Ensimmäisestä viestistä lähtien (päivätty 4.marraskuuta 1999) olemme keskustelleet sähköisen postin välityksellä. Vastaukset tulevat immateriaalisesti tekstinä kuvaruutuun.
Viimeisen kirjasi Ystävän muotokuva kertojaminä oli "Pentti Holappa". Voiko tämän haastattelun lukija olla varma vastauksiasi  lukiessaan onko kirjoittajana, kertojaminä "Pentti Holappa" vai kirjailija Pentti Holappa?
Pentti Holappa: Vuorotellen kumpikin. Valehdellessaan PH on kertojaminä, rehellisenä Pentti Holappa.
Pyydän anteeksi, että aloitan haastattelun näin populääristi eli homousteemalla, mutta muiden lehtien tavoin nostamme rajusti levikkiämme. Irtonumeromyyntimme räjähtää nykyisestä paristakymmenestä varmasti ainakin kolmeenkymmeneenviiteen.
Viime syksynä Finlandia-palkinnon voittaneesta Ystävän muotokuva tehtiin julkisuudessa vahvasti homoeroottinen teos. Myös Liisamaija Laaksonen palkintojenjakopuheessaan piti kirjaa homoeroottisena. Onko kirja 0-%:sti, 50%:sti vai 100%:sti homo-eroottinen?
PH: Tätä ominaisuutta voi mitata vain lukijan hormonikierrolla. Varusmiesten keskuudessa se ilmeisesti osoittautuisi korkea-asteisesti homoeroottiseksi (miksei myös kadettikoulussa, jos se kelpuutettaisiin sinne oppikirjaksi). Sivistyneet naislukijat pitävät sitä isojen poikien satuna.
Annetaan puheenvuoro myös kirjan Ystävän muotokuva "Pentti Holapalle":

Hän (Asser) nukahti kuin taistelun uuvuttama soturi. Se oli ansaittua unta, sillä olihan hän edellisenä yönä temmeltänyt miekka pystyssä vuodattaen tantereelle runsain mitoin elämännestettä. Kunpa nuorukaiset kaikissa armeijoissa taistelisivat samanlaisin asein! Vähemmän itkettäisiin.

Esität kirjassasi hyvin lohduttoman kuvan ystävyydestä ja rakkaudesta. Uskotko henkilökohtaisesti rakkauteen vai oletko vanha, kärttyinen ja ehkä kyyninenkin mies?
PH: Olen vanha ja joskus kärttyinen (vaikka usein silloinkin hymyilen). Kyyninen en ole eikä tarkoitukseni ollut antaa lohdutonta kuvaa ystävyydestä tai rakkaudesta. Molemmissa tunteissa on intohimoa, joka hallitsee romaanihenkilöitten elämää, mutta tietysti sekä ystävyys että rakkaus ovat aineettomia mielentiloja (niitä voidaan sanoa myös illuusioiksi) ja sen tähden alttiita ulkoisille häiriöille, niin sanotuille elämän realiteeteille - ja tunteet kuluvat, vaikka ihmeellistä voimaa intohimo ihmismieleen kehittää. Se aiheuttaa maanjäristyksiä.
Olen vasta 38-vuotias, joten tiedän vielä vähän vanhenemisesta. Tarkoititko edellisessä sitä, että tunteet kuluvat vanhetessa vai suhteen vanhetessa?
PH: Valitsin oikeastaan väärän verbin. Väittäessäni tunteiden kuluvan aiheutan sellaisen käsityksen, että ne ovat alkujaan kiinteitä ja selkeärajaisia mielentiloja, vaikka niiden olemus sinänsä on häilyvä ja epävakaa prosessi - niin juuri - ikään kuin kemiallinen prosessi, johon taukoamatta sotkeutuu vierasta ainesta. Ulkomaailma ei jätä niitä rauhaan ja oman mielen syvyyksistä purkautuu niin ikään etäisiä muistoja ja muita häiriötekijöitä. Lopulta alkuperäinen mielentila, siis rakkaus, heijastuu vain etäisesti, jos ollenkaan, aiheuttamaansa lopputulokseen, rakkauden muistoon.
Prosessi ei väistämättä riipu kokijan ikävuosista. Jotkut ihmiset syntyvät vanhoina (ainakin siltä vaikuttaa), toiset eivät toivu intohimoistaan ennen kuoleman lääkitystä.

"PH": Muistuttaisinpa ikätovereitani, joiden katseen vanhuuden viisaus on kirkastanut. Niin sanon, mutta niin sanoessani tiedän, etten milloinkaan tavoita resignaation seesteisyyttä.

Miten tunne-elämä muuttuu iän myötä ja mikä on sen merkitys luovalle työllesi?
PH: Myöhäisellä iällä olen saanut leipätöiltä aikaa kirjoittamiselle ja omalle itselleni. Yhteiskunnallista vaikuttamista olen niin ikään väistänyt. Kuvitelmat, illuusiot, ovat samalla vallanneet tilaa ns. rationaaliselta, tavoitteelliselta toiminnalta. Nopeaan seksuaaliseen tyydytykseen on tarjoutunut mahdollisuuksia harvemmin kuin nuorena. Samalla olen alkanut uskotella itselleni, ettei itse akti ole olennainen tapahtuma vaan sitä edeltävät toiveet ja jälkeenpäin (katkeransuloiset) muistot. Tämä taitaa olla "naismainen" asenne ja myönnänkin jollain lailla kadehtineeni ja yhä kadehtivani aitoja uroksia, jotka seksuaalisen tyydytyksen saatuaan nousevat, örähtävät ja kävelevät tiehensä.
Veijo Merihän on todennut, että hän ei ole pitkään pystynyt kirjoittamaan kaunokirjallisuutta ja siksi on siirtynyt kirjoittamaan historiasta kertovia teoksia.
PH: Veijo Meri ja minä olemme aika erilaisia ihmisiä ja kirjailijoita. Sehän ei ole uutinen.
Tuomas Akvinolaisen kirjoituksia on tulkittu siten, että rakkaus on varsinaiselta olemukseltaan toiseen suhtautumista ikään kuin itsensä suhtautumisena.
Pääsemmekö koskaan viime kädessä perille toiseudesta, pystymmekö rakastamaan koskaan tosiolevaa, vai rakastammeko vain ja ainoastaan vain itsellemme tarpeellista ja itse luomiamme mielikuvia, reproduktioita (onkohan oikea sana?) - ihmisistä, asioista, kutsumuksesta, kirjan henkilöhahmoista, mistä tahansa puhuttaessa?
PH: Näkö-, kuulo- ja muut aistimuksemme ovat viime kädessä omien monimutkaisten aivoprosessiemme tuotoksia, joten luonnollisesti myös aistimuksiin kytketyt ulkoisen maailman objektit, rakastetut muiden mukana, saavat merkityksensä meidän mielessämme subjektiivisen todellisuutemme historiallisina henkilöinä. Rakastetut ja sankarit, viholliset ja henkilökohtaiset gangsterimme sommittelevat mielessämme omia tarinoitaan, jotka toisinaan palvelevat meidän hyvinvointiamme, toisinaan ajavat meitä itsetuhoa kohti. Henkimaailman asioista ei Pirukaan onnistu pitämään kirjaa.

Onko sinulla mitään suhdetta Ylikiiminkiin? Sinua on kuluneen talven aikana  kutsuttu useamman kerran mm. sanomalehti Kalevassa Ylikiimingin suureksi pojaksi Pentti Holapaksi.

"PH": Isä kaatui jo talvisodassa 1939, mutta äiti, sisareni ja veljeni asuivat yhdessä huoneen ja keittiön asunnossa Tampereella. Ÿiti oli töissä pellavatehtaalla, veljeni maalarina lentokonetehtaalla ja sisar pienessä ompeluliikkeessä...

HILJAA! Annetaan Pentti Holapan kertoa.
PH: Olin muutaman viikon ikäinen, kun ylikiiminkiläisen isäni hylkäämä äitini (25 v) toi minut sekä veljeni (3 v.) ja sisareni   (2 v.) lapsuudenkotiinsa Ikaalisiin.
Matka taittui ensin junalla Oulusta Tampereelle ja sieltä kestikievarin hevoskyydillä 8 km:n etäisyydelle määränpäästä. Kai joku naapuri poimi sitten äidin lapsineen kärryilleen.
Olin 39-vuotias (1966), kun palasin Suomeen oleiltuani 5 vuotta Ranskassa. Lähdin kiertämään Suomea rättisitikalla ystäväni Olli-Matti Ronimuksen ja villakoiran kanssa. Poikkesimme myös Ylikiimingin Sangin kylään ja kyselemällä löysin taloon, jonka isäntä tunnustautui (pikku)serkukseni. Hän näytti minulle jäännökset siitä maapohjaisesta mökistä, jossa isäni äiti oli viettänyt viimeiset elinvuotensa. (Viittaan runoon "Orjat" kokoelmassa "Valaistu kaupunki Ruijan pimeydessä").
Oulun seudulla on käyty keskustelua sopiiko myös runosi "Kotomaatani huudan" (Runon polkuja kokoelma, 1962) maisemat Ylikiiminkiin.
PH: Huomio! Jättäessäni Ylikiimingin äitini sylissä olin ehkä kuukauden ikäinen, mutta ikaalilaisen lapsuudenmaisemankin läpi heijastuu raamatullinen maa, äidinisäni ääneenluvun herättämä kuvitelma.
Mutta, mutta... "Pentti Holapan" rakkaimman Asser Vahonkin koti oli jossainpäin Pohjanmaata, esi-isiesi mailla?
PH: Sain sopivan tilaisuuden kuvailla Pohjanmaan mahtipontista maalaisarkkitehtuuria. Se sopi kohtalokkaitten tapahtumien kehykseksi.
Hmm..., mutta olit pääsemässä hyvään alkuun, kun keskeytin. Jatka vain suhteestasi Ylikiiminkiin.
PH: Vuonna 1972 minut kutsuttiin kuudeksi kuukaudeksi kulttuuriministerin tehtävään sosialidemokraattiseen vähemmistöhallitukseen. Silloin keskustapuoluelainen kunnallisneuvos, jonka nimeä en vahingokseni muista, toi minulle Ylikiiminki-viirin, jonka jalustan hopealaattaan oli kaiverrettu minun nimeni. Se oli kaunis ja liikuttava ele. Viiri on kunniapaikalla kesäasunnollani Virroilla.
Olisin mielelläni suurempi kuin olen tuottaakseni enemmän kunniaa Ylikiimingille. (Tosin äitini ei ollut ihan varma, olinko syntynyt Muhoksen vai Ylikiimingin puolella. Viimeksi mainitun kirjoihin minut joka tapauksessa merkittiin.)
Etäinen sukulainen Veli Holappa Lappeenrannasta on tehnyt holapoista sukututkimuksen, josta olen luovuttanut kopion SKS:n kirjallisuusarkistoon. Tutkimuksessa vilisee ylikiiminkiläisiä nimiä.
Oulunseudulla on harrastettu pohjoista itseruoskintaa. Ylikiiminkiläinen luokanopettaja Sirkka Kokko kirjoitti Kalevaan 8.1.1999 seuraavasti: "Hyvän työn Suomen kulttuurielämälle teki (Pentti Holapan) isä, kun katosi. Tuskinpa tällaisella kulttuurikielteisellä seudulla kynänkäyttöä olisi Pentille opetettu. Kirveen ja kuokan käytön oppiminen olisi ollut hänelle täällä tarpeellisempaa. Kyllä ne äidin vanhemmat (isoisä oli suuri henkinen vaikuttaja) ja yleensä Isoviidan suku hänestä kirjailijaa muokkasivat. Tuskinpa täällä syrjäkylillä Pentillä muutenkaan olisi kovin mukavaa ollut, jos hän olisi ruvennut poikia katselemaan sillä silmällä. En usko, että Ystävän muotokuvaan olisi näillä main saatu ainesta."
Onko etelän ilma kevyempää hengittää? Edelleenkin taidat viettää vuosittain huomattavan osan ajastasi Ranskassa. Saatko taiteilijana ja intelligentsian edustajana enemmän vaikutteita ja virikkeitä Ranskasta vai onko eläminen siellä mukavampaa?
PH: Mummuni, äidinäitini, suojeli minua, viidettätoista lastaan kohtuuttomuuksiin asti. En päässyt sopivassa iässä oppimaan puukon, saati kuokan ja kirveen käyttöä. Olen sitä monta kertaa pahoitellut.
Ylikiimingin karuissa oloissa taiteilu - runous ja kirjallisuus yleensä - olisi ainakin vuosisadan alkukymmenillä ollut vierasta ylellisyyttä, vaikka olihan äidinisäni, taatani, hänkin köyhä pientilallinen (siis l4 lasta), käynyt vain kaksi vuotta kiertokoulua, ja silti hän oli innokas lukumies ja mielikuvitusihminen. Hän se tartutti minuun kuvitelmien nälän. Olikohan siinä jotain geneettistä, sillä myös äitini, tehtaantyöläinen, luki mielellään romaaneja ja laajensi niillä arkitodellisuuttaan.
Ranskaan ja ranskalaisen kulttuurin pariin olen ajautunut aika lailla sattuman ohjaamana niin kuin muihinkin elämäni vaiheisiin. Nykyisin Ranska on toinen kotimaani ja olisin onneton, jos en pääsisi siellä käymään ja välillä siellä asumaan. Tiedän yleistäväni, kun sanon, että Ranska on individualistien maa, mutta jotain totta siinä on. Individualistit ovat suvaitsevaisia, koska ovat narsistisesti kiinnostuneita lähinnä itsestään, mutta myös itsekkäitä ja tarvittaessa kovia. (Samaa sanotaan myös amerikkalaisista, yleistäen.)
Homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan Suomen saloilla julkipuheissa kauhistellen, mutta kummia juttuja tapahtuu metsien pimennoissa. Helsingissä olen tavannut monia Kainuussa syntynyttä "homoa" (naurettava nimitys), melkein yhtä monta kuin sieltä peräisin olevaa "heteroa". Ranskalaisessa kulttuuriympäristössä sukupuolista leimaamista pidetään tyhmänä, pikkuporvarillinen maailma taas on kaikkialla samanlainen, niin Ylikiimingin kirkonkylässä kuin Pariisissa.

"PH": Välillä vaahtoan kuin alkuihminen, siis kuin kaunis kiiltäväkarvainen lihansyöjänisäkäs. Hetken kuluttua tunnustaudun pikkuporvariksi, joka ei ole koskaan uskaltanut katsoa itseään peilistä eikä kuunnella sisäelinten ahdistunutta rukousta.

Kaisu Mikkolakin kirjoitti Kalevassa: " Tässä pitäjässä (Ylikiiminki) on enemmän Holapoita kuin oikeita ihmisiä, jos yhteen vanhustentalon mummoon on uskomista."
PH: Onnettomuudet kasautuvat, niin Luoja on säätänyt.

Tietoni psykoanalyysistä ovat yhtä verrattomat kuin kirjallisuudesta. Se miten siirryt teksteissäsi hetkessä brutaaliudesta äärimmäiseen herkkyyteen taitaa johtua isättömyydestä. Oletko tavannut aikuisemmalla iälläsi koskaan häntä? Loitteko suhdetta?
PH: Olen kuvitellut, että suhteeni biologiseen isääni on melko neutraali. En ole vihannut enkä rakastanut (kaivannut) häntä. Tapasin hänet 15 minuutin ajan vuonna 1966, siis 39-vuotiaana. Se oli hiukan kiusallista mutta ei järkyttävää.

Miten ranskalaiset taidevirtaukset, esim. kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa... eroavat siitä mitä Suomessa on meneillään?
PH: Huonoja kirjoja ei Ranskan valtalehdissä juuri arvioida - ei siis haukutakaan. Juuri valtalehtien arvostelijat ovat tavallisesti ammattitaitoista ja oppinutta väkeä ja koska he saavat kirjoittaa itselleen mieluisista kirjoista, on arvostelujen yleissävy innostunut. Poliittisten vastustajien kirjoja tietysti ruhjotaan mielin määrin.
Helsingin Sanomien kuvataidearvostelut ovat minusta usein naurettavia, mutta samanlaista käsitepuuroa tuotetaan kuvataidearvosteluna vähän kaikkialla. 60-luvun jälkeen on medioiden mielistely ja sensaationtavoittelu muuttanut suurimman osan länsimaisesta kuvataiteesta pelleilyksi. Tämän ovat monet älykkäät ihmiset esim. Ranskassa uskaltaneet sanoa. Ei ole pakko kuolata ihastuksesta esimerkiksi Helsingin Kiasmalle.
Finlandia-palkinnonjakotilaisuudessa aloitit keskustelun suomalaisen kritiikin tilasta. Onko keskustelu jatkunut toivomallasi tavalla ja onko tapahtunut muutosta parempaan?
PH: Ei minulla ollut suunnitelmaa avaukseni jälkihoidosta. Puhuin, koska tiesin ilmaisevani monia ahdistavan mielipiteen. Luulen, että puheenvuoroni oli hyödyllinen. Ns. vapaassa yhteiskunnassa keskustelu luonnollisesti polveilee. Yleisten teemojen rinnalla purkautuvat myös henkilökohtaiset turhaumat.
Ystävän muotokuvassa esitit kriittistä kuvaa taiteen kaupallistamisesta? Mutta sinut on nähty mm. Anna-lehden palstoilla esittelemässä kotiasi ja TV:n keskusteluohjelmissa. Nytkin flirttaat Kaltion kanssa, miksi?
PH: En ole myynyt sieluani Annalle enkä aio luovuttaa sitä myöskään Kaltiolle - en ainakaan halvalla. Ei kriittinen suhtautuminen kaupallisuuteen välttämättä edellytä murjottamista eikä epäystävällisyyttä.
Kaltiolla on siis aihetta pieneen toivoon. Mutta kuinka olet kiertänyt palkintosi saannin jälkeen Suomea esiintymässä ja kuinka pohjoisessa olet käynyt? Soitin Ylikiimingin kirjastoon, jossa kertoivat monta kertaa miettineensä kutsua sinua sinne. Oletko saanut kutsua?
PH: En ole saanut kutsua Ylikiiminkiin enkä ole ihan varma lähtisinkö. Moniin kutsuihin vastaan kieltävästi ja katson sen oikeudekseni, sillä jatkan kirjailijanammattia. Tarvitsen työrauhaa. En ole esiintyvä taiteilija.

"PH": Ensiksi on tunnustettava, että tosiasiassa en ole kirjailija. Se on vain peiteidentiteetti, jonka suojassa liikun maasta toiseen salakuljettajana.

Vaikka nykyisin olet väistänyt yhteiskunnallista vaikuttamista, en malta olla kysymättä onko oikein? Vaikka meillä on sukupuolten välinen tasa-arvolaki, meiltä puuttuu erotiikasta tasa-arvolaki. Eikö olisi oikein määritellä, että kaiken julkisuudessa olevan erotiikan tulee olla joko kokonaan bi-seksuaalista (siis myös Kauniit ja rohkeat) tai esim. vaihteluvälillä 40 - 60% sekä homo- että heteroseksuaalista.
PH: Yksityisten kansalaisten erotiikkaa ja muuta tunne-elämää ei pidä säädellä laeilla eikä asetuksilla. Nyt on todettavissa, että homoseksuaalista käyttäytymistä ja homoseksuaalisia parisuhteita kohdellaan yhä useammissa kehittyneissä maissa lainsäädännöllisesti samalla tavalla kuin vastaavia heteroseksuaalisia muotoja. Suomi on jättäytymässä suvaitsemattomuuden takapajulaksi.
Yhäkö rakastat "Asser Vahoa"? Milloin olet tavannut häntä viimeksi? Mitä hänelle kuuluu?
PH: Kysymys syventyy mielessäni suuria arvoituksia kohti. Voiko aineetonta olentoa rakastaa? Nähtävästi voi. Rakastavathan monet Jumalaa ja ovat valmiita kuolemaan Hänen puolestaan (mitäpä hyötyä siitä olisi?), vaikka eivät ole pystyneet edes kuvittelemaan Hänen kasvojaan.
Sanottakoon, että olisin valmis rakastumaan Asser Vahoon, jos hän lähestyisi minua. Toistaiseksi hän kuuluu tiukasti (mustasukkaisen) "Pentti Holapan" tuttavapiiriin. Totta puhuen luulen kyllä äskettäin nähneeni Helsingin keskustan väentungoksessa Asser Vahon, pitkän ja kauniisti harmaantuneen herrasmiehen. (Maailmankiertolainen olisi siis palannut Suomeen.) Hän ei tietenkään tuntenut minua, mutta itsepäisen tuijotukseni häiritsemänä hän sentään vilkaisi minua ja kohotti kulmiaan. Sen verran hän kiinnostui minusta. Aika yksipuolista!

"PH"-lainaukset Pentti Holapan kirjasta Ystävän muotokuva.