Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Kritiikki ja keskustelu

Aikakauslehti
www-artikkelit
Välihuutavan ääni kaltiossa

Kesällä päätoimittaja saa viestin.

****

Sent: Wednesday, June 16, 2004 9:20 AM
Subject: Luin lehden ja mietin

Onko kulttuurilehden teko sitä, että (yhdessä) syödään marjapuuroa ja juodaan viinaa? Vai onko se vain haluttu kuva siitä?
Toive?
Illuusio?
Vitsi?

Myös minä muotoisuus (tai teidän me-henki) lyö lieskansa läpi lehden. Onko tärkeintä
a) Aihe
b) Sen kokeminen
c) Kokemisen analyysi ja välittäminen
d) Joku muu ?

Viimeisellä vuosipuoliskolla Kaltio on muuttunut. Uudessa nousussa vai lievässä laskussa? Reseptio riippunee toleranssista.

****

 

Päätoimittaja vastaa, levittää vastauksensa osallisille.

****

Lähettäjä: Jussi Vilkuna <Jussi.Vilkuna(at)kaltio.fi>
Cc: katariina.parhi(at)kaltio.fi, ville.ranta(at)kaltio.fi, paavo.heinonen(at)kaltio.fi

Päivämäärä: Keskiviikko, Kesäkuu 16, 2004 7:17 pm
Otsikko: Re: Luin lehden ja mietin

 

ja kiitos ajatuksia herättävästä kirjeestäsi.

Laitoin koko nimesi ylös, jotta Kaltion lähipiiriläiset tietäisivät kenen kanssa keskustelen.

Olen väsynyt. Kuusi vuotta ja 36 numeroa. Tarvitsen apua, siis kavereita, ystäviä, joiden kanssa tehdä lehteä. Olen siksi onnellinen, että lähelleni on tullut mm. Katariina, Ville ja Paavo: mukaan tekemään. Haluan hetken hengähtää ja haluan löytää ja kehittää ryhmän, jossa vastuita pystytään jakamaan, jotta tulevaisuudessa itse ei tarvitse tehdä niin paljon juttujen ideoiminen, kirjoittajien hakeminen, kommentoiminen, toimittaminen, kuvatoimittaminen...).

Viime numerossa annoin kehittelyvastuuta Katariinalle. Samaan aikaan Paavo tuli niin nopeasti tänne, luokseni, kotiini, että viime numero meni minulta totaalisen hämmennyksen vallassa. Minulla ei oikein ollut otetta lehteen, kokonaisnäkemystä siitä. Tarvitsen paljon hiljaista omaa aikaa, jotta näkemys syntyy, nyt minulla ei ollut sitä. Teimme useamman ihmisen kanssa kompromisseja, lehti ei oikein rakentunut kenenkään näkemyksen varaan. En myöskään ihan vielä täysin luota nuorempien näkemykseen ja osaamiseen, eiväthän he ole vielä kantaneet vastuuta yhdestäkään lehdestä kokonaisuutena.

Pelkään kovasti sitä, että lehdestä välittyisi pienen sisäpiirin hauskuus, joka muuttuu huonoksi vitsiksi. Pelkään sitä, että tekijät muuttuvat aiheita tärkeämmiksi. Olen aina leikannut itseni ja sukulaiseni pois kaikista kirjoitetuista jutuista. Jo pelkästään sen takia, että se ei ole hyvien tapojen mukaista. Villen sarjakuviin en ole pyrkinyt, olen joutunut mukaan. En ole halunnut vaikuttaa tiukkapipoiselta tärkeilijältä, joka varjelee omaa julkista kuvaansa. Siksi olen antanut Villen tehdä, melkeinpä mitä haluaa, vaikka koen, että sarjakuvassa hahmoni suhteessa todelliseen minääni kärjistyy huomattavasti.

Mielestäni aihe, lukijan kokemus ja lukijan herättäminen, ovat tärkeintä lehden tekemisessä. Aina. Vaikka kuulostaa vanhanaikaiselta, lehden tekeminen on palvelemista. Lehti ei saa palvella kenenkään henkilökohtaista narsismia, vaikka kiva juttuja on kirjoittaa ja nähdä oma nimensä jutun alla ja saada kiitosta hyvin tehdystä jutusta. Siitähän me eletään. Tietenkin. Haluaisin pyrkiä kirkkauteen, herkkyyteen ja syvyyksien löytämiseen yhtä aikaa. Mutta ehdottomasti myös suoraan sanomiseen.


En tiedä, onko maailma ympärilläni muuttunut. Hyvän lehden tekemiseen on varmasti monta tietä. Tiedän, että olemme viimeisten vuosien aikana tehneet lukuisia upeita juttuja ja numeroita, myös alilyöntejä varmasti. Nyt vääjäämättä jotain tulee muuttumaan. Mitä, sitä en tiedä. Katsotaan.

****

 

Myös sarjakuvataiteilija tuntee velvollisuuden. On keskusteltava.

****

Lähettäjä: Ville Ranta <ville.ranta(at)kaltio.fi>
Päivämäärä: Perjantai, Kesäkuu 18, 2004 7:51 am
Otsikko: Vs: Re: Luin lehden ja mietin

Terve!

Ihan tärkeä huomio, vaikkei mun silmääni kovin pahasti osunutkaan lehdestä. Sisäpiirimäisyyttä oli tasaisesti pääkirjoituksesta mun sarjakuvaan, Paavon Finkelmaniin ja Valmennuspäiväkirja-mainokseen. Ei kai siellä muuta ollut?

Tämä on mahdollisesti vain tärkeä ja välttämätön välivaihe, jossa Kaltio hakee uutta muotoaan. Minusta lehden uusi numero ei suinkaan ole kehno!

On se tietysti vähän nolostuttavaa, jos lehdestä tulee sellainen olo, että meidän porukka vain pitää keskenään hauskaa.
Verkkolehdessä sellaista saa ollakin, ja tuntuikin, että oli luettu sitäkin (en ainakaan muista marjapuurojuttuja olleen paperilehdessä).

Sarjakuvaani puolustan sen verran, että seikkailee siellä muitakin kulttuurihenkilöitä kuin Jussi.

ville

****

 

Niin. Kerran takaisin Suomeen lentäessäni huomasin, kuinka tärkeää kokonaiskuvan näkemiselle on olla ulkopuolinen. Katariina on vihreällä saarella, kaukana poissa. Perspektiiviä.

****

From: Parhi Katariina <katariina.parhi(at)kaltio.fi>
Sent: Friday, June 18, 2004 3:58 pm
Subject Vs: Re: Luin lehden ja mietin, Irlanti kuittaa

Hei,

Olen Villen kanssa samaa mielta, vaikken lehtea ole nahnytkaan (sinneko tuli se Finckelman???).

Kommenteissa oli minunkin mielestani verkkopaivakirjaosuuksista (muistan itse kirjoittaneeni puurosta ja marjoista, joskaan en marjapuurosta). Suhtauduin skeptisesti erinaisiin asioihin lehdenteossa, esimerkiksi Kestilla revittelyyn (se ilmeisesti kuitenkin toimi?) ja muihin sisapiirilta hajahtaviin...paakirjoitusta en voi moittia, silla minua pyydettiin se kirjoittamaan, mutten yksinkertaisesti ehtinyt, kun olin muuttamassa toiseen maahan (lisaksi minulla oli kovia psykosomaattisia mahakipuja, mutta se kuulostanee jo tekosyylta).

Kysymyksia esittaneelle Lukijalle tahtoisin huomauttaa, etta ymmarran hanen pohdintansa taysin, etenkin kun olen tytto enka tajua poikien juomajuttuja ym. aijapelleilya, joskus ajattelen vaan etta kasvaisivat aikuisiksi vaikka itse olen kylla joskus hieman kalkkeutunut myonnetaan....

Joka tapauksessa hyva, etta asia tuli puheeksi jostain suunnasta vaikken olekaan huolissaan kaltion profiilista, ja Jussin selittamaan tilannekuvaan yhdyn myos ja hanen vasymykseensa ja minun (ja Paavon, vasta aloittaneen...mina olen kuitenkin ollut Kaltiossa kolmisen vuotta toissa) opetteluun.

Usein puhutaan toimittajilta vaaditusta noyryydesta, ikaan kuin taka-alalle vetaytymisesta juttua/lehtea tehdessa, ja tama onkin syyta pitaa tarkasti mielessa, mutta ei me sentaan mikaan Image viela olla.

t. katariina

****


Paavo: 

Minä olen Sodankylässä, en tiedä mitä sanoa. Luen kaiken sunnuntai-iltapäivänä, laukku täynnä ihmisille jaettavaksi tarkoitettuja Kaltioita, koen kaiken itseeni kohdistuvana. Olen taas vainoharhainen, väsynyt; elokuvia aamuviiteen, herääminen liian aikaisin. Tunnen epäonnistuneeni Kaltion edustajana, itseni lähes valmiiksi jättämään eroanomuksen. En halua puhua Peter von Baghille. En halua puhua ihmisille. Valvon öitäni, jotta saatan sunnuntaiaamuna kello kolme olla valokuvaamassa yleisölle vastailevaa saksalaista elokuvaohjaajaa, joka on koko festivaalin ajan ollut ilmeisen väsynyt haastatteluihin.

En vastaa esitettyihin kysymyksiin. Ainoana lehden keskeisenä [hah!] tekijänä jätän tämän tekemättä. Syyllisyys painaa. Haluaisin vastata, mutten tunne kysyjää. Toiset puhuvat niin kuin tuntisivat. Tuntenevatkin. Haluaisin sanoa, että minulle tärkeintä Kaltiossa on totuus, maailman absoluutin näyttäminen ja tunnistaminen. Ei aihe, kokeminen tai välitys. Mutta tiedän ideaalini mahdottomaksi. Minä katson Kaltiota kuin taideteosta, jokaista kappaletta erikseen, yhdessä – ja tiedän, että hyvin harva muu sitä näin katsoo. Mutta teksti on minulle jumala, kaikki teksti, merkitys itsessään eikä tekstin merkityksessä.

Puolustelemaan en ryhdy, en anomaan anteeksiantoa. Tai katumaan. Kaiken sanomani takana seison, on se järjellistä tai ei, itsetehostuksellista tai ei. En suostu. Lehteä tekemästä minut saa poistaa, jos se tunnetaan tarpeelliseksi.

***

Alkuperäinen viestittelijä esittää vielä vastineensa, järkevän ja perustellun, päätoimittajalle ja päätoimittajan tunnustuksille, ennen kuin saapuu juhannus, valmentujaa kuulla ehtimättä. En osaa mahduttaa sitä, haluan säilyttää selkeyden rippeet. Pelkään ihmisiä, ihmisten ajatuksia, ajattelevan asioita, asioita minusta, minut itsestäni erilliseksi, omia ajatuksiani, itsestäni erillisiä, itseni erillisyyttä, ihmisten erillisyyttä pelkääviä, kaiken ja kaiken sisälleen kaartavia, kiertyviä, kiipeän Kööpenhaminan kultaisen tornin huipulle kiertäviä portaita, katson kaupunkia, joka suuntaan, huimaan, huimaan, huimaan...

                                                                                                       Seuraava jakso > 

                                                                                                       sisällysluettelo >>