Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Arto Paasilinna, Minun pohjoiseni, Jii Roikonen

Aikakauslehti
www-artikkelit

                               Kaltio 3/2006

 

                    Teksti: Arto Paasilinna
                    Kuvitus: Jii Roikonen

 

Kirjailija Arto Paasilinnalta ilmestyy ensi syksynä Kuusilaakson tarinoita -niminen teos, jonka yksi luku käsittelee Lappia ja pohjoisen olemusta. Vanha lentojätkä on ehtinyt rakentaa oman pohjoisensa läntiselle Uudellemaalle ulkomuseoineen kaikkineen. Tässä yksi luku syksyn tarinakokoelmasta.

Yksityisen ulkomuseon rakennukset ovat tarkoituksella jäljitelmiä kuin suoraan Lapista tai ainakin pohjoisesta: korkea kota, savusauna, peräpohjalainen heinälato (jossa tosin säilytetään luonnonheinien sijasta savusaunan polttopuita) ja niliaitta (tukeva petäjä katkaistaan parin metrin korkeudelta ja sen päähän rotistellaan pikkuruinen aitta riistan ja kalan säilyttämistä varten). Siinä nämä vanhaa pohjoista perinnettä mukailevat ulkomuseon rakennukset. Kota tosin on 13 metriä korkea ja savusaunaan on rakennustietokortin suosituksen mukaisesti muurattu tiilistä kiuas, mutta tyyli varsinkin ladossa ja nilissä on ällistyttävän alkuperäinen.

Vaatimattomaan kokonaisuuteen kuuluu luontevasti puolensataa metriä pitkä kultaränni, jossa solisee miljoona vuotta vanhaa kallioperästä pumpattavaa vettä. Tässä ulkomuseossa on siis myös porakaivosta johdettu vesijohto, joka on sovitettu kultaränniin, ja se taas kiemurtelee savusaunan nurkalle ja siitä vielä ohikin, niin ettei saunaan enää tarvitse kantaa saavilla vettä. Uskomattoman kirkasta vesi on, ihan kuin pohjoisen taimenpuroilla. Kuusilaakson kultarännistä tosin on turha ruveta kultaa huuhtomaan, ei Siuntiosta ole löydetty Lemmenjoen kaltaisia kultaesiintymiä. Uusmaalainen ja etenkin siuntiolainen varallisuus ovat peräisin aivan muista lähteistä: taustalla on historiallisesti kovaa aatelistoa, vaurasta viljelysperintöä, kaikkea sellaista mitä Lapista ei löydy.


Monet suomalaiset sanovat olevansa lapinhulluja, kun ovat tehneet turistimatkoja pohjoiseen ja ihastuneet ylimaitten eksotiikkaan tai parhaassa tapauksessa vaeltaneet Lapin kairoilla. Samaan tapaan voisi puhua vaikkapa Ahvenanmaan hulluudesta tai rakastumisesta Itävallan Alppeihin. Pohjoisesta lähtöisin oleva ihminen ei kuitenkaan yleensä hurahda tällaiseen tunteellisuuteen. Lappi ja Peräpohjola merkitsevät entistä kotiseutua, joka on arkisempi kuin turistin lomaparatiisi, mutta samalla myös monipuolisempi ja sitä kautta rikkaampi.

Historiallisesti pohjoinen on ollut muuhun Suomeen verrattuna mikäli mahdollista surkeampaa mutta samalla kansainvälisempää seutua. Pohjoisessa naapurimaita on enemmän kuin etelässä: Ruotsin ja Venäjän lisäksi vielä Norja, jonne syntyi huomattava suomalaisasutus erityisesti kuolonvuosien aikoihin 1800-luvulla. Kun muualla Suomessa nähtiin nälkää, Jäämeren turska piti merensoutajat hengissä. Vielä nykyisinkin suomalaiset nuoret naiset matkustavat Finnmarkin kalatehtaille ansaitsemaan kovassa fileeraustyössä sievoisia rahoja.

Lappalaisten ja kolttien kannalta vihamielisiä naapureita on ollut enemmän kuin kolme: myös suomalaiset, eli siis me lantalaiset, olemme ahdistelleet alkuperäistä kansaa. Pirkkalaiset, kainulaiset, myöhemmin muutkin hiihtivät Lappiin keihäs suksisauvana ja miekka huotrassa lappalaisia verottamaan, ja vaikka rahaa ei ollutkaan, kelpasivat turkikset hyvin. Ryöstäjien perässä seurasivat papit, kauppamiehet ja viinareet. Voi vain kunnioittavasti ihmetellä, miten niin pieni kansa on selvinnyt naapureiden puristuksessa. Eivätkä kaikkien lappalaisten, saati kolttien, keskinäisetkään välit aina ole olleet pelkästään ystävälliset. Saamen murteita on useita, koltat tuskin ymmärtävät länsikairan lappalaisten puhetta. Jopa Inarinlaaksossa on oma kielensä.

Englantilaiset nousivat maihin ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Kuolassa ja kokosivat ja kouluttivat pohjoisen kairoilla ajelehtivista lentojätkistä Muurmannin legioonan. Toisen maailmansodan loppuselvittelyissä saksalaiset panivat vielä paremmaksi, tuhosivat koko Lapin niin perusteellisesti, että jopa poroja ammuttiin kairaan ja heinäsuovat pantiin palamaan.

Sodan jälkeen seurasi ennenkokematon nousukausi, kun koko maakunta piti rakentaa alusta alkaen uudelleen. Korkeasuhdanteen aikana tunnettiin puheissa ja käytännössäkin aivan erityinen rahayksikkö, Lapin markka, jonka sanotaan olleen kymmenen kertaa Suomen markkaa vahvemman. Työvoimasta ja tavarasta oli pulaa, siitä palkkojen ja hintojen hurja nousu. Kun evakot palasivat Ruotsista ja Pohjanmaalta kotiseutua rakentamaan, monet ihmiset astuivat saksalaisten jälkeensä jättämiin miinoihin. Paljon ihmisiä kuoli ja haavoittui.

Lappalaisten laulu, joiku, vaikuttaa suomalaisen korvissa kieltämättä yksitotiselta ulvonnan ja ölinän sekoitukselta, mutta sen synty on tarpeen sanelema: kaukana tunturissa ei kovakaan laulu tai huuto kuulu, etäisyyksiin pitää saada kiirimään sanoma, joka joi'un kantamana yltää paljakoilla ja outamaissa kilometrien päähän. Tieto on kulkenut tehokkaammin kuin nykyisillä kännyköillä. Nuotiolla hiljainen joiku kuulostaa melkein kehtolaululta.
Lapin suurilla savotoilla hakkasi tukkeja ja pöllejä vielä 1950-luvulla tuhansia miehiä, jätkiä; Suomi tarvitsi puuta ja ulkomaanvaluuttaa. Näistä asioista olen kirjoittanut perusteellisemmin kirjassa Sadan vuoden savotta (WSOY 2003). Esitystä ryydittävät taiteilija Raimo Sallisen upeat värikuvat. Kemi-yhtiön värikkäät ja kovaluontoiset metsäpäälliköt järjestivät konesavotoita jo ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Vuolaissa virroissa uitettiin miljoonia kuutioita tukkeja, ja joukon jatkona esiintyi legendaarinen kampurajalka Johan Viktor Nätti, Nätti-Jussi. Hän kiersi savotoita omaperäisenä viihdytystaiteilijana. Nätti pelasi korttia, joi viinaa ja kertoi huimia tarinoita. Jätkät maksoivat hänelle esiintymispalkkioita niin että taiteilija lopultakin eli kutakuinkin kohtuullisen ja joka tapauksessa värikkään elämän.

Kiroilevien jätkien vastapainona pohjoisessa on esiintynyt hurjia uskonnollisia liikkeitä, joista edelleen elää voimakkaana länsikairassa vaikuttaneen kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen perustama lestadiolainen tinkimätön uskonnollinen suuntaus. Vanhastaan pohjoisessa ovat olleet vallalla noidat, pakanalliset noitarummut ovat kumisseet, kunnes kristityt papit puhkoivat rummut ja käännyttivät shamaanit kristinuskoon. Jäljelle ei jäänyt ainuttakaan, niin perusteellinen pappien puhdistus oli. Tulee mieleen väliamerikkalaisen maya-kulttuurin hävitys. Jesuiittapappi isä Diego de Landa kunnostautui 1500-luvun lopulla polttamalla tuhansia intiaanien pyhiä esineitä ja kaikki kynsiinsä saamat käsikirjoitukset. Espanjalaiset conquistadorit ryöstivät mittaamattomat kulta-aarteet. Iiläinen Juho Vesainen puolestaan poltti Petsamon luostarin, tappoi kaikki munkit jotka kiinni sai. Eloon jäi vain yksi vanha vapiseva ukko, jota ei löydetty verisenä yönä jolloin luostariin tehtiin isku.

Joulupukki ja voimainsinöörit ovat muovanneet Lappia. Pukki heiluu nykyisin punaisessa Coca Cola -koltussaan Rovaniemen muovisessa pukkiluolassa, insinöörit johtivat suurisuuntaista Kemijoen valjastusta. Patoamiseen päättyi pohjoisen rikkaimman lohijoen tarina.

Länsirajalla puhutaan vielä meänkieltä, omaleimaista Lapin murretta, jonka painotukset vaihtelevat kyläkunnittain. Ruotsin puolella tällä kielellä on kirjoitettu jopa romaaneja. Ennen vanhaan lapinkylä jutasi kesäksi kauas Norjaan ja palasi takaisin outamaihin eli metsiin Suomen puolelle talveksi. Nykyisin turistihotellin pihasta lähtee pororaito muutaman kilometrin lenkille vetäen mukanaan englantilaisia turisteja, joille kokemus jää mielen syvyyksiin loppuiäksi, varsinkin jos taivaalla loimuavat kiehtovan kammottavat revontulet.
Yöttömän yön riemut talttuvat valtaviin sääskiparviin, jotka inisevät pohjoisen ihmisten kiusana alkukesästä pitkälle heinäkuun loppuun. Porot nousevat tunturiin räkkää pakoon, lappalainen lähtee soutamaan lohta Tenolle, ei niinkään itselleen vaan turistille, joka maksaa soutumiehelle hyvät rahat pelkästään siitä mahdollisuudesta, että saattaa saada veneen pohjalaudoille potkimaan kymmenkiloisen lohen. Mutta vaikka kalaa ei joesta nousisikaan, pohjoisen juhlapöytään voidaan kattaa poroa, puikulapottua, jälkiruoaksi lapinjuustoa ja hillaa.

Kuusilaakso ja pieni Rutjanlinnan kukkula kiehtovat mieltä myös siinä mielessä, että todennäköisesti näilläkin seuduin on ennen kristinuskon tuloa vaeltanut lappalaisia. Ulkomuseon kota saattaa seistä prikulleen entisellä tuhatvuotisella paikallaan. Niliaittaan on säilötty lihaa ja kalaa. Nyt siinä asustaa pesueineen reviiristään sähisten huolta kantava liito-orava.

 

 

 

Arto Paasilinna (s. 20.4.1942 Kittilässä) on humoristikirjailija, jonka teoksia on käännetty 40 kielelle. Useat niistä ovat saaneet myös elokuvaversion.

 

Aikaisemmin Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat kirjoittaneet
Jaakko Hämeen-Anttila 1/06
Umayya Abu-Hanna 1/06
Juha Hurme 1/06
Markku Heikkilä 3/05
Esko Valtaoja 2/05
Hannu Väisänen 1/05
Hannu Niklander 6/04
Pentti Holappa 5/04
Hanna Hauru 3/04
Maarit Verronen 2/04
Maria Peura 1/04
Hannu Taanila 6/03
Markus Drake 5/03