Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Omakustanteet pysyvät rehellisinä itselleen, Katariina Parhi

Aikakauslehti
www-artikkelit

Kaltio 3/2007
Toukokuu

 

Omakustanteet pysyvät rehellisinä itselleen

 

Teksti: Katariina Parhi
Kuvat Kajaanin taidemuseon näyttelystä ITE-Kainuu (3.6.–16.9.)

 

 

Sukulaisen kirjoittamia, kirjoitusvirheitä viliseviä muistelmateoksia ja naapurin pateettisia runokokoelmia vai piileskeleviä mestariluomuksia ja isoja kustantamoja vastaan kapinoivia anarkistisia kannanottoja?

 

Omakustanteet nauttivat jokseenkin kyseenalaista mainetta. Kustannusalan murroksen myötä kuka tahansa pystyy julkaisemaan omat kirjalliset tuotoksensa, vaikkei osaisi muodostaa kunnollisia virkkeitä. Moderni digipainotekniikka mahdollistaa pienienkin painosten ottamisen kohtuullisin kustannuksin.

Noloimpia silmiin osuneita esimerkkejä lienee kotiseutukirjailijan tuotos, jossa puidaan seikkaperäisesti kahden menneinä aikoina harvinaisen, rikollisia toimia harjoittaneen homoseksuaalin yksityiselämää. “Sitten he molemmat saivat organismin.´ Teosten toimittamattomuus tai suunnittelematon ulko-asu vaikuttavat valitettavan usein niiden kiinnostavuuteen.

Väinö Halonen, Sotkamo
Kuva: Pekka Agarth

Toisaalta niin oma- kuin pienkustanteidenkin maine määritellään liikaa kaupallisten raamien kautta. Kuluttajat johdatellaan luottamaan isojen kustantamojen laatuun, koska markkinoita hallitsee yksi kustantamo, jolla on suorat yhteydet kirjakauppoihin. Kirjakaupat puolestaan vähenevät ja teoksia myydään yhä enemmän monopoliasemaa nauttivan ketjun tiloissa. Omakustanteita saa etsiä, usein turhaan.
 
– Isoilta kustantamoilta tulee usein sellaisia kirjoja, joissa on erinomainen ulkoasu ja kehno sisältö, omakustantamisesta kirjoja kirjoittanut FM Kai Vakkuri huomauttaa. Hänen mielestään omakustanteiden ei tule alistua tanssien seinäkukkasiksi, sillä teokset yllättävät usein iloisesti. Monille omakustantaminen on itse tehty valinta, ei pakon sanelema päätös. Lisäksi Vakkurin mukaan omakustanteet ovat yksi mahdollisuus saada radikaaleja mielipiteitä julkisuuteen.
– Meillä ei luojan kiitos ole ennakkosensuuria!

Vakkuri arvelee, että eduskuntavaalien jälkipuintina alkaa ilmestyä poliittisia omakustanteita, joissa käsitellään maaliskuun tapahtumien merkitystä. Ei radikaaleja pamflettejakaan ole menneisyydessä avoimesti paukuteltu isoissa kustantamoissa. Monet uudenlaisen tyylin ilmaisijatkin Aleksis Kivestä lähtien ovat päätyneet julkaisemaan teoksensa ensin itse.


 

Omakustanteilla on myös omat menestystarinansa, kuten Juha Vuorisen perheyritys Diktaattori Oy:n kautta kustannetut Juoppohullu-kirjat. Vuorinen siirtyi viime vuonna WSOY:lle osittain jo siksi, että kirjan kustantaminen, julkaiseminen ja markkinointi itse lohmaisivat liiankin ison osan käytössä olevasta ajasta. Lisäksi Vuorisen kustannustoimittaja oli siirtynyt samaiseen kustantamoon.

Mutta onko omakustanteiden maine jo lähtökohtaisesti heikompi kuin kustannustoimittajan syynäävän silmän läpäissyt, kustantamossa julkaistu teos? Tämä on monesti valitettavan selvää, vaikka usein perusteetta. Vuorisen tekstiä ei aikoinaan huolittu kustantamoon, mutta valtaisan menestyksen myötä se siirtyi alakulttuuri-ilmiöstä pokkarimyynnin kärkeen.

Vakkuri muistuttaa, että omakustanteita julkaistaan paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää. Siinä missä kirjaan painettiin ennen julkaisijaksi “tekijän kustannuksella´, nimetään nykyään oma toiminimi, ei vähiten imagosyistä. Julkaisija on usein oma firma, kuten Vuorisen Diktaattori Oy tai J. K. Ihalaisen Palladium Kirjat. Kun näyttää siltä, että kirja on mennyt kustantamon syynin läpi, ei lukijan tarvitse luottaa omaan arvostelukykyynsä.

Tieteen kentällä maine on erityisen herkkä. Eräs menestyneen tiedekirjan itse kustantanut tieteilijä ei halunnut antaa haastattelua vedoten siihen, että olisi hänen toiminimensä intressien vastaista identifioitua omakustantajaksi. Lisäperusteena hän mainitsi, että toiminimi on kustantanut muidenkin kirjoja, ei vain hänen itsensä.

Tieto- ja tiedekirjallisuuteen ja kustantamiseen perehtynyt FT Olli Löytty ei pidä perustetta lainkaan poikkeuksellisena. Yleensä tiedekirjoja kustantavat pienet tai keskisuuret kustantamot, jotka pystyvät nopeaan toimintaan ja tietävät kontaktiensa kautta, mitä kirjoja korkeakouluissa milloinkin tarvitaan. Julkaiseminen on sikäli turvallista, että usein menekkiä pystytään jonkin verran ennakoimaan, ja opiskelun tai tutkimuksen vuoksi luet-tujen teosten levikki on, toisin kuin kaunokirjallisuudessa, taattua.
– Tiedekirjojen omakustantaminen on sitä vastoin vaikeaa, sillä tieteelliset tekstit tarvitsevat jonkinlaisen hyväksynnän tiedeyhteisöltä. Myöntävän julkaisupäätöksen saaminen kustantamolta, jonka ratkaisu perustuu yleensä asiantuntija-arvioihin, on tässä mielessä ensimmäinen askel siinä prosessissa, jossa tiedeyhteisö joko hyväksyy tai hylkää jonkin teoksen tieteelliset meriitit.

 

Jouko Kemppainen, Kajaani
Kuva: Pekka Agarth

 

Löytty toivoo, että kustannusalan vastenmielisistä, kaupallisuutta korostavista ja muutamia hittiteoksia suosivista piirteistä huolimatta lukijat löytäisivät Internetin ja verkostojensa kautta mielenkiintoisia teoksia, joita ei kirjakaupoista löydä.
– Seurauksena on väistämättä kirjakulttuurin pirstaloituminen, alakulttuuristuminen, mikä ei varmaankaan ole ihan huono asia kirjan tulevaisuutta ajatellen. Jos kirjoja ajatellaan taideluomina, on hyvä että tekstit saavat kasvaa rauhassa ilman ylenmääräisiä myyntiodotuksia. Ja koska alakulttuurit voivat olla suuriakin, myyntimenestyksiäkin tunnetaan.

Eikä välttämättä tarvitse puhua alakulttuureista. Oululaisen omakustantajan Teija Annelin mielestä ihmisillä on tarve muullekin kuin viihteelle, jota kuluttavat hänen mukaansa lähinnä väsyneet ihmiset.
– Ihmisillä on kova hengenjano. Viihdemössö ei kaikille riitä.

Teija Anneli hankkiutuu intuitionsa sanelemana erinäisiin tilaisuuksiin, kuten messuille, kirjastoihin, luontoon ja sairaalaan runo-performanssejaan esittämään. Sillä tavoin tekstit kohtaavat parhaimmalla tavalla kanssaihmisiä. Ohessa hän myy teoksiaan, joita menee tuhatkunta vuodessa. Hänen tuttunsa Eija Jaakola myy samaan tapaan kunnioitettavan määrän omia kirjojaan.

Teija Anneli ei koskaan edes harkinnut runojensa tarjoamista kustantamoille. Hän kirjoitti kerralla niin paljon, että runoista syntyi vuonna 2005 kolme runokokoelmaa; kolmoset, kuten hän itse sanoo. Kolmosten jälkeen syntyivät vielä kaksoset. Tänä vuonna tahti on rauhoittunut ja tulossa on vain yksi kirja, Peililasisalit.

Kun kolmoset olivat valmiina, ei hänellä ollut aikaa odotella julkaisupäätöksiä. Runot tuntuivat myös niin henkilökohtaisilta, ettei hän halunnut niitä kustannustoimittajan reposteltaviksi.
– Ne ovat minun tekstejäni. Käytän niitä itse, teen niillä mitä haluan. Säilytän punaisen langan.
 Tarkoituksena ei ollut missään vaiheessa myydä kymmeniätuhansia. Teija Annelille tärkeintä oli oman äänen löytäminen.
– Sitä haluaa varjella! Olen kuullut, että kustantajilta tulee paineita. Se on hirveä ajatus. Ihmisen on tärkeää olla itsensä kokoinen ja näköinen.


 

Omakustanteiden toimittamattomuus säilyttää jotain pyhää: itseilmaisun vapauden. Kun kaikkea ei pyritä tuotteistamaan ja mankeloimaan valmiiksi paketiksi, saavat ajatuksetkin hengittää. Kritiikki kuuluu olennaisena osana kirjallisuuden kenttään, mutta onko se aina tarpeellista? Avioeroja, läheisen kuolemaa tai rakkauden löytämistä käsittelevät runomuotoiset tunnepurkaukset koskettavat, vaikkeivät olisikaan niin sanottua korkeakirjallisuutta. Omalta tuntuvan ilmaisun voi jakaa.

Kai Vakkuri muistelee 50-luvulla häntä opettaneen Martti Haavion ajatusta kustantajien velvollisuudesta katsoa, ettei huonoja tekstejä pääse julkisuuteen. Hän on toista mieltä: kaikki kukat saavat kukkia.
Olli Löytty kääntää kustantamoiden suurena pidetyn merkityksen toisin päin ja kysyy, tarvitseeko kirjoittaja niitä:
– Saako nykyään kustannustoimittajan apua tekstin kohentamiseksi ja viimeistelemiseksi? Satsaako kustantaja juuri tällaisen kirjan markkinointiin, tunteeko se ylipäätään kirjan potentiaalista lukijakuntaa? Vai olisiko sittenkin viisaampaa julkaista itse, pyytää kaverit oikolukijoiksi ja myydä kirja epämuodollisia jakelukanavia myöten, vaikkapa kädestä käteen -menetelmällä?

Löytty uskoo, että omakustantaminen tulee entisestään lisääntymään. Monet sellaiset teokset, jotka olisivat ennen päätyneet kustantamojen listoille, tullaan julkaisemaan omakustanteina. Toisaalta isommat kustantamot etsivät teoksia perinteisesti pienempien kustantamojen reviiriltä.
– Ison tekijän on kuitenkin vaikea luoda alakulttuurista auraa ympärilleen; kulttikirjat eivät synny ammattimaisen markkinointikoneiston voimin.


 

Pohjois-Suomessa ilmestyy erityisen paljon omakustanteita. Monet julkaisevat yhden tai kaksi teosta, toiset monia. Joillekin omakustanteet ovat elämäntapa. Rovaniemeläinen Pentti Harjumaa on julkaissut omakustanteina yli kolmenkymmenen vuoden aikana lähes parikymmentä nimikettä, ja hänen vaimonsa Ritva-Liisa on yltänyt vajaassa kymmenessä vuodessa samaan. Harjumaan mielestä kirjallisuuden piirissä on arvovarauskenttä nokkimissysteemeineen ja kulttuurin portinvartijoineen. Näitä tahoja pidetään tarkoituksella yllä, sillä on kustantamojen etujen mukaista mustamaalata oma- ja pienkustanteet automaattisesti roskaksi ja epäilyttäviksi sepustuksiksi.

Hän itse puolustaa oma- ja pienkustannustoimintaa ja kirjoittamista sinnikkäästi.
– Näen, että kaikilla on oikeus omien henkisten tuotteiden julkistamiseen, vaikka jälki ei täydellistä olekaan. Sanomattakin on selvää, että sanataiteen kirjoittamisessa on pyrittävä niin korkeaan laatuun ja tasoon kuin ikinä kykenee ja yltää. Vakavan runoilun julkistamista ei tarvitse kuitenkaan missään vaiheessa hävetä, vaikkei se olisikaan muodoltaan täydellistä.

Täydellistä tai ei, omakustanteiden menestystapauksia ja tusinatuotteita tullaan näkemään jatkossakin. Toivottavasti ne tulevat löytämään yhä parempia keinoja kohdatakseen lukijansa.

 

Katariina Parhi


Kaltion seuraavassa numerossa julkaistaan artikkeli pienkustantajista.