KESÄÄ OOTELLESSA

Keskikesän painajaismainen, kaksi viikkoa kestävä kuollut hetki on onneksi takana. Kesän loppumisen pelko on ohi ja syksy alkaa; olen taas täynnä energiaa. Pysähtyneisyyden tunnelma uhkaa vasta muutaman kuukauden päässä keskitalvella.
Valo ja vuodenaikojen kierto polttaa kieltä ja kansallisuuttakin syvemmän merkkinsä ihmisen perusrakenteeseen. Eikö jatkuva muutos, kaiken hetkellisyys, katoavaisuus, epävarmuus, hektisyys ja dynaamisuus ole leimallista luonnolle ja ihmiselle pohjoisessa, missä aurinko ilkkuu muutaman viikon läpi vuorokauden taivaan rannan yläpuolella tai liki sitä ja kohta katoaa.
Jatkuvuus, pysyvyys, varmuus, (itse)varmuus, rauhallisuus, levollisuus ja staattisuus lienee Etelämeren luonnolle ja ihmiselle tyypillistä. Alueella, jossa väreilevä aurinko nousee kuukausi kuukauden jälkeen joka aamu tasan puoli seitsemän, lipuu arvokkaasti zeniittiin ja laskee levollisesti puoli seitsemältä. Menneisyys (se minkä tietää) on edessä, ja tulevaisuutta (muutosta nykyisyyteen) ei ole.
Pian taas pilkkopimeää. Miten tässä hullunmylläkässä kerkeäisin ymmärtää asioiden merkitykset ­ suomalaisuuteni, isyyteni, tehtäväni telluksella, saati jokapäiväiset tapahtumat. Kaikki mitä on käsillä, kuolee kohta kuitenkin kuin kesän heinä. Annan tapahtumalle ja ihmiselle arvon vasta kun se on kadonnut. Sitten nostalgisoin sen. Vasta kadonnutko on pysyvää ja siis todellista. On jatkuva ikävä, mutta minne.
 
Joskus hävitämme käsillä olevan hetken ja jopa tulevaisuuden kaivaten sitä, joka ei vielä ole hävinnyt. Ei juokse enää sudet metsissä, ei näy jäniksiä eikä kettuja pelloilla, ei enää tartu muikku pyydykseen, ei kohta enää harakatkaan naura puissa, eräs Suovanlahden nuorisoseuran jäsen kirjoitti seuran Taimi-lehdessä pian sata vuotta sitten. Keiteleen rannalla oleva Suovanlahti on edelleen korpea sanan positiivisessa merkityksessä.
Kuluneena kesänäkin siellä ketut pomppivat pakettipelloilla myyrien niskaan, harakat räksyttivät kuusikossa, kurjet mutustelivat sammakoita kaurahalmeessa, joutsenet töräytellen uivat soutuvenettä kiinni ja muikut kiipesivät paistinpannulle.
 

J  u  s  s  i     V  i  l  k  u  n  a

Kaltion etusivulle