Savuinen Never Grow Old -pubi oli täynnä, kun Radiopuhelimet aloitti settinsä puolenyön aikaan. Korokkeen eteen tuppautuu parikymmentä ihmistä niin lähelle bändiä kuin suinkin. Soittajien tukat näyttävät saunapuhtailta. Kitaristin T-paita mainostaa Oulun kuninkuusraveja vuodelta 1994. Mäki ei mahdu poukkoilemaan yleisön sekaan, mutta menee ovelle ja karjuu pakkaseen. Parin biisin jälkeen yleisö vähentää vaatteitaan. Tuulikaapissa karvalakkimies painaa kädet korvilleen ja kääntyy pois.
Yleisössä on yli kolmekymppisiä vankkumattomia kannattajia, kavereita ja tyttöystäviä. Uutta sukupolvea edustaa Ville Valo -tukkainen nuorimies seurueineen. Yleisö taputtaa encoren ja encorenencoren. Kun bändi menee, parikymppisten seurue hakkaa yhä vimmatusti käsiään ja kannustaa hyytymässä olevaa yleisönosaa: "Vanhat äijät rokkaa, vittu taputtakaa vielä!"
Keikan jälkeen yleisö varmaan jatkaa ravintolakierrosta kaupungilla. Lähden autolla ajamaan kohti kotia. Pokkitörmän kohdalla taksi on pysähtynyt keskelle katua ja pariskunta seisoo taisteluasennossa lumihangessa. Tööttään taksille ja väistän. Tuiran jälkeen tien varressa on auto, jonka vierellä turkkiin pukeutunut nainen oksentaa antaumuksella kinokseen. Selväpäisen ylemmyys humahtaa ylitseni: olo on erityisen puhdas ja biisit soivat päässä kirkkaasti.

Viime yönä unessa/ näin sinut saatanan kanssa/ viime yönä unessa/ näin sinut saatanan kanssa/ kolmen naisen kanssa/ liikuit saatanan porukassa/ No, kerro minulle/ miksi olit saatanan kanssa/ kerro minulle/ miksi olit saatanan kanssa/ olitko juovuksissa/ vai onko vika minussa
(Viime yönä, san. J. Mällinen /K.O.,Spirit 1989)

Housujen vyötärö ylhäällä
Listahittejä suosiva pitänee Radiopuhelimien musiikkia liian outona ja ilkeänä. Bändistä ei saa trendikästä kuvittelemallakaan. Rockkriitikko Ilkka Mattilan mielestä bändi edustaa äijyyttä. "Ei niillä ole huumekauppiaan partaa eikä lävistyksiä, ja niiden housujen vyötärö on riittävän korkealla."
Suuri osa Radiopuhelimien kannattajista lienee meitä 80-luvulla mustiin pukeutuneita, kulturelleja ikiteinejä. Myös uusi sukupolvi on bändin löytänyt.
Radiopuhelimien keikka on yhdelle pelkkää meteliä, toiselle taide-elämys. Fanit kertovat keikan olevan parhaimmillaan totaalisen puhdistava kokemus. "Live-esityksessä on hypnoottisuutta ja hurmosta, joka saa ajantajun hämärtymään."
Radiopuhelimet on kiertänyt jo 15 vuoden ajan Suomen klubeja ja vaihtoehtopaikkoja. Keikkoja kertyy kolmisenkymmentä vuodessa. Ulkomaan kiertueilla on käyty tasaisesti, Skandinaviassa ja Euroo-passa. Levyt myyvät tuhannen kappaleen verran. Toinen levy K.O. on myynyt 2000 kpl, mikä on marginaaliyhtyeelle hyvin. Maaliskuun lopulla ilmestyvä "Tänään!" on bändin kymmenes levy ja kokoelmalevyä suunnitellaan syksylle.
Bändin musiikki ei asetu lajityyppeihin. Asiaan vihkiytyneet tietävät alkuajoilta tutun raivokkaan runttauksen saaneen rinnalleen sävyjä ja kerroksia. Biisintekijä Jarno Mällisen mukaan uudella levyllä voi kuulla reggae-vaikutteita, jazz-psykedeliaa, jopa Hurriganes-rokkia.

Meteliä Oulusta
Suomen nuoriso kuunteli 80-luvulla Yötä ja Dingoa, Eppuja ja Popedaa. Yhtäällä jatkui melodinen genre suosikkien vanavedessä, toisaalla nosti päätään synkistelevä taiderock. Pelle Miljoonaa rajumpien punk- ja vaihtoehtobändien kappaleita ei voinut äänittää Rock-radiosta, mutta levyjä pystyi tilaamaan kirjoituskonetekstillä täytettyjen omakustannelehtien takasivuilta. Radiopuhelimet syntyi vuonna 1986.
Jyrki Mäen huolellisesti kootut leikekirjat kertovat Oulun olleen 80-luvun puolivälissä vireä rokkikaupunki. Rhythmín blues -äijät olivat aikuistuneet ja Kauko Röyhkä muuttanut etelään. Rockpiireissä kuunneltiin edesmenneitä Stoogesia tai Captain Beefheartia - Sielun Veljet oli jo mainstreamia. Oulussa syntyi bändejä nimeltä Kansanturvamusiikkikomissio, Ei!Ei!, Kolme Seppää, Faff-Bey ja Electric Blue Peggy Sue And The Revolutions From Mars. Kaikki tunsivat toisensa Rattori Lupin pöydästä. Bändeillä riitti keikkapaikkoja: Rattorin lisäksi Rauhala, Nöömanni ja Leipätehdas.
Kun Kansanturvamusiikkikomissio hajosi, kitaristi-biisintekijä Jarno Mällisellä oli musiikkia, mutta ei bändiä. Jyrki Mäki lauloi vielä Ei!Ei!:ssä, joka tuli jäämään uuden bändin jalkoihin.
"Radiopuhelimien keikoilla kävi kaikki tutut ja siellä oli hyvä meininki, tosin vähän sellainen totinen inside-meininki. Bändi oli hyvä ja sillä siisti", muistelee oululaisfani.
"Niitä kunnioitettiin korkealle jo sen takia, että ne treenasivat joka ikinen päivä."
Radiopuhelimet eivät soitelleet lähettämiensä demonauhojen perään. Kun levy-yhtiöistä ei kuulunut, perustivat rumpali Jyrki Raatikainen, ex-KTMK -solisti Antti Penttilä ja Kari Heikonen Radiopuhelimia varten oman Bad Vugum -levy-yhtiön. Samoihin aikoihin EBPSARFM lähti ensimmäiselle ulkomaan keikalle Tukholmaan, Jumalan teatterille järjestettiin tukikonsertti ja baarinpöydässä perustettiin Mieskuoro Huutajat.
Valtakunnan rocklehdistössä alettiin oululaisten bändien yhteydessä jauhaa arktisesta hysteriasta, pohjoisesta angstista ja pirullisesta Oulu-soundista. Lehdissä näyttäytyi joukko totisia miehiä, boheemeja, joilla arveltiin vippaavan yläpäässä. Raatikainen oikoi käsityksiä lakoniseen tapaansa Rumbassa (1/88): "Ei tää mitään terapiaa ole, perkele. Hermot tässä menee."
Ilkka Mattila muistelee nähneensä Radiopuhelimet ensimmäisen kerran vuonna 1987. "Eniten pidin yhtyeen niukasta tyylistä: soitossa ei ollut krumeluureja eikä teksteissä väkisin pakerrettuja metaforia. Ne olivat onnistuneet soveltamaan sosialistisen realismin keinoja moraalisesti korkeatasoiseen vaihtoehtorockiin."
Oulu-ilmiöstä jäi elämään Mieskuoro Huutajat ja Radiopuhelimet.

Etelän vetelät

Siellä rannikolla etelässä/ laiskat raakit
kehässä/ löysää lihaa diskoissa/ kuparirantuja housuissa/ Ja puhutaan paljon ja paljon paskaa/
Mitä tapahtuu ja mitä maksaa/ Se mikä muualla on jo koettu/ on vellihousuille kova juttu.
(Etelän vetelät, san. J.A. Mäki / Rokkiräjähdys, Spirit 1988.)

Pohjoinen-etelä -vastakkainasettelu eli 80-luvun rockelämässä vahvana. Oululaisbändit viljelivät "etelän vetelät" -ilmaisua mielellään. Innokas rocktoimittaminen nosti päätään ja molemminpuolinen nuoruuden palo johti ylilyönteihin. Mäen mukaan osapuolet ruokkivat toisiaan.
"Toimittajille Oulu oli Lappi, eivätkä ne viitsineet ottaa selvää asioista. Myös meidän kokemukset etelän rockpiireistä oli huonoja: kuljetaan fiksuissa vaatteissa baareissa vouhottamassa, muttei saada mitään aikaan. Lespaaminen ja löysä asenne rasitti."
Sittemmin helsinkiläistynyt Kari Heikonen ymmärtää ilmiötä: "Oulusta oli muutenkin niin hankala nousta pinnalle, että kaikenlainen yleisön mielistely oli kaukana soittajista."
Oulussa raskaaseen musiikkiin erikoistuminen sinänsä oli todellinen ilmiö. Joku sanoisi, että piiri pieni pyöri ja muiden tekeminen tarttui. Jarno Mällisen mielestä kovaäänisyydelle ei tarvitse etsiä selityksiä lestadiolaisuuden kalvavasta piilovaikutuksesta tai täkäläisestä ilmapiiristä.
"Se oli yksinkertaisesti sukupolvikysymys: oltiin kaikki kasvettu punkin ja hevin myötä pitämään kauheaa mekkalaa luonnollisena ilmaisun osana".
Ilkka Mattilan mielestä "Oulu-ilmiö" oli vastaisku 80-luvun lopun juppi- ja city-kulttuurille. "Hassua sinänsä, sillä 90-luvun nousukaudella juuri Oulu oli täynnä IT-nousukkaita ja uusia baareja."
Radiopuhelimia alusta asti seuranneelle kannattajalle bändistä tuli oululaisen ankaruuden ruumiillistuma sen jälkeen, kun hän muutti Oulusta.
"Hehkutin aina ostamiani Radiopuhelimet-levyjä Etelä-Suomen kavereille kovaan ääneen."

Oulu on kaupungin nimi/ Keski-Suomen harmaa helmi/ kirosana ja vanha kaveri/ suhde josta ei pääse irti".
(Oulu on kaupungin nimi, samannimiseltä levyltä, san. J.A. Mäki/Bad Vugum 2000)

Haluan naida  sinun tyttöystävääsi
Radiopuhelimet on pelottava yhtye. Kuulemma. Oululaisfani muistaa kuulleensa kysymyksen "voiko niiden kanssa jutella ihan normaalisti".
Bändin teksteissä ruoditaan nykyajan ilmiöitä varsin pisteliäästi ja sanotaan rumat sanat rumina. Esiintyminen MTV3:n nuoriso-ohjelma Jyrkissä 90-luvun puolivälistä muistetaan hyvin. "Radiopuhelimet esiintyi livenä ja teinit notkuivat soittajien ympärillä. Ohjelmassahan oltiin niin kansainvälistä eli täynnä suomalaista, periferistä itsehäpeää että. Mieleenpainuvinta oli Radiopuhelimien biisi ëHaluan naida sinun tyttöystävääsií. Kotikatsomoon näkyi, että monella oli vaikeaa, kun relailu ei toiminut. Ihmiset olivat vakavina pitkin seiniä."
Biisin nimi oli pehmennetty TV-ruutuun sopivaksi: "Haluan naida sinun tyttöystäväsi".
Bändin maine on niin vahva, että kyseessä saattaa olla myös pelonsekainen kunnioitus. Fani vertaa bändiä pelottavuudessaan Remu Aaltoseen: "niitä ei silti onneksi kutsuta shamaaneiksi". Ilkka Mattila on samoilla linjoilla.
"Radiopuhelimien musiikki vaatii kuulijalta hieman enemmän rohkeutta ja omistautumista kuin vaikkapa Anssi Kelan tai Samuli Edelmannin musiikki".
Mattila muistelee Jimi Tenor and His Shamans -aikojaan, jolloin kävi keikalla Rauhalassa. "Tulimme Jimin kanssa junalla. Raatikainen ja Heikonen olivat meitä vastassa asemalla ja veivät meidät syömään eväitä. Raatikaisella oli mukana piimää, savustettuja ahvenia ja äidin leipomaa anisleipää. Meistä se oli hienoa."
Ristiriita yhtyeen vimmaisen musiikin ja jäsenten leppoisaksi havaitun luonteen välillä kiinnosti teatteriohjaaja Juha Hurmetta niin paljon, että hän ehdotti Radiopuhelimet -näytelmän tekemistä pari vuotta sitten. Näytelmä esitteli juuristaan ja kotikaupungistaan kiinnostuneet Radiopuhelimet-yhtyeen jäsenet. Aikuiset miehet esittivät isiään ja vaarejaan, ja kertoivat koskettavia tarinoita sukunsa vaiheista. Jos Radiopuhelimien laulutekstit kaikessa raadollisuudessaan saavat nauramaan, oli näytelmä suorastaan hulvaton.

Papparaisiksi asti
Selityksiä sille, miksi Radiopuhelimet yhä jatkavat 15 vuoden jälkeen, on tarjottu runsaasti. Mielessä käy ajatus, ettei kukaan Radiopuhelimet-yhtyeen jäsenistä oikeastaan tarvitsisi bändiä. Kaikki bändin jäsenet ovat lähempänä neljääkymmentä. Kaikilla on muu elämä. On koulutusta ja ammatit. Graafinen suunnittelija, toimittaja, puutarhuri, lastentarhanopettaja ja elokuvantekijä. On vaimot tai pitkäaikaiset tyttöystävät, perhettäkin.
Jyrki Mäki on teatraalisin elkein karjuva laulusolisti, jonka lavashowssa ei ole mitään kornia. Hänellä on tarvittava rock-karisma. Bändikaverit pitävät häntä maltillisena, vanhat fanit kilttinä ja huomaavaisena ihmisenä. Mäelle Radiopuhelimet on tärkeämpi kuin mikään. Joskus on mennyt vakituinen työpaikka ohi, kun on pitänyt lähteä keikoille.
"Treenit, keikoille lähtö, tekstien kirjoittaminen ei ole pelkkä harrastus. Kliseistä ehkä, mutta elämäntapa se on. Liittyy peruskysymykseen: mikä on oikeasti tärkeää."
Jarno Mällinen on bändissä vähemmän esillä kuin Mäki - silti hän on bändin sielu ja sydän. Mällinen on bändin vähiten rockhenkilön näköinen kitaristi ja biisintekijä (sekä säveltäjä että sanoittaja). Fani kuvailee Mällistä älyköksi vaatimattomissa vaatteissa.
Mällistä pitää bändissä kunnianhimo biisien tekemiseen. Hänelle on tärkeää saada levy käteen ja kuulla onnistuneensa. Bändillä on merkitystä myös sosiaalisen elämän kannalta: kaveripiiri pysyy koossa. Joskus bändi häiritsee perhe-elämää ja vastaavasti bändihommat häiriintyvät jäsenten muista hommista.
"Ikääntyminen ei silti saisi olla pelkkää luopumista, vaan asettumista jonnekin."
Bändin rumpali Jyrki Raatikainen kuulemma vihaa Twin Peaksia. Häntä on liiaksi verrattu Laura Palmerin painajaisten Bobiin. Tosielämässä Raatikainen on bändin sosiaalinen lahjakkuus, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Hänet tunnetaan Bad Vugumin lisäksi Mieskuoro Huutajien perustajajäsenenä. Hän on ollut lehtien palstoilla myös kulttuuritekonsa ansiosta: Raatikainen kunnostaa yhdessä vaimonsa Annan kanssa Oulusta 60 kilometriä lounaaseen sijaitsevaa Tuomiojan vanhaa asemapäällikön taloa. Pariskunta herätti huomiota hakemalla itse talolle suojelupäätöstä.
Mäki, Mällinen ja Raatikainen ovat alkuperäisjäseniä. Antti Annunen ja Ray Katz ovat viimeksi tulleita, mutta kukaan ei pystyisi enää kuvittelemaan bändiä ilman heitä. Annunen löytyi basistiksi nopealla varoitusajalla vuonna 1994, kuukausi ennen ulkomaankiertuetta. Monista oululaisbändeistä tuttu Katz taas palasi Berliinistä Ouluun Radiopuhelimien takia pari vuotta myöhemmin.
Kari Heikoselle Radiopuhelimet on ollut yksi Suomen rockhistorian tärkeimpiä orkestereita, ensimmäisiä, joilla oli kunnianhimoisempaa otetta musiikkiin.
"Nyt tuntuu, että pystyvät jatkamaan papparaisiksi asti."
Musiikin ammattilaiset pitävät bändiä jopa käsittämättömän ammattitaitoisena ja hioutuneena. Kannattaja myöntää tietyn nihilismin olevan vaarallisen lähellä Radiopuhelimia. "Radiopuhelin-fani voi joskus tuntea olevansa älykkäämpi kuin muut".
Radiopuhelimet on harvinainen ilmiö aikana, jolloin bändit ovat yhä selkeämmin tuotteita - tähtiä, joiden arvo ja imago luodaan markkinointikoneiston avulla. Bändin kannattajat arvostavat oman tien kulkemista ja realistista asennetta. "Ei tarvitse itkeä breikkausta tai sen puutetta. Eikä ylipäänsä tarvitse huolehtia maineesta, seppovesterisistä, naisista, tupakoinnista, potenssista tai kuuluisuudesta, kun mitään niistä ei ole tulossa tai menossa".
Radiopuhelimet eivät jatka maallisen mammonan, eivät edes terapian vuoksi. Heille bändistä on tullut osa omaa persoonaa. Ja me, 80-luvun punk-sukupolvi, tarvitsemme silloin tällöin muistutusta ihanteistamme.

Juhlan jälkeen
Perjantai-illan Never Grow Old -keikan jälkeen Jyrki Mäki lähtee kaupungin yöelämään Antti Annusen kanssa. Annunen jää pankkiautomaatille, Mäki kuulee avunhuutoja ja menee katsomaan, mistä on kyse. Verta valuva nainen istuu jalkakäytävällä ja huutaa. Hänen lihaksikas kavaljeerinsa on juuri lyönyt. Mäki asettuu avuksi miehen ja naisen väliin. Väkijoukosta kukaan ei tule auttamaan, vaikka mies huitaisee Mäen katuun. Lyöjän kaveri varoittaa, että tästä eteenpäin Mäki on omalla vastuullaan. Mäki ei voi lähteä, koska nainen tarvitsee apua. Hän kuvittelee jonkun väkijoukosta soittaneen poliisille. Potkiminen ja lyöminen jatkuvat. Kun Annunen ehtii avuksi, lyöjä kavereineen on jo pakenemassa, nainen juoksee heidän mukanaan. Mäki viedään ambulanssilla sairaalaan.

Näetkö tuon jätkän/ Se haluaa hakata sinut/ Yritä puhua järkeä/ Ei auta/ Nyrkki soi ja veri lentää/ Olet voimaton tyhmyyden edessä/ Se taitaa olla juuri se jätkä/ joka jo pienenä/ pisti useammin kuin kerran/ kielensä jäätyneeseen rautatankoon
(Iltatunnelmia, san. J. Raatikainen /K.O., Spirit 1989).
 

Klikkaa - tuloste	jussi.vilkuna@kaltio.fi
Tulosta artikkeli	Palautetta kirjoituksesta	Kaltion pääsivulle