Jorma Kurvinen  - sodan poika, ja Euroopan


T  e  k  s  t  i  :      A  r  i    P  a  u  l  o  w     ,    k  u  v  a  :   J  a  a  n  i    F  ö  h  r

Viime kesäkuussa 70 vuotta täyttänyt Jorma Kurvinen on kirjoittanut paljon sotakirjoja. Jouluksi ilmestyy uuden Susikoira Roin lisäksi sotaromaani Salainen käsky. Voisikin olettaa, että sota teki vuonna 1931 Oulussa syntyneeseen miehenalkuun suuren vaikutuksen. Se tekikin, mutta sitä ennen olivat elokuvat.

30-luvulla Oulu oli alle 30.000 asukkaan pikkukaupunki, jonka lumivallien reunustamat kadut olivat täynnä reenjälkiä ja hevosenkokkareita. Pojankoltiaiset tunsivat kaupungin jokaisen auton. Tuulahduksen kulttuurista toi Isokadun ja Asemakadun kulmauksessa sijaitseva Westerlundin musiikkiliike, jota johti legendaarinen musiikkimies Paavo Kaijalainen, Kaija-Pate. Oli kuitenkin jotain myös lapsille.
"Asuimme Asemakadulla ja saman pihan pojat pääsivät elokuvateatteri Tähteen ilmaiseksi. Lapsuus meni teatterin hämärässä. Katsoin Robin Hoodin varmaan viisi kertaa peräkkäin ja näin kaikki Tarzan-leffat. Koneenkäyttäjä Suhonen antoi meidän katsoa myös kaikki lapsilta kielletyt", Kurvinen nauraa.

Kolmekymmentäluvun lopun noususuhdanteen aikana kahvilayrittäjä-äiti osti matkustajakodin Sotkamosta. Suomeen odotettiin olympialaisia ja turisteja. Toisin kuitenkin kävi. Vieraat tulivatkin ase kädessä ja matkustajakodista tehtiin esikunta. Perhe joutui muuttamaan Muhokselle.
"Pieni Hyrkkään kylä eli täysin sodan ehdoilla. Rintamalle lähti miehiä, ja heitä tuli sieltä milloin missäkin kunnossa, myös arkussa. Navetan katolta katsoimme, kun pommikoneet jyrisivät ylitsemme Ouluun. Leimahduksista näimme kun ne pudottivat lastinsa. Sen lähemmäksi sotaa en onneksi joutunut", Kurvinen huokaa.
Muhoksen aika oli tärkeä tulevalle kirjailijalle, sillä siellä hän kuuli lukemattomia rintamatarinoita, joita on sittemmin käyttänyt teoksissaan. Osa sen aikaisista suhteista on säilynyt näihin päiviin saakka. Se, että sotaromaanit pohjautuvat tositapauksiin, antaa Kurviselle oikeutuksen kirjoittaa sieltä jostakin, vaikka ei itse juoksuhaudoissa ollutkaan.

Sota-aikana Kurvinen oppi myös lukemaan kirjoja. "Luin kaiken mitä taloista löytyi ja lainasin useista kirjastoista, kun niissä oli lainauskiintiöt", Kurvinen kertoo. Suosikkeja olivat Toivo Pekkanen ja nuortenkirjailija Aaro Honka. Suurimman vaikutuksen teki myöhemmin löytynyt Ernest Hemingway, joka kirjoitti "miesten maailmasta ja oli amerikkalaisen laaja-alaisuuden kuvaaja, taistelihan kirjailija itsekin Espanjassa sosialistien puolella". Hemingwayn Afrikka-romaanit eivät tehneet niin suurta vaikutusta. Syynä oli ehkä suuri valkoinen metsästäjä -asenne. "Mutta kukaan ei kai ole täydellinen", virnistää Kurvinen.

Nuortenkirjojen ja sotaromaanien lisäksi Kurvinen kirjoittaa paljon työnteosta ja miesten välisestä kaveruudesta. Työn tekoon nuorukainen tutustui sodan jälkeen Oulujokivarren voimalaitostyömailla. Aika neljäkymmentäluvun lopulla oli hurjaa. Suomea jälleenrakennettiin vauhdilla, väestö ja miehet liikkuivat ja rintamalla olleet olivat tottuneet väkivaltaan. Kaikki eivät sopeutuneet siviilielämään vaikeuksitta. Taksimurhia tehtiin ja viina virtasi. "Muhoksella oli Mämmi-niminen poliisi, josta sanottiin, että se ampuu ensin ja varoittaa sitten", hymähtää Kurvinen. "Näin jälkeenpäin ajatellen kovat otteet olivat ehkä tarpeenkin".

Armeijan jälkeen Kurvinen teki kaverinsa kanssa polkupyöräretken kolmeentoista Euroopan maahan. Sodan raunioittama ja liittoutuneiden miehittämä maanosa teki parikymppiseen miehen-alkuun syvän vaikutuksen.
"Niissä oloissa se oli hurja reissu, kun viisumitkin olivat määräaikaisia", muistelee Kurvinen.
Näihin aikoihin Kurviselle oli jo selvää, että hän tulisi elättämään itsensä kirjoittamalla. Ei kuitenkaan kirjailijana, vaan toimittajana. Metsätyönjohtaja isä oli kynämiehiä, joten kotona ei ammattihaaveita kauhisteltu.
Iin yhteiskoulua käyneen Kurvisen mukaan hänellä ei ollut kirjoittamiseen innostavaa äidinkielenopettajaa, vaikka koulutovereista, professori Jukka Nevakivestä ja Antti Hyrystä, kirjoittajia tulikin. "Viimeisellä luokalla tosin ainekirjoitusnumero nousi, kun opettaja vaihtui", Kurvinen muistaa.

50-luvun alussa Kurvinen toimi Marraskoskella epäpätevänä opettajana. Tämä aika oli merkittävä paitsi siksi, että hän kuuli huimia erä- ja sotatarinoita Lapin miehiltä, kuten kenraali K.M. Walleniuksen eräkaverilta Kukka-Mikolta, myös siksi, että hän kohtasi vaimonsa Aira Annikki Rinteen. Vaimo ei koskaan vaatinut miestään hankkimaan kunnon ammattia, vaan tuki tämän päätöstä jäädä vapaaksi kirjailijaksi Kolmio-Kirjan kustannusjohtajan toimesta vuonna 1976.
"Lapissa oli siihen aikaan värikästä porukkaa", kertoo Kurvinen. "Koulun keittolassa oli töissä entinen miss Lappi, joka hulluuksissaan oli lähtenyt sodan jälkeen saksalaisten matkaan". Tältä ajalta löytyivät ainekset tänä syksynä ilmestyvään romaaniin Salainen käsky.

Kuusikymmenluvulle tultaessa lehtimies Kurvinen oli julkaissut ensimmäisen romaaninsa. Korkeakouluna kirjailijan uralle hän pitää työväenopiston kirjoittajakursseja, joita vetivät professori Esko Ervasti ja nykyinen kouluneuvos Pauli Anttila. "Samoilla kursseilla kävivät mm. Jukka Aarni, Matti Rossi ja Norssin entinen opettaja Tauno Lähteenkorva. Työväenopistoon minut houkutteli Erkki Korhonen, joka on eräs viisaimmista tuntemistani miehistä. Tämän porukan kanssa kokoonnumme vieläkin muun muassa joulun perinnekahvien merkeissä".

Sotakirjojen lisäksi toinen tärkeä alue Kurvisen repertoaarissa ovat miesten kaveruudesta ja työnteosta kertovat romaanit, kuten Rekka, Velkakirja ja Hirvisyksy. Ulkopuolisesta näyttää helposti, että kirjailija näkee miesten ystävyyden pinnallisena oman miehuuden todisteluna. Kurvinen toteaa kuitenkin, että pinnan alla ystävyys ja kaveruus elävät ja auttavat jaksamaan.
Olen myös huomannut, että Kurvisen kirjoissa naisilla on elämänviisautta enemmän kuin miehillä. Kysymyksen, uskooko hän, että miesten ja naisten maailmat eivät koskaan kohtaa, hän kiertää toteamalla, että "todennäköisesti kunnioitan naisia niin paljon, että teen heistä liian täydellisiä. Antti Tuuri kysyikin kerran, että mistä helvetistä sinä kaivat ne kummalliset naishahmosi".

Nuortenkirjailijana Kurvinen on maamme merkittävimpiä; kaikki tuntevat Susikoira Roin.
Nuorten maailmaan Kurvinen sukeltaa muistelemalla omia poika-aikojaan. "Pojat ovat edelleen samanlaisia, vaikka ympäristö muuttuu". Hän arvelee kuitenkin, että ilman omia lapsia ja heidän kavereitaan ei nuorista olisi voinut ryhtyä kirjoittamaan. Kurvinen toteaa, että ei ole opettaja, mutta hän yrittää laittaa nuortenkirjoihin yhteiskunnallista näkökulmaa ja toivoo, että ne herättävät ajatuksia, jotka putkahtavat esiin vaikka 20 vuoden päästä.
"Jos kirjassa on vain vetävä juoni, varastan nuoren aikaa", Kurvinen uskoo. "Siksi kirjoissani ihmisten kohtaaminen on tärkeää. Muuten kuljemme, paitsi toisten, myös itsemme ohi. Nuoret ovat kriittisiä lukijoita. Jos nuori ei jää koukkuun ensimmäiseen kirjaansa, voi käydä niin, että hän ei toista enää aukaise".

Eräs varsin hauska piirre Kurvisen uralla ovat salanimellä Elsa Anttila kirjoitetut viihderomaanit. Kirjat ovat naisille suunnattuja, Anni Polvan tyylisiä humoristisia tarinoita. Elsa Anttila'ei ole julkaissut mitään vähään aikaan, mutta Kurvinen sanoo, että tiedot kirjailijan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja: "Paremminkin hän on nykyään vanhainkodissa".

Kurvisen kirjojen painosmäärät liikkuvat viiden-, seitsemäntuhannen paikkeilla. Vaikka arvostusta on palkintojen muodossa tullutkin, niin myynnillisesti hän ei kuulu valtakunnan terävimpään kärkeen. Ammattikirjailijana Kurvinen kirjoittaakin paljon: parhaimpina vuosina on julkaistu neljä romaania. "On pakko, jos aikoo saada leivän päälle makkaraa", Kurvinen hymähtää. "Jos alan laiskaksi, niin laskut jäävät maksamatta, ja kun vouti hakee kirjoituskoneen, niin loppuu myös leipä".

Kirjoissaan Kurvinen haluaa olla, ei vain pienen ihmisen, vaan ihmisen puolella, koska "ministerikin voi olla pieni ihminen ja puristuksissa". "Jos ihminen voi kirjan avulla irrottautua omasta elämästään ja katsoa asioita ja itseään sivusta, olen onnistunut". Kirjailija kysyy vielä mitä olin aikonut kritisoida. Hämmentyneenä vastaan ihmetelleeni, miksi varakkaat ovat hänen teoksissaan useimmiten jöröjukkamaisen kieroja, ahneita ja roistomaisia, ja köyhät lähes poikkeuksetta rohkeita ja kunnollisia. Itse jaan Jari Tervon mielipiteen, jonka mukaan kaikki tuntemani rikkaat ovat raivostuttavan ahkeria, kunnollisia, mukavia ja empaattisia tyyppejä, ja kaiken lisäksi vielä vaatimattomiakin. Kurvinen pysähtyy, katsoo hivenen yllättyneesti (?) ja sanoo: "Tuota pitääkin pohtia".
 
 
 
 

Kaltion etusivulle