1. Uusia käsitteitä ja iskusanoja

Luovuus on ollut viime vuosien merkittävä iskusana niin yritysmaailmassa, koulutusorganisaatioissa kuin laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Luovuus ja innovaatiot, luova työ, luovat toimialat, luova talous, luova luokka ynnä muut "surinasanat" ovat vakiintuneet avainkäsitteiksi ja ydinmantroiksi, joihin kohdistuu paitsi syvää mielenkiintoa myös ylimääräistä kiihkoa.
 
On oireellista, että vuoden 2005 Mindtrek-tapahtuman yhteydessa Tampereella järjestetyn Interaktiivinen tulevaisuus & ihminen -konferenssin teemana oli luovuus ja liiketoiminta. Tilaisuudessa aihepiiristä esitelmöi muun muassa Nokian Multimedia-toimialaryhmän johtaja Anssi Vanjoki. "Ajan henkeä" heijasteleva on myös ollut Oulun yliopiston CreaM-projektin nimivalinta: "Sisältöliiketoiminnan luovien prosessien johtaminen – Creative Processes and Content Business Management".

Kiinnostavaa on pohtia, onko viimeaikaisessa ajatustenvaihdossa esitetty jotakin olennaisesti uutta. Luovuuden eri aspekteja koskevaa keskustelua on käyty toki jo pidempään eri maiden yliopistojen, tutkimusyhteisöjen, ministeriöiden, keskusvirastojen, neuvottelukuntien, think tankien ynnä muiden vapaamuotoisempien verkostojen puitteissa. Esimerkkinä viime vuosien eurooppalaisesta ajatustenvaihdosta voisi mainita Franz Morakin toimittaman julkaisun Die organisierte Kreativität. Kulturpolitik an der Wende zum 21. Jahrhundert (1999).

Kiinnostavaa on se, että viime vuosina luovuus on yhdistetty laajempaan yhteiskunnallis-taloudelliseen keskusteluun, jossa ovat korostuneet (kansallisen) kilpailukyvyn ja innovatiivisuuden kaltaiset tärkeiksi koetut teemat. Suomellekin on laadittu erityistä "luovuusstrategiaa". On myös oireellista, että amerikkalaisen professori Richard Floridan "luovaa luokkaa" (the Creative Class) koskevat ajatukset on omaksuttu aluekehityksen keskeisiksi periaatteiksi eri puolilla maailmaa. "Luovan luokan" arvoilla ja toimintaperiaatteilla katsotaan olevan suora yhteys "luovan talouden" (creative economy) problematiikkaan, jota muun muassa suomalaiset tulevaisuudentutkijat ovat seikkaperäisesti kommentoineet.

2. "Heureka – olen keksinyt sen!"

Palataanpa hetkeksi luovuuden mysteerin äärelle. Vaikka käsite on hämärä ja moniselitteinen, on luovuus epäilemättä myös keskeinen ja haastava aikalaiskysymys. Pohdiskelen itsekin usein oman luovuuteni lähtökohtia. Mikä tekee – tai voisi tehdä – minusta mahdollisimman luovan ja innovatiivisen ihmisen?
 
Heti aluksi voin todeta, että olennaista on nukkua mahdollisimman paljon. Nukkuminen on tärkeää mielen ja lihasten rentoutumisen kannalta mutta myös tehokkaan unityön vuoksi. Monet tieteellistä tutkimustyötä, tuotekehitystä, sanataidetta tai käytännön mediaprojekteja koskevat ongelmat ovat ratkenneet alitajunnassa – joko unessa tai unen ja valveen rajamailla.
 
Esimerkkejä unityön toimivuudesta on lukuisia. Saksalainen kemisti Friedrich August Kekulé von Stradonitz (1829–1896) painiskeli 1800-luvulla visaisen ongelman parissa. Kemisti oli tutkinut vuosien ajan bentseenin (C6H6) kemiallista rakennetta. Ratkaisu mysteeriin ei suostunut löytymään, kunnes tiedemies näki puoliunessa käärmeen, joka tavoitteli omaa häntäänsä. Tämä unihahmo synnytti idean bentseenirenkaasta. Oivallus oli orgaanisen kemian sensaatio.

Sir Isaac Newtonin (1642–1727) putoavasta omenasta DNA:n kaksoiskierteen keksimiseen on aikakirjoihin talletettu monta tarinaa ja legendaa dramaattisista oivalluksen ja inspiraation hetkistä. Usein taru on totuutta ihmeellisempi. Galileo Galilei (1564–1642) tuskin pudotteli Pisan kaltevasta tornista esineitä, eikä hän luultavasti mumissut inkvisition kynsissä "se pyörii sittenkin".
 
Antiikin viisaista jonkinlaisena luovan oivaltamisen arkkityyppinä voi pitää moniosaaja Arkhimedestä (n. 287–212 eaa). Syrakusassa vaikuttanut filosofi, fyysikko ja matemaatikko ymmärsi, että kappale syrjäyttää nesteeseen upotettuna tilavuutensa verran nestettä. Tarinan mukaan luova idea syntyi kylvyssä. Oivalluksensa seurauksena Arkhimedes juoksi kadulle ja huudahti "heureka, olen keksinyt sen".

3. Nerous ja luovuus – klassisia ajatuksia

Nerot ja nerous ovat tunnetusti kutkuttava, mielenkiintoinen ilmiö. Nämä luovuuden supertähdet ovat kummallinen yhdistelmä älykkyyttä, jumaluutta ja lapsen infantiilia mieltä. Kunnianarvoisa pessimistifilosofi Arthur Schopenhauer (1788–1860) totesikin taannoin, että "jokainen lapsi on jossain määrin nero ja jokainen nero on jossain määrin lapsi." Samainen filosofi jatkoi lakonisesti, että "nerous asustaa vain kerrosta ylempänä kuin hulluus."

"Suuressa sielussa on kaikki suurta", kiteytti puolestaan matemaatikko, fyysikko, filosofi ja lapsinero Blaise Pascal (1623–1662) Penseés-klassikossaan. Tässä yhteydessä on myös mainittava surrealisti Salvador Dalin (1904–89) humoristinen toteamus, että ainoa ero hänen ja hullun välillä on se, ettei Dali ole hullu. Englantilainen kirjailija Edward George Bulwer-Lytton (1803–1873) sanaili taannoin: "Nerous tekee mitä sen täytyy, kyky mitä se voi." Ja suvereenin saksalaisen suurhengen Goethen (1749–1832) sanoin: 
   Voi toisten kanssa viisaaks tulla,
   mut innostua vain omin päin.

John Stuart Mill puolestaan totesi On Liberty -klassikossaan (1859), että "[n]erokkaat ihmiset edustavat aina vain pientä vähemmistöä, mutta jotta heitä syntyisi, on valmistettava sitä maapohjaa, mikä on otollinen heidän menestymiselleen." Toisaalta on sanottava, että luovuus on hyväksytty viime vuosien linjauksissa – esimerkiksi Florida-sävytteisessä innovaatiokeskustelussa – yleisemmäksi, suurta yleisöä ja "tavallistakin ihmistä" (vrt. Heideggerin käsite das Man) koskevaksi ihanteeksi.

Ongelmat alkavat yleensä siinä vaiheessa, kun yritetään tarkemmin määritellä, mitä luovalla toiminnalla, luovilla prosesseilla ynnä muilla avaintermeillä tarkoitetaan. Joten nostakaamme kissa tässäkin yhteydessä pöydälle: miten "luovuudeksi" kutsumamme ilmiö pitäisi loppujen lopuksi ymmärtää?
 
Sanana "luovuus" synnyttää erilaisia villejäkin mielleyhtymiä. Luovat prosessit yhdistetään miltei automaattisesti tieteeseen, taiteeseen ja erilaisiin humanistisiin hyveisiin. Heti perään on lisättävä, että myös jääkiekko, ruoan-laitto ja tietokoneohjelmointi ovat monen mielestä luovaa toimintaa. Tosin kaikki tutkijat eivät hyväksy näin avaraa määritelmää.

Tähän voisi vielä jatkaa, että luovaan toimintaan liittyy yleensä tuoreiden ideoiden synnyttäminen, vanhan yhdistäminen uudella tavalla sekä asioiden välisten yllättävien ja usein epäsovinnaisten kytkentöjen löytäminen. Omaperäisyyden ja kekseliäisyyden ohella luovalle henkilölle on tunnusomaista tietty henkinen fleksiibeliys, mielikuvitus ja muuntumiskyky.


4. Liito, lento ja luova hurmos

Luovan ihmisen mielenlaatua on jäsentänyt muun muassa maailmankuulu unkarilaissyntyinen luovuustutkija Mihaly Csikszentmihaly. Hän on myös lanseeranut iskusanan flow, jolla tarkoitetaan sellaista syvän onnen tilaa, jossa kaikki käy kuin itsestään.
 
Flow voi liittyä työhön tai vapaa-aikaan. Se on syvä, transsendentti kokemus. Flow-tunteen aikana ihmisen minä-tietoisuus häviää kuin zenbuddhalaisessa satorissa tai kristillisessä herätyskokouksessa konsanaan. Flow-sanalle on etsitty ja ehdotettu eri yhteyksissä myös suomenkielistä vastinetta kuten virtaus, liito, luova hurmos, luovuuspuuska ja noste (vrt. Bisnes.fi, nro 10/2005). Flow-käsite tuo myös mieleen ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin (1859-1941) tuotannon – erityisesti elämän voimaa korostavan élan vital -käsitteen.

Maltalaisen luovuusgurun Edward de Bonon lanseeraamat lateraalinen ajattelu ja kuuden hatun skeema tulivat suosituiksi jo vuosikymmeniä sitten. Kiinnostava, oppiriitoja ja näkemyseroja synnyttävä kysymyksensä on, voiko robotti tai tekoälyjärjestelmä olla (tulevaisuudessakaan) luova. Entä simpanssi, delfiini tai elefantti?
 
Luovuuden käsite onkin lopulta liukas kuin saippua. Skeptikon tai aikalaiskriitikon mielestä "luovuus" ja "innovaatio" saattavat kuulostaa samanlaisilta latteilta surinasanoilta ja aikalaismantroilta kuin "elämystalous", "sisältötuotanto" tai vaikkapa "win-win -periaate". Olipa asioista mitä mieltä tahansa, niin yritysmaailmassa kuin jääkiekkokaukaloissa pyritään olemaan – ja usein "räkä poskella" – niin luovia kuin mahdollista.

On myös kiinnostavaa, että termiä homo ludens on suosittu viime vuosina käydyssä aikalaiskeskustelussa. Nykykeskustelussa on ymmärretty, että ihminen ei ole vain homo economicus eli taloudellis-rationaalinen ihminen tai homo faber eli insinööritaidoilla varustettu seppäihminen vaan myös homo ludens eli leikkivä ihminen, kuten kulttuurifilosofi Johan Huizinga on vuonna 1938 ilmestyneessä samannimisessä klassikossaan todennut. Huizingan keskeinen idea on se, että "turhatkin" haasteet näyttävät olevan tärkeitä ihmiskunnan kehitykselle. Esimerkiksi kulttuurielämä, taideteokset, pelit ja urheilu ovat tärkeitä ja syvästi inhimillisiä ilmiöitä, vaikka eivät olekaan suoraviivaisen hyödyn ja tarpeellisuuden sanelemia.


5. Tiellä keksintöihin ja suureen hulluuteen

Edellä jo viitattiin siihen, että luovissa prosesseissa korostuu usein mielikuvituksen merkitys. Kun simpanssi oppii yhdistämään kaksi putkiloa toisiinsa voidakseen raaputtaa selkäänsä, on se kenties ollut luova – tosin tästäkään asiasta ei vallitse tutkijoiden keskuudessa yksimielisyyttä. Luovuudelle on joka tapauksessa tunnusomaista asioiden järjestely uudella tavalla.
 
Tämä yleinen lähtökohta pätee niin paradigman muuttavaan tieteelliseen teoriaan, inspiraatiosta hengenravintonsa ammentavaan taiteeseen kuin vaikkapa puutarhan hoitoon. Samasta asiasta on pitkälti myös onnistuneessa tuotekehitystyössä kysymys – uusista kytkennöistä! Tuotekehitysinsinöörin, R&D-tiimin tai keksijä Pelle Pelottoman hengessä toimivan propellipään aivoissa syntyy uusi sähkökytkentä, valokaari, joka taikoo keskuuteemme pyykkipojan, rotanloukun tai juomatölkin avaus-mekanismin patentin siinä missä uudet ubiikki-käyttöliittymät tai mobiiliteknologian seuraavat ihmeet.

Pelle Pelottomalla on kuuluisa mietintämyssynsä, joka synnyttää vallankumoukselliset ideat. Päähine muistuttaa pientä kattoa ja savupiippua, jonka päällä on pesä ja kaksi lintua. Kun keksijä kävelee ympyrää ja odottaa heurekaansa, linnut usein raakkuvat.

Konseptisuunnittelijat puolestaan rakentelevat käsitekarttoja hahmottaakseen ongelmakenttiä ja mahdollisia ratkaisusuuntia. Käsitteiden riippuvuuksien visualisointi joko mielessä tai paperilla voi mahdollistaa kytkösten ja linkkien löytämisen kaukaistenkin asioiden välillä. Tämä periaate oli jo valistusajalla vaikuttaneen filosofi-ensyklopedisti Denis Diderot'n (1713–1784) näkemys: assosiaatiot ja asioiden yhdisteleminen on keksimisen keskeinen menetelmä – mutta myös tie suureen hulluuteen.

On syytä korostaa, että luova toiminta ei välttämättä perustu kokeiluun; se voi tapahtua myös abstraktisti ja käsitteellisesti luovan yksilön mielessä. Esimerkiksi luonnontieteen jättiläinen, radikaaleista ideoistaan tunnettu fyysikko Albert Einstein (1879–1955) ei juurikaan tehnyt kokeita. Hänen luova ponnistuksensa oli 20. vuosisadan alussa kehitetty suhteellisuusteoria, joka tarjosi uuden ja samalla nerokkaan hahmotus- ja katsantotavan fysiikan lakeihin ja todellisuuteen.


6. Luovuus kirjailijoiden silmin

Mutta palatkaamme vielä hetkeksi ydinkysymykseen: mitä on luovuus? Asioiden täydellinen jäljittely sen enempää kuin täydellinen satunnaisuus eivät merkitse luovuutta.

Venäläiskirjailija Ivan Gontšarovin (1812–1891) Oblomov-hahmosta on tullut maailmankirjallisuuden klassinen synonyymi laiskuudelle ja aikaansaamattomuudelle. Luova joutilaisuus on kuitenkin eri asia kuin ylimitoitettu laiskuus. Tutkijat ja asiantuntijat korostavat, että ihmisen luovuus saa lunastuksensa loppujen lopuksi luovina tekoina, ei vain ideoina ja potentiaalina.

Suomalaisen kirjailija-akateemikko Mika Waltarin (1908–1979) mielestä olennaista taiteilijan työssä on yhdistää kaksi asiaa: nöyryys maailman edessä sekä intohimo luovaa työtä kohtaan. Tähän voisi helposti lisätä amerikkalaisen kirjailijan ja filosofin Ralph Waldo Emersonin (1803–1882) esseen sanoin: "Ei voi olla olemassa mitään suuruutta ilman täydellistä antautumista."

On todettu, että poikkeuksellisen luovat ihmiset ovat usein ristiriitaisia ja heissä yhtyvät monenlaiset vastakohdat. Luovan yksilön persoona voi siis olla hyvinkin kaksijakoinen. Onko tämä yllättävää? Tuskinpa vain – jo 1800-luvulla ranskalainen kirjailija ja moralisti Octave Gréard (1828–1904) tokaisi, että "ristiriitaisuudet ovat ajatuksen suola".
 
On myös sanottu, että luovat persoonat elävät yhtä aikaa fantasiamaailmassa ja kon-kretiassa. He saattavat olla näennäisen laiskoja mutta heittäytyä sitten viikkokausiksi hektiseen työputkeen. Luova ihminen tuntuu myös elävän enemmän "sekä-että" kuin "joko-tai" -periaatteen mukaisesti. Hän on yhtä aikaa spontaani ja kurinalainen, naiivi ja kriittisen terävä, sisäänpäin kääntynyt ja huomattavan sosiaalinen. Luova ihminen leikittelee myös sukupuolirajoilla liukuen ongelmitta niin maskuliinisella kuin feminiinisellä kentällä. •

Sam Inkinen (s. 1970) on tohtoriksi väitellyt kulttuurintutkija, kirjailija, kolumnisti ja toimittaja.