MADAME,
Minun on vastattava, olkoonkin epäröiden, henkevään kirjeeseenne ja yritettävä täyttää ne toiveet, joita suvaitsette minulle esittää, joskaan en ole varma pilailetteko kanssani pyytäessänne pohjoismaiset pelikortit, tanskalaisen runokirjan ja matkamuistoja Lapista. Enpä juuri ehtinyt lyömään korttia Tukholmassa, mutta koska pyydätte minulta pelikortteja, jotka olisivat mahdollisimman erilaiset ranskalaisiin verrattuina, niiden pitäisi varmaan olla Torniosta; toisaalta siellä on vain kahdet tai kolmet pelikortit, joilla pelaa koko kaupunki ja jotka ovat lainassa ympäri vuoden, joten tuskinpa niitä annettaisiin minulle. Mitä taas tulee tanskalaiseen runouteen, minun on epäiltävä, Madame, että laskette leikkiä kanssani: ei sellaista ole olemassakaan, ei ehkä koskaan tule olemaan, ja vaikka olisikin, Luoja varjelkoon, ettette sitä lukisi!

Mitä taas tulee Lapin kuriositeetteihin, täällä varmaan niitä kyllä olisi: kivettymiä, näkinkenkiä ynnä muuta mitä pyydätte. Mutta koska kaikki on hangen alla, on yhtä vaikea löytää mitään kuin meren pohjasta. Niinpä vastaankin, kuten Genovan doge aikoinaan, että suurin kuriositeetti täällä olen minä. Lappalaisten vaatteet ja tarvekalut taas ovat niin viheliäisiä, etten kehtaa tuoda niitä Teille; kabinettinne saisi niistä vain jonkin infektion. Voisin kuitenkin lahjoittaa Teille melkein kahdeksan jalkaa pitkät saappaat, jolloin varmaan ihmettelisitte, yltävätkö suomalaisten polvihousut tosiaan saappaisiin asti. Kun ei ole matkustanut kotoaan, Madame, sen kauemmaksi kuin Tuileries-palatsiin tai Oopperaan, ei osaa kuvitella mitä kaikkea erikoista me olemme saaneet täällä nähdä. Mutta vaikka ei ole itse nähnyt samaa, ei pidä epäillä niin rehellisiä matkamiehiä kuin me! Täällä ei tarvitse turvautua mielikuvitukseen löytääkseen merkillisyyksiä. Jos kertoisin Teille, Madame, että viime kesänä telttani pystytettiin saapasparin päälle, ette olisi uskonut, mutta uskotte kun näette. Ellette olisi niin epäuskoinen, kertoisin Teille lappalaisista yhtä ja toista mitä ette tiedä, sillä – Luoja varjelkoon – elämme nyt heidän seassaan.

Olemme tulleet muutama päivä sitten Pelloon viettämään pääsiäistä, ja juuri tähän vuodenaikaan on lappalaisilla tapana kokoontua tänne. Pello on, kuten tiedätte, Madame, yksi maailman äärimmäisiä kyliä, joka sijaitsee parikymmentä peninkulmaa Torniosta pohjoiseen. Kooltaan se suhtautuu Tornioon vähän niin kuin Vaugirard Pariisiin, Torniohan on kaupunki, jossa on 50–60 taloa tai oikeastaan puumökkiä. Kevät on siellä kylmä, sillä lämpömittarit näyttävät joka päivä matalampia lukemia kuin kylmimpinä talvina Pariisissa. Ellen olisi kokenut sitä, en olisi kokenut mitään, mutta nyt ei pakkanen pure minua enää enempää kuin lappalaista. Ainoa mitä pelkään on, etten enää kestä liian lämmintä talvea ensi vuonna Pariisissa. Kylmän sään yhä jatkuessa täällä – vaikka nyt meillä on valoisaa jo liki kaksikymmentä tuntia – lappalaisemme eivät enää vaivaudu pystyttämään telttojaan, vaan nukkuvat maankamaralla talomme pihalla vain lunta pieluksenaan. Ette usko minua, Madame, mutta ennen pitkää pystyisin samaan: ruumis tottuu kaikenlaiseen, henki ei niinkään. Jos vain voisin unohtaa mielessä kangastelevat etelän muistot, minusta voisi tulla maailman onnellisin lappalainen.

Lappalaiset kokoontuvat Pelloon siitä syystä, että he palaavat markkinoilta viedäkseen edelleen Tornioon ostamiaan tai vaihtamiaan kauppatavaroita. Emme voi astua askeltakaan törmäämättä pororaitoon, joka kuljettaa pulkissa tavaraa. Yksi lappalainen taluttaa jalkaisin ensimmäistä poroa, joka vetää pulkkaa; seuraava poro on kiinnitetty siihen jne. Kaikkien pulkkien pitää kulkea lumessa täsmälleen samaa kapeaa uraa pitkin. Jos poiketaan oikealle tai vasemmalle, juututaan nietokseen. Yhdessä pulkassa on porontaljoja, toisessa jäädytettyjä kaloja, joita voi syödä aivan tuoreina vielä kahdeksan kuukauden kuluttua siitä kun ne pyydettiin Jäämerestä. Yhdessä pulkassa istuu pieni lappalainen kapakalojen peitossa. Kun karavaani on tehnyt päivämatkansa, se pysähtyy siihen missä sattuu olemaan, metsään tai puron partaalle; lappalaiset syövät muutaman kalan ja porot hiukan jäkälää, sitten kaikki nukahtavat lumeen ja nukkuvat yhtä makeasti kuin ne, joiden vuoteita pitää kantaa mukana heidän matkoillaan.

He ovat yllättyneet meidän näkemisestämme yhtä paljon kuin me heidän. Heillä on vaikeuksia ymmärtää, mitä kumman laitetta me raahaamme mukanamme, miksi pystytämme sille temppeleitä vaarojen laelle ja miksi joku aina vartioi sitä, jopa yölläkin; miksi tuskin rohkenemme kajota siihen muuten kuin kädet vavisten ja usein vielä polvillamme. Tietäväisimmät arvelevat että sektorimme on jumalolento, mehän kannoimme sen Kittisvaaran laelle, jonne syksyllä rakensimme observatorion. Siellä, jäisellä vuorella, hatarassa hökkelissä vietimme jääkylmiä öitä lumihuurujen keskellä olosuhteissa, joista kertominen saisi Pariisin vapisemaan – samaan aikaan kun paikkakuntalaiset luulivat, että me vain elostelemme ja etsimme omaa mukavuuttamme. He eivät ymmärrä musiikistamme sen enempää kuin tähtitieteestämme, kitarani ei tehnyt heihin minkäänlaista vaikutusta. Toisaalta taas heidän musiikkinsa vaikutti minusta eriskummalliselta. Ne jotka nukkuvat pihamaallamme voivat – milloin sattuvat hilpeälle tuulelle tai näkevät jotain mieluisaa unta – aloittaa kaikki yhtä kurkkua mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä aina saman laulun. Jos säveltäjä olisi halunnut kuvata koirien ulinaa, he totisesti ovat onnistuneet siinä paremmin kuin Lully tai Destouches. He pistäytyvät usein luonamme, pujahtaen äänettömästi sisälle. Yhtäkkiä pirtissämme vain seisoo lappalainen, joko mies tai nainen. Heidän mielestään ovien lukitseminen on naurettavaa.

Tämän verran, Madame, tällä kertaa lappalaisista. Toisella kerralla tarkastelemme – mikäli suvaitsette – kummat ovat järkevämpiä, he vai me. Minun on kuitenkin ensin pohdittava tätä kysymystä, sillä en ole vielä ratkaissut kantaani. Epäuskoisuutenne vuoksi olen tässä kertonut vain kaikkein tavallisimmista havainnoistani. Ellette olisi epäillyt vilpittömyyttäni, olisin kertonut Teille ainakin tuhat vielä vaikeammin uskottavaa asiaa, jotka kuitenkin olemme täällä nähneet. Olen kertonut Teille vain tästä neljä jalkaa korkeasta ihmisrodusta, joka tekee ja ajattelee kaiken päinvastoin kuin me, mutta olisin yhtä hyvin voinut kertoa, että näillä jäisillä seuduilla asuu myös kauniita ja viehättäviä ihmisiä ja että täällä lauletaan, tanssitaan ja tehdään kaikkea muutakin aivan niin kuin Pariisissa. Täällä jopa sanoitetaan lauluja ja kirjoitetaan runonsäkeitä. Lähetän tässä muutaman säkeen:

Christinen mä lumeen kadotin,
rakkaus, näinkö mua rankaistiin?
Oi, jospa Christinen mä löytäisin,
hän hukkunut lie kinoksiin!
Turhaan lumoansa etsin kaikkialta,
kylmyydessä, alla tuskan kaavun,
kaiken peittää talven valta,
kunnes silmät kyynelissä paikkaan saavun,
jossa vitilumi kirkkaampana hohtaa;
sinne riennän, siellä Christineni minut jälleen kohtaa!

Mutta ette varmaankaan usko tätä todeksi.
En enää odota kirjeitä Monsieur de Saint-Hyacintheltä; jos olisin kirjoittanut lappalaiselle, minulle olisi vastattu. Nuhdelkaa häntä puolestani, Madame, sillä olen tarpeeksi tyhmä pitääkseni hänestä hänen vioistaan huolimatta. Ja hänen rouvastaan minulla on melkein yhtä paljon huomautettavaa kuin Teistä. Mutta kertokaa ennen muuta terveiseni Verteillacin kreiville ja välittäkää kohteliaisuuteni maaherralle. Luonanne on vielä yksi henkilö, jota kohtaan tunnen kunnioitusta ja ystävyyttä, nimittäin Monsieur de Burigny. Sulkeudun suosioonne, Madame, ja haluan olla Teidän mitä nöyrin ja alttein palvelijanne.

MAUPERTUIS

✦ ✦ ✦

Maupertuis´n matkan tärkein kuvaus on hänen matkatoverinsa pappi Réginald Outhierin kirja Matka Pohjan perille (suom. Marja Itkonen-Kaila, Otava, 1975). Matkaan liittyvä merkillinen episodi on torniolaisen raatimiehen kahden tyttären Christine ja Elisabeth Planströmin lähtö ranskalaisten tiedemiesten perässä Pariisiin. Maupertuis varmaankin oli sepittänyt yllä olevan rakkauslaulunsa juuri Christine Planströmille. Nyt jo edesmennyt kuopiolainen yli-insinööri Juhani Sarkava on kuvannut Maupertuis´n retkikuntaa ja muun muassa Planströmin tyttöjen merkillistä tapausta lukuisissa Kaltion artikkeleissaan 1990-luvulla. Ylläolevan Maupertuis´n kirjeen alkuteksti on julkaistu teoksessa Mélanges publiés par la Société des Bibliophiles Français 6 (1820), ss. 3–10. Uusi painos: Slatkin Reprints, Génève (1970). Muita Maupertuis´n kirjeitä Lapista ei tunneta.

OSMO PEKONEN

 

Maupertuis´n seurueeseen kuulunut pappi Réginald Outhier laati Pellon kartan, jonka hän omisti retkikunnan sponsorille, meriministeri Maurepas´lle. Retkikunnan tukikohtana Pellossa oli Korteniemen talo, jonka saksalaiset polttivat Lapin sodassa.
Talon jälleenrakentamista on viime aikoina puuhattu EU-hankkeena.