Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Murroskauden kartoittaja.

Aikakauslehti
www-artikkelit

 

 


Kuva: APL

Kaltio 1/2008

Maaliskuu

Murroskauden kartoittaja

Teksti: Aki Petteri Lehtinen
Kuvat: Aki Petteri Lehtinen ja
Yehia Eweis

 

 "Kupla puhkeaa ja totuus paljastuu."
Ytimekäs estetiikka näytelmäkirjailijaohjaajalta, joka kutsuu draamateoksiaan näyttelijöiden näytelmiksi. Tässä teatterintekijässä ja hänen teksteissään psykologiset ja eksistentiaaliset kysymykset yhdistyvät yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, jonka raaka rehellisyys paljastaa yksilöllistä olemassaoloa määrittävät, sosiaalisesti tuotetut olosuhteet.

Pasi Lampela, 38, on kiireinen mies. Tasan vuosi sitten näytelmäkirjailija/teatteriohjaaja debytoi prosaistina novellikokoelmalla Hellekausi (WSOY), joka kilpaili Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta ja Savonia-palkinnosta. Syyskuussa Lampelan kymmenes näytelmä Geneve sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa – kirjailijan itsensä ohjaamana. Lampelan niin ikään kirjoittama ja ohjaama näytelmä Nollaneljäviisi sai ensi-iltansa helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa nyt helmikuussa.

Lampela, joka tunnetaan myös Nelosen Kylmäverisesti sinun -rikossarjan käsikirjoittajana Harri Virtasen ja Veli-Pekka Hännisen ohella, on alkanut kirjoittaa uutta poliisisarjaa televisiolle yhdessä Leo Viirretin sekä Juha ja Rike Jokelan kanssa. Uusi novellikokoelma on työn alla, samoin seuraavan näytelmän valmistelut. Työllä raskautettu ja siunattu mies toimii lisäksi Teatteri Jurkan taiteellisesta johdosta vastaavan hallituksen puheenjohtajana.
Toimeliaan teatteritaiteilijan energia ei ole löytynyt positiivisen ajattelun oppaista:

– Miksi minä joittenkin italialaisten partavesien kanssa lotraavien hienostopoikien perään läähättäisin? Ei, sinä tuot minulle mitä ilahduttavimman lemahduksen rappeutuvista lähiöistä, huostaan otetuista lapsista, vieroitusoireista, kuselle löyhkäävistä paikallisjunista, todellisesta inhimillisestä ylijäämästä!
– Yhtä ja samaa ylijäämää me olemme molemmat. Kadotettuja. Unohdettuja. Ja pahimmalla mahdollisella tavalla: me olemme itse unohtaneet itsemme!
HIENOSTOROUVA KATARIINA RANTA TYTTÄRENSÄ MIESYSTÄVÄLLE NÄYTELMÄSSÄ 'VIATTOMUUDEN LOPPU'.

Lampelan näytelmissä draaman sosiaalisena yksikkönä on usein perhe tai työyhteisö, joka yhtäältä edustaa yhteiskuntaa pienoiskoossa ja toisaalta kommentoi sisäisissä suhteissaan ympäröivää yhteiskuntaa. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Sosiaalisesti tietoisena aikalaiskuvaajana pidetyn Lampelan yhteiskunnallisuus ei kuitenkaan ole luonteeltaan järjestäytynyttä:
"On vaikea pysyä lahjomattomana, jos kuuluu johonkin poliittiseen tai uskonnolliseen lahkoon. Kirjailija vastaa kaikesta yksin ilman taustajärjestöjen tukea ja joutuu nousemaan yksin depression suosta yhä uudestaan työnsä ääreen. Hänen pitää kuitenkin pystyä näkemään ja tekemään itseään laajempia kuvia, minun tapauksessani murroskauden esiin nostamia tyyppejä. Siinä on työni poliittisuus."

Yksityinen tulee esiin Lampelan näytelmien keskushahmojen eksistentiaalisessa etsinnässä. Minuus on milloin hukassa, milloin unohtunut tai jäänyt kokonaan rakentamatta, milloin tuhottu tarpeettomana, milloin viety väkisin. Identiteetin rakentamisen vaikeus on tuttu Lampelalle paitsi klassikkokirjallisuudesta myös oman elämän murroskausista:
"Olen siinä mielessä sekarotuinen näytelmäkirjailija, että Pohjanmaalta kotoisin olevat vanhempani muuttivat Mikkeliin, missä synnyin, ja sieltä edelleen Suonenjoelle, missä kasvoin. En ymmärtänyt Savon murretta, joten koin ulkopuolisuutta ja tarvetta tehdä työtä kielen parissa."

Lampela muistaa lapsuudestaan vahvan kokemuksen henkisestä eristyneisyydestä, yksinäisyydestä ja yksilöllisyydestä: "Filosofi Gilles Deleuzen mukaan taiteilija on liian läsnä maailmassa, ja siksi hänen minuutensa tuhoutuu. Taiteellisten representaatioiden kautta taiteilija yrittää löytää ja luoda maailman ja itsensä." Lampela arvelee taiteellisen työn perustan löytyvän hyvin varhaisista suhteista, joiden kadonnutta yhteyttä taiteilija luomistyössään tavoittelee.

"Tiesin jo lapsena, että jossain minua odottaa jokin tavoittelemisen tai kilvoittelemisen arvoinen. Se ei ollut kuvitelma Jumalasta tai totuudesta tai jalkapalloilijuudesta, vaan kaipaus johonkin poissaolevaan. Tietoisuus omasta itsestä kärjistyy, kun kosketus siihen on kadonnut. Taiteellisessa työssä minuuden voi löytää fiktiossa, kaipauksen kohteen voi toteuttaa."

Lampela on aiemminkin puhunut poikkeuksellisen häpeämättömästi taiteesta ja taiteilijana olemisesta. Hänenkään mielestään taiteilijaksi ei kuitenkaan synnytä, vaan tullaan. "On myytti, että taiteilija tippuisi tänne maalliseen elämään jostain sfääreistä. Taiteilijaksi tulemisessa perehtyminen oman alan historiaan ja tekniikkaan on tärkeää."

HELSINKIIN

Lampela sanoo lapsuutensa loppuneen kuusitoistavuotiaana, kun hän peruskoulun jälkeen lähti Suonenjoelta Helsinkiin kaverinsa kanssa. Samana vuonna 1985 Suomen ensimmäinen paikallisradio Radio City aloitti lähetyksensä pääkaupungissa. Kirjoittamisesta haaveilleella nuorella Lampelalla olivat Jim Morrisonin kautta tutuiksi tulleet Nietzsche ja Rimbaud "jo plakkarissa". Amerikkalainen rockmusiikki oli johdattanut eurooppalaisen sivistyksen pariin, mutta taiteilijaksi tulemiseen oli vielä matkaa.

Lampela kiersi savolaiskaverinsa kanssa Euroopassa, ja pojat pääsivät melkein Marokkoon asti: passit takavarikoitiin kiristysmielessä Gibraltarin-lautalla. Suomalainen kulttuuri eli samaan aikaan murroskautta, jonka lähtökohta oli näkynyt jo Lampelan omassa perheessä: "Maalta kaupunkiin muuttaneet vanhempani olivat luomassa hyvinvointivaltiota, ja keskiluokkaistuivat siinä itsekin."

Matkojensa jälkeen Helsinkiin asettunut Lampela puolestaan eli "yhteiskunnan ulkopuolella". "Yhteiskunnassa´ elettiin juppikautta, ja vuosikymmenen vaihteessa valtion monopolit alkoivat vähitellen murtua. Lampela sanoo olleensa murroskauden sivustaseuraaja, vaikka hänen myöhemmät kirjalliset työnsä käsittelevät juuri tätä aihetta. "Suomalaisen yhteiskunnan murrosvaiheessa olin itse Hesperian nuorisopsykiatrian osastolla tarkkailemassa tilannetta", hän nauraa.
"Henkilöhistoriani on mennyt Suomen valtiontalouden kanssa ristiin. Hyvinvointivaltio romahti samaan aikaan kun minä pääsin tolpilleni ja töihin."

[…] esimies epämääräisesti pälyillen ja sanoissaan sekoillen esitteli hänelle uuden organisaatiokaavion. Hän ehti nähdä pitkän tyhjän viivan päässä, aivan kaavion marginaalissa kennon, jossa luki hänen nimensä ja uusi tittelinsä, ja tajuta että tämä kaikki ei merkinnyt enempää eikä vähempää kuin hänen siirtämistään syrjään, käytännössä täysin tyhjän päälle, henkistä irtisanomista, moraalisia potkuja – ja silloin häneltä meni taju.
'HALKEAMA' NOVELLIKOKOELMASTA HELLEKAUSI, 2007.

Nuori Lampela halusi oppia kirjoittamaan ja tulla ´suureksi romaanikirjailijaksi´. Hän tiesi Teatterikorkeakoulun tarjoavan kirjoittajakoulutusta, ja uskaltautui pääsykokeisiin ensimmäisen kerran vuonna 1993. Lampela ei ollut valittujen listalla, mutta hänen ennusteensa oli valintalautakunnan mukaan hyvä. "Panivat pojan kasvamaan, ja hyvä niin", Lampela nauraa. Palautteen rohkaisemana Lampela pyrki uudelleen seuraavana vuonna, ja pääsi sisään.

"Teatterikorkeakoulu oli minulle äärimmäinen vierauden kokemus. Muut tulivat kulttuuriperheistä, itse olin kadulta repäisty. Muut etsivät yleishumanismia, minä humanismista riippumatonta taiteilijuutta: olin kiinnostunut ihmisen pimeästä puolesta."

"Teatterikorkeassa oli menossa vastareaktio Turkan ja Parviaisen metodia vastaan: meille ei opetettu paljon mitään", Lampela sanoo. "Jumalan teatteri oli jäänyt itämään mieleeni pimeiltä vuosiltani. Olin varma, että jotain kipinää teatterissa täytyy olla."

Dramaturgian ja ohjaajantyön opintoja suorittaneen Lampelan mukaan Turkan ja Parviaisen perintönä kirjoittajat ohjasivat itse omat tekstinsä teatterikoulussa. "En ollut ajatellut ohjaamista ennen teatterikoulua, mutta kirjoittaminen ja ohjaaminen kulkivat siellä käsi kädessä alusta asti." Tärkeimmäksi koulutyökseen Lampela mainitsee Romuooppera-nimisen esityksen kirjoittamisen ja ohjaamisen vuonna 1996.

Seuraavana vuonna Lampela pääsi tositoimiin. Pekka Milonoff oli päättänyt tehdä Kom-teatteriin jonkin klassikkotekstin, ja löysi ohjaaja-assistentikseen teatterikoulusta Juha Jokelan. Tämä ehdotti kurssikaveriaan Lampelaa kirjoittaja-assistentiksi teoksen dramatisoimiseksi. "Se oli pitkä, vuoden mittainen projekti", Lampela muistelee. "Me luettiin Dostojevskia ja Balzacia, tehtiin paljon synopsiksia, kunnes Milonoff ilmoitti, että hän on valinnut tekstiksi Rikoksen ja rangaistuksen." Dostojevski-dramatisointi esitettiin Kom-teatterissa vuonna 1997.




Teatteri Jurkka: Nollaneljäviisi. Kuvassa Pamela Tola ja Sari Havas.
Kuva: YE.

 

VAIKUTTEET EIVÄT AHDISTA

Teatteri vei, teatterikoulu jäi. Lampelan ensimmäinen ammattimainen ohjaustyö oli amerikkalaisen nykyklassikon David Mametin näytelmä American Buffalo, jonka Lampela myös suomensi. Teatteri Jurkassa vuonna 1998 esitetyn näytelmän kuunnelmaversion Lampela ohjasi seuraavana vuonna YLE:n Radioteatterille. Lampelan suhde Teatteri Jurkkaan sai historiallisen sinetin viisi vuotta ja monta yhteisprojektia myöhemmin, kun Lampela ohjasi "Suomen ainoaan ammattihuoneteatteriin" esikuvanaan pitämänsä August Strindbergin Neiti Julien. Sama näytelmä oli ollut vuonna 1953 perustetun teatterin ensimmäinen ohjelmistossa ollut näytelmä.

Teatteri Jurkassa toukokuuhun asti pyörivässä Nollaneljäviidessä Pamela Tola esittää 25-vuotiasta Miraa, jonka traagisen menneisyyden ja nykyisyyden yksityiskohdat selviävät katsojille vähitellen. Heroiinipiikistä nimensä saaneen näytelmän luettuaan voi ihmetellä, kuinka koville Tola joutuu ilta toisensa jälkeen rankassa roolissaan.

Toisaalta Teatteri Jurkan intiimisyys tuo näytelmän hahmot, tapahtumat ja tunnelmat hyvin lähelle katsojaa, johon myös Miran äiti Hannele (Sari Havas) ja tämän miesystävä (Juha Veijonen) jättänevät jälkensä. Tampereen Työväen Teatterissa tammikuussa 2006 kantaesitetty Nollaneljäviisi oli ehdolla Draama-07-kilpailussa.

Lampelan mukaan Nollaneljäviiden ajatuksena on yhtäältä tuoda esiin heroiiniriippuvaisten inhimillisyys ja toisaalta kertoa matka riippuvuudesta oman itsen löytämiseen. Lampelan prioriteetit teatteriohjaajana tiivistyvät hänen sanoissaan Teatteri Jurkan tuoreimmasta: "näyttämöllepanossa painopisteeni on aina tekstissä ja näyttelijätyössä".

"Hyvinvointiyhteiskunnan kääntöpuolelle" sijoittuva Nollaneljäviisi, joka käsikirjoituksen mukaan "tapahtuu vaatimattoman kerrostalokaksion olohuoneessa", saattaa huume- ja minuusteemallaan muistuttaa joitakin piirteitä kirjoittajaohjaaja Lampelan omasta menneisyydestä. Näytelmän varsinaiset vaikutteet ovat kuitenkin toisaalla. "Nollaneljäviiden esikuva on Minna Canthin Anna Liisa", Lampela sanoo. Häneen on tehnyt vaikutuksen erityisesti Canthin kyky yhdistää moraalisia ja yhteiskunnallisia tasoja.

Viattomuuden loppu -näytelmän ensi-illan yhteydessä (Helsingin Kaupunginteatteri 2003) Lampela on selvittänyt suhdettaan suomalaisen draaman naisvaltaiseen perinteeseen. "Minulle näytelmäkirjailijana suuri kysymys on ollut se, mihin Jotunin, Canthin ja Wuolijoen modernismi katosi sodan jälkeen. […] Eeva-Liisa Mannerin sivistyneistönäytelmät ovat aika lailla poikkeuksia sodanjälkeisessä draamassa. Suomettumisen aika tuotti loputtoman määrän kansankuvauksia, ja modernismi ei päässyt koskaan oikein kunnolla rantautumaan Suomeen."

"Nyt nuoren sukupolven tehtävänä olisi jotenkin siinä mielessä päivittää draaman tilanne Suomessa, ja ottaa vähän ruotsalaisten etumatkaa kiinni. Jotunin yhteiskuntamoraalin romahdusta kuvaavan Kultaisen vasikan tapaan Viattomuuden loppu ei toimi niinkään psykologisoinnin tai arkirealismin logiikalla, vaan kärjistämällä.´

Lampelan mukaan Jotunin "huikea" teos oli myös hänen Geneve-näytelmänsä suora esikuva. "Olennaista on se antiikin draamasta periytynyt dialoginen hetki, jolloin totuus paljastuu."

Lampelan esikuvia on myös ruotsalainen Lars Norén, jonka näytelmistä hän on ohjannut Demonit (Turun Kaupunginteatteri 2002) ja Bobby Fischer asuu Pasadenassa (Lahden Kaupunginteatteri 2003). Lampela kokee yhteyttä Norénin näytelmiin, joissa "nykyihminen kuvataan kamaridraaman keinoin".

Lampelan ei ole vaikea puhua vaikutteistaan, sillä "en ole kenellekään velkaa. Tunnustuksen antaminen esikuville ei ole pois minulta. Kaikki oman äänen löytäneet taiteilijat myöntävät esikuvansa."

– No just niin. "Upee aurinkoinen päivä"… Ja paskat! Koko tää… ihmiset, rakennukset, pihat ja kentät, tää on koko homma hajoamassa käsiin. Meidät on unohdettu tänne, ymmärrätkö sä? Jossain tosi isoissa kuvioissa, joidenkin tosi isojen pöytien ääressä on tehty laskelmia, ja päädytty siihen, että menköön…
– Se joku jonka piti syntyä minuks, se ei siihen koskaan saanu mahollisuutta.
MIRA ÄIDILLEEN HANNELELLE NÄYTELMÄSSÄ NOLLANELJÄVIISI.

Pohjoismaiden ulkopuoliselta alueelta Lampelalle tärkeitä näytelmäkirjailijoita ovat Norénin taustalla vaikuttavat Edward Albee ja Eugene O´Neill, joiden näytelmissä "dialogi on itsessään toimintaa".

Yhteinen nimittäjä edellä mainituille sekä heidän amerikkalaisille seuraajilleen (mm. David Mamet ja Sam Shepard) on Lampelan mukaan Strindberg: "Hän on uskomaton modernin draaman synnyttäjä, draaman uudistaja, joka on kestänyt aikaa paremmin kuin Ibsen, vaikka Strindbergin näytelmät eivät olekaan niin muotopuhtaita."

DRAAMASTA JA PROOSASTA

Lampela on viimeiset kymmenen vuotta elättänyt itsensä näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Eikä vain itseään, sillä hänellä on kaksi kouluikäistä lasta viime keväänä päättyneestä avioliitosta.

Taiteilijaelämään on kuulunut se, että osa perheenisän tuloista on ollut apurahojen varassa. Niitä Lampela on antamiensa näyttöjen ansiosta viime vuosina saanutkin. Yhteiskunnallisuus ilmenee reaalitodellisuudessa monin eri tavoin.

Taksissa matkalla Presidentinlinnaan Itsenäisyyspäivän vastaanotolle vuonna 2003 Lampela ja hänen vaimonsa kohtasivat mielenosoittajien joukon, joka ympäröi taksin ja alkoi heiluttaa autoa. "En ole itse koskaan osallistunut mielenosoituksiin tai kampanjoihin, koska minun tehtäväni on havainnointi. Tulin myöhemmin ajatelleeksi, että Itsenäisyyspäivän yhteiskunnallisuus oli tuossa mielenosoituksessa. Juhla presidentinlinnassa osoittautui Karita Mattilan hallitsemaksi mediatapahtumaksi. Taiteilija ei kuulu rintamalinjan kummallekaan puolelle."

Mieluummin kuin yksityisasioistaan Lampela puhuu draamasta ja yhteiskunnasta. Edellä mainittu media-aihe liittyykin hänellä läheisesti molempiin. Yksi Viattomuuden lopun pääteemoista on oikeusistuimena toimivat tiedotusvälineet ja tuomion yleisönsä edessä langettavat toimittajat. Näytelmässä seksuaalisesta ahdistelusta syytetty mies häpäistään julkisesti iltapäivälehdissä ja televisiossa ilman lainvoimaista oikeudenkäyntiä.

"Tämmöinen irvokas oikeudenkäynti muuttuu syytetyn toimitusjohtajan perheen sisällä hyvin yksityiseksi. Intiimi ja julkinen sekoittuvat, ja perheen kupla puhkeaa. Kyseessä on vähän samantyyppinen tilanne kuin painajaisunessa, kun yhtäkkiä löytää itsensä keskeltä toria ilkialastomana", Lampela on sanonut toisaalla näytelmästään.

"Eikö joukkolynkkaamisten pitäisi olla menneisyyttä? Kun suomalaismedia sitten oli näkevinään yhteyksiä näytelmäni tarinan ja todellisuuden välillä, minun olisi pitänyt nostaa näytelmän sisältämä mediakritiikki erikseen esiin medialle. Olisin voinut käyttää enemmän median minulle tarjoamaa mahdollisuutta kritisoida mediaa itseään", Lampela arvostelee itseään.

"Esimerkiksi Jokelan ampumatapauksen yhteydessä oli huolestuttavaa huomata, kuinka kärkkäästi iltapäivälehdet käänsivät huomion musiikkiin, elokuvaan ja filosofiaan: miten kammottava vaikutus niillä on nuoriin ihmisiin. Esiin nousi pinnan alla kytevä taidevihamielisyys. Vihaiseksi luonnehdittu musiikki, elokuva ja filosofia ovat kuitenkin enemmän kanava tunteiden purkamiseen kuin niiden aiheuttaja. Eikä tämä tarkoita, että taide olisi terapiaa."

Hannele: […] se ei ole minun poikani enää, ja sen asian kanssa mä tulen menemään aikanani hautaan ihan täydessä sovussa.
Mira: Mun veljeni se on kuitenkin edelleen.
Hannele: No hyvä.
Mira: Ja tulee aina olemaan mun veljeni.
Hannele: Hyvä niin.
ÄIDIN JA TYTTÄREN DIALOGIA NÄYTELMÄSSÄ NOLLANELJÄVIISI.

"Draaman ja tv-kirjoittamisen yhteinen teema on minulla rikos", Lampela sanoo ja tarkoittaa yhtä lailla juridista kuin moraalista rikkomusta. "Rikos on tapa hahmottaa draaman luonne. Rikos särkee sen myytin, jonka varassa on eletty. Se on katalysaattori, joka pakottaa pohtimaan, mikä meni pieleen; elämmekö sittenkään täydellisessä maailmassa. Rikos puhkaisee jonkin kalvon ja paljastaa asioita, joiden peittämiseksi on tehty paljon työtä".

Teatterin ja proosakirjallisuuden välinen suurin ero on Lampelan mukaan se, että teatteri on lähtökohdiltaan yhteisöllistä. "Jo antiikin teatterissa kansalaiset menivät katsomaan, kuuntelemaan ja pohtimaan Antigonen moraalista paatosta, tai kuinka naiset menivät seksilakkoon estääkseen miehiään lähtemästä sotimaan."

Lampelan mukaan ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa hallitsevien, tietoisesti luotujen myyttien tutkiminen ja murtaminen on tärkeää kaikkina aikoina. Tässäkään mielessä "teatteri ei voi olla olematta poliittista". Omassa työssään Lampela pyrkii kärjistämään yhteiskunnallisen tilanteen äärimmilleen asettamalla henkilöiden maailmankuvat ja valinnat törmäyskurssiin.

"Myös teatterin psykologinen ulottuvuus on tärkeä. Draaman voi ajatella näinkin: ahdistunut lapsi kuuntelee pimeässä huoneessa, kuinka vanhemmat riitelevät olohuoneessa. Lapsi ajattelee, että nyt tulee maailmanloppu meidän perheelle."

"Tässä on kyseessä eräs draaman ominaislaatu. Teatteriesityksessä yleisö joutuu tuon lapsen asemaan."


PASI LAMPELA

NÄYTELMÄT
– Kuolemaani saakka. Turun kaupunginteatteri 1999, Teatteri Jurkka 2001.
– Markiisin unet. Tampereen Teatteri 2000. Käännetty myös ranskaksi ja ruotsiksi; tv-taltiointi TV1:lle, ohjaus Tapio Piirainen.
– Aurora. Espoon Teatteri 2002, ohjaus Petteri Grandström.
– Kirje vaimoltani. Teatteri Jurkka 2002.
– Viattomuuden loppu. Helsingin Kaupunginteatteri 2003, Lappeenrannan Kaupunginteatteri 2007.
– Hotelli. Lappeenrannan Kaupunginteatteri 2004.
– Westend. Teatteri Jurkka 2005.
– Tiimi. Helsingin Kaupunginteatteri 2005.
– Nollaneljäviisi. Tampereen Työväen Teatteri 2006, Teatteri Jurkka 2008.
– Geneve. Helsingin Kaupunginteatteri 2007.
– Lisäksi Romuooppera (Teatterikorkeakoulu 1996) sekä monologitrilogia Pelistä pois, Paikallisradio ja Sijaiset (Kallion Teatteri 1999–2000).

MUUT OHJAUKSET
– David Mamet: American Buffalo. Teatteri Jurkka 1998.
– Carlo Goldoni: Kahden herran palvelija. Teatteri Jurkka 2000.
– Lars Norén: Demonit. Turun Kaupunginteatteri 2002.
– Lars Norén: Bobby Fischer asuu Pasadenassa. Lahden Kaupunginteatteri