Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Aatamin asussa ja vähän Eevankin - Markus H. Korhonen

Aikakauslehti
www-artikkelit
Aatamin asussa ja vähän eevankin

Renessanssin koko Sielu yhdessä katossa; luomisen ihmeitä, profeettoja, kolhoja naisia ja keikisteleviä kehonrakentajia – aistien ja estetiikan paratiisi Michelangelon silmin. Sikstuksen kappelin vastikään konservoiduissa freskoissa alastomuuden luonnollisuus viettelee katsojan mukaansa maailmaan, jossa opitut estot ja asenteet unhoittuvat. Pikkuporvarilta se käynee vahingossa. Muilta silkasta lankeamisen riemusta.

1/01                                          Teksti: FM Markus H. Korhonen
Kuvat: Vatikaanin museot

Fraasit sen sanovat: Aika pyhittää. Historia hyvittää. Särmät hioutuvat ja kontrastit heikkenevät. Samasta on kaiketi kyse, kun ajatellaan mikä on kulloinkin uskaliasta ja shokeeraavaa. Arkkitehtuurin puitteissa oli aikanaan muodikasta pilkata jugend-tyyliä. Nyt on muodikasta pilkata esimerkiksi viktoriaanista moraalia. Ongelma on kuitenkin siinä, kuinka vaikea on tarkastella ja ymmärtää ilmiöitä eri aikakaudesta käsin. On myös hurskasta pyydellä julkisesti anteeksi asioita, jotka tehtiin toisen tietämyksen, sivistyksen ja vakaumuksen vallitessa. Välimatkaa todellisuuteen on tekopyhimysten kannalta turvallisen pitkästi.

Nurinkurisesti tulee mieleen viktoriaaninen taide, jonka sallittiin esittää alastonta pintaa mielin määrin, kunhan aihe oli historiallinen ja ylevä. Siis hyväksyttävä. Alastomuuden käsite on tilanteesta kiinni. Suomalaisen tulisi ymmärtää tämä hyvin. Saunahan on pyhä paikka. Siellä ollaan ilman vaatteita, muttei alasti. Siellä alastomuus on kunniallista. Liian niukka leninki kirkossa taas epäilyttää. Tyypillinen, akateemisen opin pinnalliset perusteet omaksunut pikkuporvari – kylänsä ensimmäinen ylioppilas – vannoo renessanssin ylivertaisen kauneuden, sivistyksen ja ylevyyden nimiin. Osaapa nokkelasti fraasin tai kaksi latinaksikin. Hän tekee kuin kuka tahansa kunnon länsieurooppalainen tai oman lyseonsa itseriittoinen seniori. Ecce Homo –näyttely ahdistaa häntä, siinä missä naispappi saattaa säikäyttää. Kuitenkin kyynel tirahtaa oikeaoppisesti taiteen ylevien mestariteosten edessä, paremmalla seuramatkalla. Rembrandtista hän mainitsee sen opettajan neuvoman chiaroscuron. Mona Lisasta kuluneen leikkisästi: "Olipa se pienikokoinen!" Picasson kohdalla puhutaan turvallisesti väreistä ja kaikki abstrakti edustaakin varmuuden vuoksi voimakasta näkemystä. Vielä vuosikymmen sitten kohtasi vilpittömiä edustusrouvia, jotka uskalsivat ylistää kehyksiä hienoiksi. Moinen avoimuus on mennyttä aikaa. Siniset sukat ovat myös passé - tilalla on koko puku. Ulkoa opeteltu "sivistys" otaksutaan jo todelliseksi, ja kapean erikoistuntemuksen tuoma oppiarvo nostaa äänekkään kukon lopullisesti tunkion huipulle.

Alastomuudesta oli kyse. Taide- ja kulttuurihistoria vannoo renessanssin nimeen, muu historia toistaa kuluneita fraaseja Katolisen Kirkon rappiosta noina kultaisina aikoina. Ristiriita on veikeä. Olisivat kiitollisia siitä rappiosta. Ettei se vain ollut sitä tervettä maallistumista? Vuosina 1475-1564 elänyt kuvanveistotaiteen voimahahmo Michelangelo Buonarroti, on renessanssin "paavonurmi". Jopa liian giganttinen hahmo käsiteltäväksi yhdessä vaivaisessa kirjoituksessa, mutta kuitenkin. Kliseinen paradoksi on, että kuvanveistäjän ehkä tunnetuin työ on maalaus: Sikstuksen kappelin kattofreskot Vatikaanissa. Kiukkuinen ja epäsosiaalinen Michelangelo maalasi ne vuoden 1510 vaiheilla Paavin kotikappelin koristeeksi. Myöhemmin – 1540-luvulla – hän teki sen päätyseinään "Viimeisen tuomion".

Vasta tuolloin (1540-luvulla) hahmojen alastomuus herätti äänekästä kauhistelua. Liekö käänteisenä syynä uskonpuhdistus? Renessanssin luonnollisuus oli nyt miellettävä maallisuudeksi, moraalittomuudeksi. Renessanssikirjallisuuden itsekäs besserwisser – Aretino – sai hänkin paljon nokittavaa seinäfreskosta. Ihmisen kulta-ajan huuma himmeni uskonsotien lähestyessä. Lutherin vaatimukset säikäyttivät ja tuli tarve korostaa hurskautta, ettei sentään joka asiasta löytyisi protestoitavaa? Kenties. Renessanssin kirkkaat aamut ja elämänilo ajautuivat ristiriitaan kirkollisen imagon kanssa. Paavi Paavali IV antoi 1566 erään Volterra-nimisen maalarin peitellä hahmoja lannevaatteilla. Aina 1800-luvulle asti Michelangelon freskoja töhrittiin siveyssuhdanteiden mukaan. Hiljalleen unohtui myös, että "pakanallisella" symboliikalla oli aikanaan kristinuskon arvoja tukevaa merkitystäkin. Michelangelon maine, renessanssin ylevä suuruus ja historian ihastuttava painolasti kätkivät myös henkilökohtaiset ambitiot. Kuvaavaa on, että toisen suuren – Tizianin – allegorisen maalauksen "Taivaallinen ja maallinen rakkaus" naishahmojen vaatetettua naista alettiin luulla taivaalliseksi ja alastonta maalliseksi, vaikka asia oli alun perin toisinpäin.

Maanisesti työskennelleen Michelangelon oma elämä oli lähes ainaista riitelyä ja hektisyyttä. Hän oli mitä vaikein persoona, eivätkä hänen työnantajansa olleet mestaria helpompia. Michelangelon maallisista intohimoistakin on spekuloitu. Ainoaksi naispuoliseksi – ja platoniseksi – kohteeksi on mainittu runoilija, Pascaran markiisitar Vittoria Colonna (k. 1547). Toinen voimallisen kiintymyksen kohde oli Tommaso dei Cavalieri. Saivartelu Michelangelon viesteistä kuulostaa halvan pintaliitoiselta ja amerikkalaisen muodikkaalta, mutta kiusaus kiinnittää huomiota tiettyihin detaljeihin on liian suuri.

Paratiisin Eeva on valju ilmestys, Sibyllat varsin viehkeitä ja järeitä. Ehkä tarkoitus on korostaa hahmojen vakavuutta ja ikiviisauttakin, mutta silti Cumaen Sibylla (s. 24) näyttää vanhalta Alexei Karelinilta. Sisältyyhän naturalismiinkin kai kauneuden aspekteja. Vähemmän sovinnaisia vain. Kattofreskojen keskeisiä aiheita kehystävistä, maalatuista arkkitehtonisista puitteista kurottelee ja vääntelehtii kuitenkin lukemattomia estottomia ja omasta viehkeydestään varsin tietoisen oloisia ignudoja (s. 27). He eivät varasta show'ta, mutta ovat selkeästi läsnä soreine poseerauksineen. Kuin keikistelevänä osana kaiken olevaisen perusrakenteita. Ne huomataan, mutta niistä ei puhuta. Eihän kukaan puutu enää näiden klassikkojen alastomuuteenkaan. Sehän on luonnollista, ja luonnollisen täytyy olla puhdasta. Eikä itsestäänselvyyksiä tarvitse korostaa. Maailman ihannekuva on saavutettu tuossa tasapainoisessa freskossa; korkealla katossa, ihmisten päiden yläpuolella. Tuon katon alla kävelevät ihmiset, jotka huomaavat tai ovat huomaavinaan. Tuon katon alla valitaan Pietarin Istuimen perillinen – Paavi. Tuon katon ylevyyteen ja inhimilliseen kauneuden esimerkillisyyteen vannovat myös suomalaiset pikkuporvarit, niin hurskastelijat kuin hyväntahtoisetkin. Taide on kaunista ja ylevää. Se kurkistaa alitajuntaamme ja aivan huomaamatta tunnustamme kuinka monimuotoisiksi meidät ja maailma on luotu. Kristityn maailman keskuspaikassa, kaikkien kuolevaisten yläpuolella on kaikessa luonnollisuudessaan monimuotoinen ihminen. Jumalan kuva Aatamin asussa ja vähän Eevankin.

KUVATEKSTIT:

Cumaen Sibylla, oraakkeli. Michelangelon järeääkin järeämpi naishahmo. Naishahmo todellakin, tarkkasilmäinen sen huomaa. Ehkä robustin olemuksen tarkoitus on viestittää vanhatestamentillista vakavuutta ja henkistä voimaa. Muitakin tulkintoja on. Kuten, että Michelangelolla ei ollut silmää naiselliselle olemukselle, edes henkisellä tasolla. Naiset jäivät pakollisiksi statisteiksi tai jopa karikatyyreiksi.

Sensuelli ja itseriittoinen ignudo, jonka tietoisen poseerauksen paljastamissa, sinänsä tarpeettomissa yksityiskohdissa voi nähdä jopa piruilun ja ilkikurisen huumorin häivähdyksiä. Ympäristö ja aika pyhittää. Tämän keikistelyn alapuolella on suoritettu kaikki uuden ajan paavinvaalit. Ja suoritetaan vastaisuudessakin.

Kannattiko konservoida? Sikstuksen kappelin katto. Eräs läntisen taiteen keskeisistä muistomerkeistä. Se on muokannut käsityksiä uskonnollisesta symboliikasta ja muotokielestä siinä määrin, että 1990-luvun lopulla tehty konservointityö herättää voimakasta puolesta- ja vastaan-keskustelua. Riita koskee sitä onko liian tehokkailla konservointimenetelmillä "päällemaalattu" alkuperäistä maalausta vai onko värit kirkastettu oletetun alkuperäisiksi. Vuosisatojen tummentumat ja haalistumat on mielletty jopa osaksi kokonaisuutta. Eräiden taideauktoriteettien mielestä niiden poistaminen jopa muuttaa maalauksissa nähtyjä viestejä – tai ainakin aikojen saatossa niistä tehdyt tulkinnat saattavat ontua.

Viimeinen tuomio, joka valmistui 30 vuotta muita maalauksia myöhemmin noin vuonna 1540. Jylhässä ja ankarassa monumentaalisuudessaan sen on sanottu ennakoivan renessanssin hiipumista, lähestyviä uskonnollisia ristiriitoja. Aluksi keskellä oleva atleettinen Kristus-hahmo oli alaston. Korostuneessa siveydentunnossa myöhemmät vallanpitäjät antoivat erään "housumaalarin" vaatettaa armottoman alastomia hahmoja. Oikealla, alhaalla näkyvän manalan herralle Michelangelon kerrotaan maalannen paavillisen varainhoitajan kasvot.