja. Mutta sitten niitä alkoi tulla.
Lopulla vuotta kaiketi 1966 Eino Leinon Seura lähetti Oulun Pentti Haanpää -seuran vieraiksi valistuskunnan, johon minutkin valittiin. Me helsinkiläiset uhrauduimme kauas pohjoiseen neuvomaan oululaisia, millä tavalla pitää olla että olisi moderni ja radikaali, niin että Ouluunkin saataisiin jotain kulttuurin tapaista.   

Nyt minulle hyppäsi syliin Oulu: Eeli Aalto, Pauli Anttila, Tauno Lähteenkorva, Rae Murhu, Unto Paananen, Matti Ros-si, Pentti Tuovinen, Ilkka Tönkyrä, Tauno Vesala ja monet muut. Porukoissa oli kyllä surua, sillä Oululle oli jättänyt jäähyväisensä Erno Paasilinna, jonka – samoin kuin hänen veljiensä – itsetunto ei ole milloinkaan jäänyt jälkeen edes Paavo Lipposen nykyisestä itsetunnosta, ainakaan kvantiteetin puolesta, eikä se ole vähän. Mutta aivan uusia asioita oli Oulussa jo muheilla. Ruvetaan pärjäämään ilman P. Ernoa. Mieli oli iloinen, toiveikas, keskusteleva, vapaa, sivistynyt. Elettiinkin Kekkosen sortovallan pimeitä aikoja. 

Nyt jämähdyin Ouluun. Tärkeimmät ihmiset tulivat heti olemaan Pertti Karkama, Aarni Mononen ja Martti Ursin: tämä Oulun ihmeellinen rytmiryhmä ja ykkösketju Harlamov (Mononen), Petrov (Ursin), Mihailov (Karkama). He olivat ja ovat minulle ylitse muiden. Monenlaista heidän kanssaan tulikin ja on tullut puuhatuksi ja tulee vieläkin.Mutta tulivat Oulun yliopistoon Åströmin nahkatehtaalle sitten esimerkiksi Johanna Enckell, Esko Ervasti, Raoul Palmgren ja kaikki heidän oppilaansa ja porukkansa. Oulu oli elävämpi, kuhisevampi, oppineempi ja railakkaampi kuin mikään Tampere tai Helsinki tai Turku.
Jo sillä Eino Leinon Seuran retkellä kohtasin kuitenkin myös Aaro Korkeakiven. Saunaa ja viskiä. Rakastuimme ensi silmäyksellä. Suhteemme kehittyi niin intiimiksi, että jo 1970-luvulla kesin vaihdoimme lapsiamme, suhteemme jatkuu vielä Aaron kuoltuakin. Korkeakiven kautta tuli yhteys Kalevaan ja sen Kaisu Mikkolaan, joka Suomen kaikkien kulttuuritoimitusten päälliköistä on ansiokkaimpia.
 

Olin siis päässyt Ouluun, paria eri tietä. Tällä minun Oulullani oli – siis minulle – seuraavia ominaisuuksia:

 1) Oli vielä rippeitä, tapoja ja tuoksuja Oulun 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suuruuden kauden kauppa- ja teollisuusporvariston vauraudesta ja sivistyksestä. (Nyt sitä on enää Oulun vanhalla hautausmaalla.) Tämän porvariston jälkeen oli tullut teollisuus uusi ja suuri, ennen muuta metsäteollisuus. 

2) Teollisuuden työläiset olivat tuottaneet – totta kai jo Yrjö Mäkelinin ja monen muun perinteitä seuraten – varsin voimak-kaan SKDL:n, nämä revarit, sivistyneet ja sallivat. Miten olikaan loistava sanomalehti Into Kankaan Kansan Tahto! 

3) Oulun porvaristo oli tuottanut paitsi ihan kunnon umpipimeän taantumuksen myös tietyn porvarillisen liberalismin. Se oli sekä vanhan työväenliikkeen että nuorsuomalaisuuden peruja. Tämä liberalismi henkilöityi Aaro Korkeakiveen ja näin sitä valui Kalevaan. 

4) Oulun tärkein hengen pesä oli vuosikymmenten mittaan ollut Oulun lyseo. Sillä oli ja on mahtava historia. Melkein kaikki kaverini olivat ja tänäkin päivänä ovat Oulun lyseosta.  

5) 1960-luvun puolivälissä Ouluun oli näin syntynyt Suomen oloissa ihmeellinen yhdistelmä: vasemmistolainen työväenliike, klassinen nuorsuomalaisuus ja akateeminen humanistinen oppineisuus, joka tavallaan oli vanhasuomalaista. Nämä tuottivat tyylikkään, toimeliaan ja rohkean porvarillisen radikalismin. Sen loistava dokumentti ovat Pohjoisen vuosikerrat ja Arktisen hysterian päivät. Sen komea saavutus on Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, joka nyt enää on vain ollut.  

6) Painopiste siirtyi Tervahovin baarista Oulun Osuuskaupan Haarikkaan, Pakkahuoneenkadun yläpäähän. Siellä tapasi sekä lyseon että yliopiston tyypit ja kaikki muutkin kunnon ihmiset, roikaleet, sivistyneet. 

7) Kaikki tämä Oulun suuri ja hieno oli ehkä vain parin tusinan ihmisen varassa ja tekoa.
Tällainen oli minun ensimmäinen pohjoiseni, ja on. Ymmärtää varmaan Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan maailmankuuluisin kunniatohtorikin, että tämä minun Ouluni ja ensimmäisen pohjoiseni on paljolta vain suloinen muistelus, dulcis memoria: jälki- ja myöhäisauvoinen, toispaikkakuntainen.


Toinen pohjoinen on Savukoski

Meni pitkään ennen kuin aloin katsoa Suomen karttaa. Huomasin, että Tammisaari (jossa olen muutaman kerran käynyt) on 60, Nuorgam (jossa olen käynyt useammin) 70, mutta Oulu 65 astetta pohjoista leveyttä. Oulu on pohjois-etelä-suunnassa täsmälleen Keski-Suomea. Oulu on Keski-Suomen läntinen pää- ja satamakaupunki. Oulujokikin, tämä kaukaisen Kainuun erämaiden tutkimattomilta lähteiltä alkunsa saava, tulee Ouluun kaakosta, etelän puolelta.Tästä minulle seurasi, että jos on Suomessa jotakin pohjoista, se alkaa vasta Oulusta ylös käsin. Nyt alkoi tulla minun toinen pohjoiseni.  

Heinäkuulla 1968 olin muutaman päivän opettamassa Haapaveden kesälukiossa. Rehtorina siellä oli kukapa muu kuin Martti Ursin. Oli ravintola nimeltä Haapakannel. Kaljalla käydessä tapasin toimittaja Liisa Vilkunan. Hän kertoi, että hän oli jostain naistenlehdestä lukenut, että minusta tulee television Jatkoajan seuraava isäntä. Minulla ei ollut asiasta mitään tietoa. Kotiin tultua soitti Pasilasta Jatkoajan kuvaussihteeri Tuula Luotola: voisinko soittaa Aarre Elolle Töölön sairaalaan. Aarre Elo oli tuonut USA:sta Suomeen televisio-ohjelmamuodon nimeltä talk show ja 1967 aloittanut televisiossa Jatkoajan. 

Menin sairaalaan. Elo oli sielu- ja jalkapoikkikunnossa hirvittävän auto-onnettomuuden jäljiltä. Hän kysyi: rupeaisitko Jatkoajan isännäksi? Minua pöljätti mutta halutti. Sain valita emännän. Valitsin Lenita Airiston, totta kai. Alkoi sitten Jatkoajan toinen vuosikerta syyskuulla 1968, esiintyjinä Aarre Elo, Lenita Airisto, minä. Lokakuun lähetyksen jälkeen tuli heti kokouksessa päätettäväksi marraskuun lähetyksen teema (olivat silloin Ranskassa, Saksassa, osin myös Suomessa menossa ne ylioppilaitten suuret mielenosoitukset); lähetyspaikka oli joka tapauksessa oleva Rovaniemi, koska siellä oli juuri silloin tv:n ulkotuotantokalustoa. Sanoin, että olen Pariisissa ainakin seuraavat neljä viikkoa UNESCO:n yleiskokouksessa, että päättäkää te se teema ja ihmiset.
 

Joku sanoi, että toimittaja Juhani Marttila oli kertonut, että jossain Savukoskella on kuulemma joku kuuluisa kommunisti, joka on ihan mahtava suustaan, joku Sota-Roope. Lenita sanoi että otetaan sille vastapartneriksi Erik Tuomas-Kettunen, että se on fiksu kapitalisti. Minä että siitä vain ja menin Pariisiin.

Sinä marraskuun lauantaina läksin Pariisista hotellista kello 5 taksilla lentokentälle. Suvaitsin armollisesti kertoa portierille, että käväisen tuolla pohjoisella napapiirillä tekemässä yhden televisiolähetyksen, että jos joku soittaa, niin olen huomenna takaisin klo 17:n maissa. Näytin hänelle kartasta, missä ja mitä on pohjoinen napapiiri.
Tulin Rovaniemelle hotelli Polariin iltakuudeksi. Ilmoittauduin Aarre Elolle, Lenita Airistolle ja Heikki Seppälälle, tälle nerokkaalle tv-ohjaajalle. Kävin suihkussa, yhytin vuorineuvos Kettusen ja sen kommunistin. Hänen nimensä oli Veijo Nylund. Hän oli syntyjään Hartolasta. Hänen kanssaan erikseen ennen lähetystä istuin Polarin baarissa votkat karpalomehulla. Meistä tuli kaverit heti. 

Lähetys meni. Iltayöllä tämä kommunisti sanoi, että ensi kesänä Hannu sinä tulet Savukoskelle. En tiennyt, missä Savukoski on. Menin pariksi tunniksi nukkumaan. Aamulla viideltä piti lähteä lentokentälle. Tulin Pariisiin hotelliin. Kukaan ei ollut soittanut.

Heinäkuulla 1969 läksin yöjunalla Kemijärvelle. Sieltä Möllärin linja-autolla Kemijokivartta ylös: Pelkosenniemi, Savukoski, sitten Martti, joka on iso ja vauras kylä siinä missä Värriöjoki laskee Kemijokeen. Roope oli vastassa Pöyliön Arvin kaupalla. Mentiin Roopelaan. Tuli Arvi, illemmalla Mularin Teuvo, metsäteknikko ja työnjohtaja, Lipakan keisari. Syksyllä sitten hirvenpyyntiin, ja mukaan tuli vielä Karvosen Jouni, K-kauppias Rovaniemeltä. Syntyi Martin Politbyroo. Siitä lähtien kolusimme ja olemme kolunneet Savukoskea ja osin Sallaa Martin tasalta Jaurulle ja Naruskalle niin moninaisesti, että tunnen sen alueen paremmin kuin Taka-Töölön.

Neitsythän minä olin, autuas ja höhheilläni. Pääsen Lapin erämaihin! Koskemattomaan luontoon! Mutta tämä neitsyys alkoi mennä. Niin sanottu sotataival Tulppiosta Kemijoen varteen Lattunaan oli muka joku koskematon ja pitkä erämaataival. Mutta jo ennen Richard Sandbergia ja hänen savottaansa oli Uumajan nimismies 1500-luvun lopulla kertonut ja kartoittanut sen reitin niin tarkkaan, että pelkällä sillä ohjeella pystyy kävelemään tänäkin päivänä. Ja ensi kertaa Uittipiekkaan mennessä Arvi näytti vanhat peuranpyyntikuopat. 

Kerran taas oltiin jossain Sallan perällä. Hiihdettiin saareen, että laitetaan tulet ja keitetään kahvit. Haimme juurakkoa. Huomasin petäjän kyljessä pihkavaluman peittämän pilkan, jossa oli kahden miehen nimikirjaimet ja päivämäärät, 1800-luvun alkuvuosilta. Minä että tulkaa jätkät katsomaan: että jo näin kauan on täälläkin kuljettu! Karvosen Jouni: Kuule Hannu, vanha kansa sanoo, että ihminen ei ole milloinkaan käynyt semmoisessa paikassa, missä viinankeittäjä ja vitunantaja ei jo olisi käynyt.  

Aloin ymmärtää, että mitään sellaista kuin 'Lapin koskematon luonto' ei ole milloinkaan ollut eikä milloinkaan tule. Ja kun yhtenä heinäkuun yönä kävin Vuoreijan kohdalla uimassa Pohjoisessa Jäämeressä ja katselin hanhien jalanjälkiä märässä hiekassa ja laivoista heitettyä, rantaan ajautunutta ja siinä hiertynyttä puutavaraa kaikkinaisten tavarain pakkausten jäljiltä eri puolilta maailmaa, käsitin, että 'Lappi' on vain Jäämeren ja Perämeren välinen kangas, Välikangas. Mutta niin on käynyt, että siellä toisessa pohjoisessani olen tullut luuhanneeksi useammin kuin ensimmäisessä pohjoisessani.

Kolmas on Oulu

Aina ylös mennessä ja alas tullessa kokoontumis- ja erkaantumispaikka on Rovaniemi. Entisaikaan se tuntui suurelta kaupungilta. Oli Pohjanhovi ja Polar, ja se oli Lappia. Nyt se ei tunnu kaupungilta. Se on vain tekstiilihiihtäjäin läpikulkupaikka, kapitalismin neutronipommin jäljiltä autio, täynnä tyhjiä liikehuoneistoja sekä kännykkä- ja kaljabaareja. Oulu oli minun ensimmäinen pohjoiseni, ja se oli kaupunki. Ylhäältä tullessa olen useasti jäänyt sinne hommiin ja yökortteeriin, ja se on ollut kaupunki, oikea. Nyt sen olo on samanlainen kuin Rovaniemen.


Aikaa on kulunut ja elämä on tehnyt tehtävänsä. Sota-Roopen ja Arvin olen ollut hautaan kantamassa, Oulussa muutamia hyviä ystäviä samoin. 1960-1970-lukujen sankarit ovat asettuneet; alkaa meillä viimeisillä jo mennä muistelupuolelle. Enää ei pyyhälletä se enempää Arktisen hysterian päiviä kuin Ätimysojiakaan.


Oulua kuitenkin rakastan, se on sentään kolmas pohjoiseni. Siellä on Oulun yliopistolla Juha Manninen, tämä oppinut, ja Kalevalla Jari Elsilä, tämä nero. Ja vielä on siellä itse Atte Kalajoki, hyvä kaverini. Jotakin pahaa on viimeisten 1/3 vuosisadan aikana tapahtunut. Ei tunnu Oulu kaupungilta eikä kaupungiksi enää. Ei ole Haarikkaa, ei Kauppaklubia, ei ihmisiä eikä asukkaita. Ei joku Stockmann tai Lesosen baari Oulua kaupungiksi tee. Kaupungin keskusta on kuollut. Orpoa on ja yksinäistä: on kuin olisi vilu tai jossain Amerikassa. Se, mikä ennen oli elävä kaupunki, on nyt it-lelupajojen, supermarkettien ja kapitalismin muiden tabernaakkeleiden piirittämä. Ne suojelevat kaupunkia kuin USA luomakuntaa. Mutta eihän Oulu tällaiseksi jää. Vielä tulee se aika, että keskustaan tulee ihmisasutusta, että yliopisto muutetaan firmojen  ammattikorkeakoulusta yliopistoksi ja kaupunkiin, että nahkiaisia saa piisalle asti ja että Ouluun laitetaan raitiovaunuliikenne.

Hannu Taanila