Satu Ylävaara, 34, eli Jemina Staalo, jatkoi keskeneräisen kirjansa muokkaamista vielä puolisentoista vuotta Holapan kommentin jälkeen. Pornoinho (WSOY 2002) ilmestyi viime vuoden syksynä vilkkaiden seksi- ja pornografiakeskustelujen aikaan. Se tuntui astuvan komeasti suoraan keskelle kohua. Staalon mukaan mediassa käynnissä ollut keskustelu ei kuitenkaan vaikuttanut teoksen myyntiin; hän ei kertomansa mukaan kirjastaan viime vuonna saamillaan tuloilla pystyisi ostamaan edes lakritsipiippua.
Jemina Staalo kirjoittaa parhaillaan runokokoelmaa, kauhuromanttista Tornionjokilaaksoon sijoittuvaa romaania, poikkitaiteellista keittokirjaa sekä meänkielistä lastenkirjaa, johon hänen serkkunsa Suvi Leukumaavaara tekee kuvitukset. Niin. Vai kirjoittaako. Staalo kiroaa rahattomuuttaan, sosiaali- ja kansaneläkelaitoksen toimistojen jonotusnumeroa 666 – ja muistelee lapsuudestaan tuttuja Lapin taiteilijoita, jotka pitivät seteleitä kassissa ja karauttivat taksilla viinakaupan kautta Jäämerelle ja takaisin.
– Ei suositeltavaa muille kuin miljonääreille, joilla on jo oma sihteeri, toteaa Staalo varattoman kirjailijan ammatistaan.
Jemina Staalo alias Satu asui lapsuudessaan monessa paikassa. Hänen lapsuuden maisemiaan ovat mummolat ja koulut. Ensimmäinen koti oli Armassaaressa, missä hänen isänsä Martti Ylävaara työskenteli vastavalmistuneena opettajana apukoulussa. Sieltä perhe muutti Raanujärvelle, ja isän armeija-ajan tyttö vietti isoäitinsä luona Pakisjärvellä. Kun isä palasi armeijasta, siirtyi perhe hänen työnsä mukana Kittilään ensin Kaukoseen ja sitten Kalloon. Tuohon aikaan Satu oli jo kiinnostunut kirjallisuudesta ja vaati äitiään Salmea lukemaan aina vain lisää. Kallossa hän vietti paikallisessa kirjastossa tuntikausia. Ylitorniolle perhe muutti ja jäi vuonna 1973.
Ylitorniolla Satu alkoi pitää päiväkirjaa. Kahdeksanvuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa, jonka karjakko luki ja tyrmäsi.
– Onkohan se karjakko nykyään töissä Likellä, Staalo vitsailee viitaten sieltä aikoinaan saamaansa kustantamista koskevaan kieltävään vastaukseen. Vielä ennen kouluun menoaan Jemina muistelee olleensa sosiaalinen ja huomion keskipiste, esiintyjä ja hulluttelija. Koulu nujersi hänet. Hänen perhekuvionsa olivat erilaiset ja hänen isänsä oli opettaja. Hän ei ystävystynyt monen kanssa, vaan pysytteli tarkkailijana omissa oloissaan. Samaan aikaan, toisella kädellä, hän jatkoi kirjoittamista, lähinnä lyhytproosaa. Tarinoita ja näytelmiä, repliikkejä. Kirjailijan ammatti alkoi muotoutua yhdeksi tulevaisuudenkuvaksi yhdessä toimittajan, trapetsitanssijan ja basistin ammattien kanssa.
Lukiosta Satu muistetaan ihastuttavana mustiin pukeutuvana oppilaana, joka oli aina valmis tekemään, työskentelemään ja kokeilemaan. Äidinkielen opettaja Airi Ojaniemi muistelee hänen olleen nauravainen ja kannustava ja oman tiensä etsivä, sillä kirjallisuudesta kiinnostuneita ei ollut monia. Sadun erilaisia aineita hän odotti aina kiinnostuneena – tämä oli erityisen ihastunut vampyyritarinoihin.
Jemina Staalo on ihastuttavan oloinen, pukeutuu gootahtavalla tavalla mustaan röyhelöpaidoista ja korkeakantaisista kengistä lähtien ja kokeilee edelleen kaikkea, mutta itseluottamus on kasvanut kouluajoista – vaikkei hän edelleenkään suostu esiintymään televisiossa tai luennoijana. Ylitorniosta Staalo puhuu aivan eri sävyyn kuin nuorena hiljaa mielessään, vaikka kiltti olikin. Hänelle oli selvää, ettei hän jäisi pohjoiseen.
– Sehän oli hirveän negatiivinen paikka minulle ja myös minä sille. Mitään kannustusta en sieltä saanut, siellä oli vaan koulukiusaamista, kukaan ei ollut samalla aaltopituudella. Muut taiteilijat eivät olleet samaa ikäluokkaa, en tutustunut kehenkään, ja varmaan aika erakko olin ja olen vieläkin, ja kummallinen. Se oli hirveän rasittavaa ja tappavaa, paikka mihin kuolee.
Tuohon aikaan Jeminan parhaita ystäviä olivat Nietzsche, Pelle Miljoona sekä Andy McCoy, joka uhosi omakustannelehdissä ja jota juntit tahtoivat vetää turpaan, mutta joka toteutti uhonsa.
Vaikka ystävä Anne Matilainen tapasi Staalon ensimmäisen kerran leopardikuvioisissa trikoissa ja suuri vihreä takki yllään väärän oven eteen sammuneena, korostaa hän, että Staalo tuli Orivedelle vuonna 1988 ensisijaisesti kirjoittamaan, jäi opistolle jokainen viikonloppu kirjoittamaan ja juhlimaan ja jälleen kirjoittamaan. Boheemitaiteilijan myyttiseen elämäntapaan Staalo ei sortunut; kirjoituskoneen naputus ja musiikin pauhu kuuluivat hänen huoneestaan yömyöhään. Matilaisen mukaan hän piti hiljaisen Lapin tytön matalaa profiilia pitkään; tämä ei paljoa puhellut, mutta tekstit räiskyivät mielikuvituksen revontulia.
Oriveden opiston jälkeen Staalo lähti viettämään välivuotta Helsinkiin, missä hän ajatteli myös kustantajan asuvan. Helsinki tai Tukholma, ne olivat maalaistytölle laajalle levinneestä suvusta johtuen tuttuja kaupunkeja ja vieläpä riittävän kaukana pohjoisesta. Tuossa vaiheessa kirjan kustantaminen oli vielä itsestäänselvyys – totta kai hänen tekstinsä julkaistaisiin! Osa käsikirjoituksen sisällöstä päätyi loppujen lopuksi Pornoinhoon, mutta tuolloin linja ei vielä ollut Pornoinhon tapaan yhtenäisen raju, vaan mukana oli esimerkiksi kauhutarinoita. Pian pääkaupunkiin saavuttuaan Staalo sai työpaikan Helsingin kaupungilta. Välivuosi venyi kahdeksaan.
Staalo muistelee työtään kehitysvammaisten parissa raikkaaksi ja rehelliseksi vuorovaikutukseksi ihmisten välillä, mutta pitää muuta tekemäänsä työtä tai lähinnä työympäristöään, kuten poikakotia sellaisena, joka ainoastaan mustensi entisestään käsitystä ihmisestä.
– Olihan se kyllä, kun humanisti-idealisti törmää oikeaan maailmaan. Mitä kaikkea helsinkiläinen mies tekee toiselle, lapsesta koiraan. Kaikki ne tarinat ja niiden vaikutukset, Staalo pohtii irvistäen.
Tarinat ovat suodattuneet Staalon runoihin ja novelleihin, vaikkeivät ne vaitiolovelvollisuuden vuoksi sellaisenaan ilmenekään. Staalon tarinoissa ilmentyvät taustat miehestä raiskaajana ja väkivallan tekijänä, niissä säilyy ihmiselämän se karmeampi todellisuus.
Pornoinhon seikkailijat ovat "mukavaa baariseuraa poikamaisille persekärpäsille", jotka juovat heidän kanssaan kilpaa kossua, siis naisia, jotka eivät ole kuskaamassa miehiään AA-klinikoille. Tai haluaan häpeäviä tyttöjä, jotka työntävät piikikkään hiustenkihartajan sisälleen. Tai ruokaa ahmivia naisystäviä, jotka tilaavat palkkamurhaajan miestään varten. Ennen kaikkea henkilöitä, jotka suhtautuvat näennäisen kovasti kolhivaan maailmaan, muuttuvat uhreista väkivallan tekijöiksi tai piinkoviksi toimijoiksi. Teos on huohottava, vihainen, huutava esikoinen, joka saattaa rajuudellaan ja rakenteettomuudellaan karkottaa lukijansa.
WSOY:n kustannustoimittaja Sari Lindsténin mukaan esikoisteoksia ei julkaista yhtään sen helpommin seksin – tai päihteiden ja väkivallan – avulla kuin ennenkään. Pornoinhossa hän ihastui vahvaan omaan ääneen, värikkääseen, yltäkylläiseen, välillä rujoonkin tapaan puhua. Rakenteettomuus ja vyörytyksenomaisuus yhdistettynä kaunistelemattomuuteen ja suorasukaisuuteen tekivät Lindsténiin vaikutuksen. Hänen mukaansa edellä mainitut seikat tekevät teoksen myös vaikeaksi ja mielipiteitä jakavaksi teokseksi.
– Ne asiat, joita Pornoinho teoksena kritisoi, jotka sitä ärsyttävät ja vihastuttavat, pitää tavallaan nähdä rivien takaa ja välistä. Rajuissakaan kertomuksissa ei ole kyse mässäilystä, vaan tavallaan kauhistuneestakin toteamisesta: katsokaa, miten raiteiltaan tämä maailma saattaa olla. Ja sen jälkeen se, mitä tästä kaikesta ajattelee, kuinka siihen suhtautuu, ketä syyttää, kenelle on vihainen ja miksi...
Pornoinho ei ole helppo teos, vaan vahva manifesti. Staalon täti, kirjailija Rosa Liksom pitää sitä viime vuoden parhaana esikoisena ja liikkuu mielipiteissään samoilla vesillä kuin Lindstén:
- Se on rankka ja tosi ja siksi sitä on ollut tietysti vaikeata kirjallisuuskriitikoiden niellä. Harva haluaa lukea mitään sellaista, joka oikeasti järisyttää, vaan mieluummin tarttuu sellaiseen kirjaan, joka kivasti kelluu todellisuuden pinnalla. Pornoinho ei ole kiva kirja ja siksi sitä ei palkittu.
Staaloa kuvataan erakkomaiseksi tarkkailijaksi, outsideriksi, joka ei anna tuntemattomille paljon itsestään. Hän itse katsoo olevansa egyptiläinen kirjuri, tai meedio, tai shamaani. Staalo mielletään aidoksi ihmiseksi, josta ei löydy pikkuporvarillista pikkusieluisuutta etsimälläkään – pinnalliset ihmiset ovat hänen mukaansa "persheen arvosia", eli turhauttavia. Hän on kulkenut omia ehdottomia teitään. Staalon ystävä Anne Matilainen muistelee: Opistoaikoina Jeminalla oli aina kahden tai kolmen alkukirjaimen periaatteita huvin vuoksi. Aakkosista ensimmäisen periaatteet, tai dadalait, muistaa hyvin, sillä Jemina julisti, ettei koskaan hanki a) aviomiestä, b) autoa ja c) ajokorttia. P:n kieltoihin kuuluivat pillerit, piilolinssit ja poikaystävä. Melko hyvin hän edelleen noudattaa joitain näistä 15 vuoden takaisista säännöistä. Moni taiteilijanalku on jo kauan sitten hylännyt periaatteitaan, mutta Staalo on itselleen uskollinen.
