Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  On the road with Johanna Sinisalo

Aikakauslehti
www-artikkelit

Etelän pellet Aavasaksalla

 

4/01                                                      

Teksti: Jusa Peltoniemi                   

Kuva: Nina Susi

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

Kirjailijakierroksen etusivulle >>

Olen ottanut vastaan toimeksiannon, joka ei kuulu minulle.
Kello on puoli seitsemän illalla juhannusviikon keskiviikkona ja minä poikariepu lappaan kolikoita Ylitornion kievarin Jokeri Pokeriin (tuplatessa jo viisi pata kakkosta peräkkäin!). Poletit eivät vielä helise, mutta onneksi sentään Aavasaksan kulttuuriviikon tähtivieras astuu sisään: kirjailija Johanna Sinisalo.

 

Minulla on pelin vieressä pöydällä tuoppi lonkeroa; Johanna sanoo vievänsä tavarat huoneeseensa ja haluavansa sen jälkeen keskioluen. Minulta loppuu markat. Tapasin Johanna Sinisalon viimeksi ja ensimmäistä kertaa viime vuoden marraskuun 17. päivänä Helsingissä, Mannerheimintiellä ravintola La Tourissa. Ajankohta oli kirjailijoille tavanomainen aika ilmestyä ravintolaan, muistaakseni jotain aamukymmenen korvilla. Syy oli vähän epätavallisempi. Uutuusteoksemme oli menty nimeämään Finlandia-ehdokkaiksi. Oli siellä toki ehdokkaita muitakin, mutta osa niistä on juuri nyt Mukkulan kirjailijakokouksessa tai ylipäätään jossain muualla. Ylitorniolla olemme vain me kaksi. Olemme pohjoisessa maailmassa ihan tieten tahtoen. Johanna tulee yläkerrasta ja saa oluensa. Neitimäisen lonkeron siemailu jää minun harteilleni. Siirrymme Alkkulanraitin varrelle, Kievarin terassille keskelle vilkasta kirkonkyläelämää. Selitän, että olen jotenkin nostanut käteni ylös tämän haastattelun suhteen ja kysyn, onko Johannalla itsellään mitään erityistä, jota hän vielä haluaisi tuoda esiin.

Mitään ei varsinaisesti nouse mieleen. Ollaan vaan. Katsotaan, osaavatko kulttuuripiirit vielä keskustella ja vuorovaikuttaa. Valokuvaaja Nina Susi ilmaantuu paikalle. Hän kysyy, millaista kuvaa olen ajatellut. Kaltion päätoimittaja kuulemma on ajatellut sellaista, jossa näymme molemmat. Kysymys on edelleen vaikea. Paikalle tiivistyy myös Suomen puoleisen Meänmaan kirjallisuuden sykkivä sydän, kriitikko ja kirjailija Olavi Jama. Johannalla on nälkä. Sovimme, että ruokailun perästä suunnataan Aavasaksalle.
 

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa Olavi tokaisi Johannalle, että kai sinä nyt rupeat kirjailijaksi. Johanna sanoi siihen, että minä olen jo. Tällä kertaa Olavi on sitä mieltä, että vaikka joki virtaa, se ei mene mihinkään. - Mutta aina kun siihen pistää jalat, se on eri joki.

Olen piloillani selittänyt kiinnostuneille, että Johanna Sinisalo on Ylitorniolla kertoakseen, millaiselta tuntui saada Finlandia-palkinto, ja minä olen täällä kertoakseni, millaiselta tuntui kun ei saanut Finlandia-palkintoa. Kustantajani jatkoi vitsiä ehdottamalla, että koko ajan vähän kyräilisin Johannaa ja vilkuilisin häntä alta kulmain epäluuloisen näköisenä, niin että yleisökin sen panisi merkille. Meillä on eri kustantaja. Sen tietysti voi panna merkille, että Johanna saa aiheellisesti paremman esiintymispalkkion kuin minä. Hyvä, että saa. Ja sekin on ihan hyvä, että joku ylipäätään saa jonkun kirjallisuuspalkinnon. Matkalla kuvauspaikalle tehdään kieppi Aavasaksan K-Marketin pihassa.

Naureskellaan sille, että tullimiehen hiki on varmaankin paras AIDS-lääke, koska se on niin harvinaista. Niin. Tällaista se on kun kaksi kirjailijaa ja heidän selittäjänsä  sullotaan valokuvaajan autoon. Ihastelemme Johannan kanssa yhteen ääneen Tornionjokilaakson vehmasta vartta. Ei siinä kysymyksiä eikä vastauksia kaivata, kun Ruotsinvaarat hiipivät silmäkulmasta näkökeilaan. - Olisin minä ymmärtänyt, ellet olisi selittänyt niin paljon, tokaisi kirjailija Bengt Pohjanen kerran samanlaisessa tilanteessa. Aavasaksalle noustessa ohitamme muutamia muovijoutsenia, joita voi polkea pitkin tunturilampea, tai miksi sellaista syvää kosteikkoa kutsutaan. Tiedän heti, missä valokuvat pitäisi ottaa, mutta kuvaaja ei plastiikkajoutsenista syty. Kumarramme nöyrästi Annikki Kariniemen kissaa kumisaappaat jalassa syleilevälle patsaalle. Se on näköispatsas, jota on vaikea ylittää. Päätämme kuitenkin yrittää.
 

Paluumatkalla Ylitornion kievaria kohti äkkään, että nauhuri ei ole ollut päällä. Johanna Sinisalo puolestaan huomaa, että hänen kellonsa remmi on rikkoutunut. - Olemme siirtyneet ajan ulkopuolelle, hän toteaa. Huomenna iltapäivällä, kun suuntana jo on Kemin lentokenttä ja olemme koko sakki ehtineet onnellisesti erkaantua tästä maailmasta rekilaulujen puolelle, hän jatkaa ajatusta muistamalla, kuinka otettu hän oli kuullessaan ensimmäistä kertaa iskelmävärssyn 'ajan yössä yksin'. Se puhutteli. Vasta myöhemmin kirjailija Sinisalo joutui taipumaan siihen, että säkeen täydennyksenä on sana 'kiitolinjallain'. 

Mutta nyt on vasta tämä ilta. Saavumme Kievariin. Kuvaajan päivä on pulkassa. Me muut taas sovimme pääpiirteittäin mahdollisimman epämatineamaisen iltamatinean ohjelmiston. Olavi juontaa. Johanna juttelee jotakin julkisuudesta ja Finlandia-julkisuudesta. Salattujen elämien - Salkkarien, kuten Johanna sanoo - käsikirjoittamisen ongelmien ja ilojen puiminen jääköön huomiseen päivätilaisuuteen. Minä lupaudun punastelemaan vanhojen rakkausrunojeni äärellä. Alkujuonnossa tähän mennessä ainakin 'joki'-käsitteen kattavasti määritellyt Jama kuvailee Johanna Sinisaloa ja hänen syvähaastattelijaansa 'tiedostaviksi' kirjailijoiksi. Vääntelehdimme Kievarin nurkkapöydässä normaalin kiusaantuneesti. Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Sekin on yksi syy, ettei tästä jutusta meinaa tulla oikein valmista.
 

Johanna Sinisalo osaa kirjoittaa myös teeveelle. Minä sen sijaan olen huono näytelmäkirjailijanakin, koska en ole kovin kiinnostunut ihmisistä yleensä. Asioista enemmän. En ainakaan 7 Päivää-lehti-mielessä. (Tämä ei kumminkaan tarkoita sitä, että Salkkareita kirjoitettaisiin minusta jotenkin huonosti tai moraalisesti ala-arvoisesti, ei.) Varsinkaan kollegojen kanssa en halua keskustella kirjailijantyöstä, enkä setviä luovuuden syitä. Olen kiinnostunut siitä, onko joku kuin huilu, ruokopilli, joka soittajansa käsissä itkee kaipuutaan rannan kaislikkoon. Minusta Johanna Sinisalossa on jotakin sellaista. (Punehtukoon haastateltava tässä kohtaa.)

Iltamatinea on ainoa tilaisuus, joka suostuu tallentumaan haastattelijan nauhalle. Mutta lopulta siitäkään ei erotu kuin Jaman papereiden kahina; hän kun levittää monituiset paperinivaskansa mikrofonin päälle. Johannan puheenvuoron jälkeen yleisön keskuudesta nousee nainen, joka tahtoo tehdä kirjailijalle selväksi, että varsinkin Finlandia-palkinnon voittamisen jälkeen 'me täällä pohjoisessa tahdoimme ikään kuin omia sinut'. Johanna Sinisalo nyökyttelee. Tunnettuus lisää hyväksyntää. Se toimii paradoksaalisesti vähän samalla mekanismilla lukijoihin nähden kuin kirjailijoiden oma hulluus.

Seuraavana päivänä Johannan telkkarin Salatut elämät-päivittäissarjan juoniryhmän vetämistä käsittelevään puheenvuoroon puikahtaa toteamus, ettei hän Finlandian jälkeisen mediarumban keskellä ole vuoteen kirjoittanut juuri sanaakaan mitään uutta omaa. Totta ihmeessä palkittu kirjailija on myös uhri. Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Hän on Stravinskyn Kevätuhri!
 

Kun molemmat keikat on heitetty, siirrymme ennen etelän vaivoihin paluuta pikku toviksi Ruotsin puolelle, pullamössömaahan virkistäytymään. Sieltäkin löytyy viihtyisä taverna, jossa olut on kaupan nipuittain: viisi Carlsbergiä maksaa sata kruunua. Sen verran juhannus kumminkin painaa päälle, että ensin käymme ostamassa tuliaisviinit System Bolagetista. Minulle ei myydä. Ei ole pojalla papereita näyttää. Johannan vankalla tuella lähihoitaja Jama maksaa minunkin ostokseni.

Matarengin vanhan puukirkon juurella päätän lopullisesti tiivistää haastattelun retkemme anarkistis-joviaalisten tunnelmien kuvaukseksi. Mutta, mutta. Eikös yleisempi kiinnostus taiteilijoiden viinahöyryjä kohtaan jäänyt 60-luvulle? Ehkä. Mutta kenties keskustelu ja vuorovaikutuskin unohtui sinne? - Runous on peltikaton vuotavien rännien paikkaamista kattohuovalla, määrittelen. Sen kunniaksi Johanna Sinisalo kysyy minulta, oleko koskaan ajatellut telkkarille kirjoittamista. Toisen olutkimpun aikana alan tapailla vanhaa Troikka-laulua Henry Theelin äänellä: 'Vain yhtä en mä saata ymmärtää - ajomies nyt miksi nyyhkyttää?' Myös Johanna Sinisalo näyttää onnelliselta. 
Puhuimme me kyllä asiaakin, mutta se katosi sääskien sekaan. Parempi on keskittyä matkimaan Henry Theeliä.

Jusa Peltoniemi