Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Minun Pohjoiseni, Idän ja lännen välissä, Jaakko Hämeen-Anttila

Aikakauslehti
www-artikkelit

 

Kaltio 1/2006

 

Idän ja lännen välissä

 

Teksti: Jaakko Hämeen-Anttila

 

Yliopisto-opinnot veivät minut 25 vuotta sitten suoraan koulun penkiltä Oulusta Helsinkiin. Työ on myöhemmin kääntänyt katsettani vielä enemmän kohti etelää ja itää, matkat ovat suuntautuneet usein myös länteen. Pohjoinen on jäänyt lapsuuteni ilmansuunnaksi.

 

 

Keskiajan arabialaiset maantieteilijät nimittivät Tanskan salmien pohjoispuolista aluetta "pimeyksien maaksi" (ard az-zulumât), jossa ikuinen sumu ja hämärä kietoivat kaiken syleilyynsä, eikä sivistyneellä ihmisellä ollut asiaa tuon rajan pohjoispuolelle. Ultima Thule alkoi jo Suomen eteläpuolelta.

Nykyaikaisessa Lähi-idän tutkimuksessa suomalaisuus on tavallaan etukin. Euroopan johtavilla sivistysmailla on kullakin oma taustansa: Ranskan ja Englannin historia on monella tavalla liittynyt Lähi-idän historiaan, eivätkä nämä liittymäkohdat suinkaan ole olleet perusluonteeltaan positiivisia. Ristiretket ja siirtomaa-aika ovat nykyään varmasti Lähi-idän asukkaiden vahvimpia muistumia Euroopan johtavista valtioista.

Toisaalta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Yhdysvallat on puuttunut Lähi-idän asioihin hyvinkin suorasukaisesti ja onnistunut siinä samassa sekaantumaan poliittiseen tilanteeseen niin syvälle, että Yhdysvalloista käsin tuntuu olevan hyvin vaikeaa tarkastella Lähi-itää ja sen kulttuureita ilman, että Israelin kysymys tai nykyään niin sanottu terrorismin vastainen sota vääntäisi tarkkailijoiden huomioita suuntaan tai toiseen. Sama pätee jossakin määrin myös Venäjään, joka Neuvostoliittona otti aktiivisesti osaa arabimaailman poliittiseen kehittymiseen.

Suomalaisilla kaikkea tätä painolastia ei juurikaan ole. Olen monet kerrat voinut tyytyväisenä selittää Lähi-idässä oman maani asemaa historiassa: sen sijaan, että olisimme olleet mukana tekemässä ristiretkiä, kolonialisoimassa Lähi-itää tai puuttumassa sen asioihin nykyaikoina, me olemme päin vastoin itsekin kokeneet niin ristiretket kuin kolonialismin – ruotsalaisen tai venäläisen – kohteen näkökulmasta. Tämä pohjoinen ulottuvuus on antanut minulle tavallaan Lähi-idän ja Lännen välissä olevan, puolueettoman tarkkailijan aseman. East is East and West is West, and never the twain shall meet, kuten Kipling aikoinaan sanoi, mutta pohjoinen pääsee kohtaamaan molemmat, niin idän kuin lännenkin.

 

 

 

            Idän ja lännen välissä

            Kaipaus
          
              lähti länteen
            intohimo itään
            ja minä
            jäin idän ja lännen väliin.

            Itä ja länsi
            eivät koskaan kohtaa
            eikä koskaan
            hajaannukseni pääty.

            Mitä voin tehdä?
            Mikä avuksi,
                        auta,
   
                             moittija
            äläkä moiti!

            Huokaukset kohoavat
            syvältä rinnasta
   
                     kyynelet
             
           virtaavat poskilleni.

            Kamelitkin kaipaavat
            kotimaahan
            valittavat kanssani
                        vaivojansa.

            He ovat menneet.
            Elämä
   
                     on kadonnut.
            Hyvästi elämä
            hyvästi
   
                     kärsivällisyys.


(Ibn 'Arabi, islamilainen mystikko, k. 1240. Käännös Jaakko Hämeen-Anttila.
Julkaistu teoksessa
Todellisuuden maailmat –
Runoja ja proosaa islamin mystikoilta
,
Basam Books 2002, s. 286-7) 

Pohjoisuus on samanaikaisesti marginaalisuutta ja tästä marginaalisuudesta aiheutuvaa mahdollisuutta katsella asioita ulkopuolelta. Keskellä ilmiöitä ympäristönsä näkee omasta näkökulmastaan, ulkopuolelta on helpompi tarkastella ilmiötä kokonaisuudessaan, asettumatta itse osaksi sitä.

Sama pätee myös Suomen sisällä. Etelä-Suomen ja pääkaupunkiseudun vilkas kulttuurielämä kääntyy helposti sisäänpäin lämpiäväksi, mikä on joskus näkynyt Helsingin ja Turun kirjallisessa vastakkainasettelussa.

Helsinki on varma omasta johtoasemastaan, turkulaiset nurkkapatriootit julistavat kaupunkinsa todellisen elävän kirjallisuuden keskukseksi, vastakohdaksi pääkaupungin laitostuneelle kirjallisuuselämälle suurten kustantajien siipien suojissa. Ummikkohelsinkiläiset tai -turkulaiset unohtavat helposti sen, että maa ja sen kulttuurielämä jatkuvat pitkälle niin pohjoiseen kuin itäänkin ja että asiat näyttävät eri näkökulmista erilaisilta. Oululainen tausta helpottaa pitämään mielessä sen, että Kehäkolmosen ulkopuolellakin on älyllistä elämää, ja katselemaan asioita ulkopuolisen silmin, jolloin Turun ja Helsingin kiistely alkaa näyttää jotensakin keinotekoiselta ja ahdasmieliseltä.


Pohjoisuus on myös mielentila. Aika usein etelä edustaa minulle lämpöä, seurallisuutta, sivistystä. Lomamatkat suuntautuvat tavallisesti Italiaan, ja työasioissakin niin Iran kuin Syyriakin kutsuvat, ja minut on helppo houkutella kokoukseen tai puhujamatkalle näihin maihin.

Etelä on siis sekin minulle rakas, mutta tavallisesti pohjoinen tuntuu silti enemmän kodilta. Hitaampi elämänrytmi, mietiskelevä asenne, yksinäisyydenkaipuu, kaikki ne liittyvät minulla pohjoiseen, enkä voisi oikein elää kovin pitkään ilman niitä. Etelästä on hyvä palata pohjoiseen, vilkkaasta sosiaalisuudesta rauhoittavaan hiljaisuuteen ja nopeatempoisesta elämästä hitaaseen vakavuuteen. Ehkä siinä on mukana annos hämäläisyyttäkin, yksi muunnelma pohjoisuudesta sekin.

Pohjoinen mielentilana liittyy minulla juuri talveen, ehkä siitäkin syystä, että kesät olen aina viettänyt muualla. Oulun talveen ei juuri voi kuvitella katukahvilaelämää ja kaduilla käyskentelyä eteläeurooppalaiseen tapaan. Talvi tuo mukanaan linnoittautumisen kotiin, omien ajatuksiensa pariin, niin että kavala maailma jää kauas ja elämä hidastuu.

Oulun muuttuminen kiivaasti sykkiväksi informaatioteknologian keskukseksi on minulle vieras ilmiö juuri pohjoisen mielentilan vuoksi. Rahaa se saattaa tuoda kaupungille, mutta samalla se on muuttanut Oulua suuntaan, jota on vaikea katsella oudoksumatta ja tuntematta kaipausta vanhaan Ouluun.


Marginaalin suurimpana vaarana on, että se menettää omaleimaisuutensa. Maantieteelle Suomi ei voi mitään, niin kuin Venäjän tutkijat usein ovat muistuttaneet, ja sama pätee pohjoiseen. Marginaalista on vaikea ponnistaa keskukseen, helpompi on menettää omaleimaisuutensa ja päätyä keskuksen jäljittelijäksi, perässähiihtäjäksi etelän loskaisilla lumilla.

Tämä vaara vaanii myös Suomea kokonaisuudessaan. Ei Helsingistä saada Euroopan kulttuurin keskusta, vaikka kuinka luotaisiin projekteja, jotka tähän tähtäävät. Helsinki on ja pysyy Euroopan marginaalissa, ei meistä koskaan ole kilpailemaan Euroopan johtavien kulttuurikaupunkien kanssa. Ei niin, etteikö tiede ja taide voisi nousta korkealle tasolle. Vikana vain on tuo sijainti ja historiallinen tausta. Eivät lahjakkaimmat englantilaiset ja ranskalaiset tule kilvan täyttämään yliopistojamme, vaikka niissä tarjottaisiin hyvää opetusta ja tutkimus olisi korkealla tasolla. Keskus pysyy keskuksena, marginaali marginaalina.

Jos marginaali ei pääse keskukseksi, sen vahvuutena on nimenomaan ulkopuolisuus ja omaleimaisuus, eikä se voi luopua näistä vaarantamatta koko identiteettiään. Ei Oulun tarvitse muuttua perinnemuseoksi, mutta teknologiahuuma voi sekin osoittautua lyhytnäköiseksi alueen kehityksen kannalta. Mutta kukapa tietää, ehkä Oulun kulttuurielämä voi omalta osaltaan hyötyäkin tilanteesta ja vahvistaa asemiaan pohjoisen keskuksena. Merkkejä tästä on jo näkyvissä, kun Oulu on tuottanut uusia kirjailijoita ja kirjallisuuslehtiä ja teatterista on tullut jo kauan sitten vakiintunut osa oululaista kulttuurielämää. Oulun täytyy vain jatkuvasti määritellä itseään uudelleen, Suomen marginaalina ja pohjoisen keskuksena. Tästä jännitteestä voi hyvin syntyä kiinnostavia ratkaisuja. Samassa tilanteessa Helsinkikin on. Euroopan kartalla se on koko ajan vaarassa pudota karttalehdeltä mutta Suomessa se on keskusta.

Molempien kaupunkien kulttuurielämän täytyy varoa yksisilmäisyyttä, joko itsetyytyväistä myhäilyä alueellisena keskuksena tai katseen suuntaamista yksinomaan ulospäin, isompien keskusten jäljittelyä ilman omaa ääntä.


Työ pitää minua pääkaupunkiseudulla, lomat suuntautuvat harvoin Hämettä pohjoisemmaksi. Silti joskus jään tuntemaan itseni Oulun kulttuurielämästä syrjäytyneeksi oululaiseksi. Pitäisi pitää tarkemmin silmällä pohjoista. Ihan omaksi opiksi ja ylösrakennukseksi.


 

Jaakko Hämeen-Anttila (s. 26.2.1963) on Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori.

Aikaisemmin Minun Pohjoiseni -sarjassa ovat kirjoittaneet
Umayya Abu-Hanna 1/06
Juha Hurme 1/06
Markku Heikkilä 3/05
Esko Valtaoja 2/05
Hannu Väisänen 1/05
Hannu Niklander 6/04
Pentti Holappa 5/04
Hanna Hauru 3/04
Maarit Verronen 2/04
Maria Peura 1/04
Hannu Taanila 6/03
Markus Drake 5/03.