Elintilaa!-kirjoituskilpailu Säännöt ja osallistuminen Raati ja yhteystiedot Atte Kalajoki Kaltio
 
  Atte Kalajoki

Atte Kalajoki:
Kamarineuvoksen aika


Monille oululaisille Atte Bernhard Carolus Kalajoki (entinen Calamnius, 24.7.1914 - 16.9.2004) oli käsite ja instituutio. Lehtimies, kirjailija, muistaja, pakinoitsija, kulttuurivaikuttaja, ikään kuin ´siinä sivussa´ hän oli myös puhuja, opettaja ja Oulun yliopiston apulaissihteerikin vuosina 1964-77.

Tietyllä tavalla hauskaa on, että Kalajoesta tuli pitkän ja toimeliaan elämänsä aikana varsinainen oululaisuuden ikoni. Vaikka hän oli itse vasta ensimmäisen polven oululainen. Nykyihminen ei huomaa tässä mitään outoa, mutta vielä jokunen vuosikymmen sitten oululainen pikkuporvaristo oli äärimmäisen sisäänlämpiävää, itseriittoista ja ennakkoluuloisessa asenteellisuudessaan jopa pahansuopaa. Tähän maailmaan Atte Kalajoki onnistui hyvänhenkisenä ja myönteisenä persoonana kuitenkin kasvamaan ja kiinnittäytymään.

Nuoremman polven edustajan silmissä Atte Kalajoen henkilöön liittyi lähes tarunhohtoisia kytköksiä, kuten sota-ajan toiminta Marsalkka Mannerheimin henkivartiostossa ja kiehtova toiminta nuorena reportterina. Vähän leikillisesti voisi sanoa, että nuoren Atte Kalajoen elämän käänteissä ja toiminnassa oli samoja ihanteellisia piirteitä kuin maailmankuulun sarjakuvahahmon ja seikkailija-lehtimies Tintin hahmossa. Tintti on belgialaisen taiteilija Hergén ennen sotia luoma hahmo ja varmasti monille tuttu. Kalajoki kertoo matkoistaan monissa kirjoissaan matkustaen milloin piispa Franzénin jalanjäljillä, milloin opiskeluaikojensa erikoisimmalla ulkomaanmatkalla – Campo Mussolinin fascistifestivaaleilla 1930-luvun Italiassa.

Kotiseutu ja kotiseutuhenki liitetään myös olennaisina määreinä Kalajoen elämäntyöhön. Hän eli ja asui opiskelu- ja sotavuosia lukuun ottamatta koko elämänsä samassa talossa ja samassa huoneistossa; Oulun keskustan Asunto-osakeyhtiö Puistolan ylimmässä kerroksessa. Hänen valitsemansa elämäntyylikin henkii traditionaalista pysyvyyttä, jollainen on enää harvalle mahdollista. Lapsuudenkoti muuttui ajan saatossa Atte Kalajoen ja hänen Mirjam-puolisonsa perheen kodiksi. Samassa asunnossa on hänen perheestään siis asunut kolme ja varttunut kaksi sukupolvea. 

Atte Kalajoki opiskeli Helsingin yliopistossa Suomen kirjallisuutta ja sieltä hän myös valmistui. Kirjat ja kirjallisuus sopivatkin täydellisesti kokonaiskuvaan, vaikka Kalajoki ryhtyikin täysipainoisesti kirjailijaksi vasta eläkeikäisenä. Sitä ennen hänellä oli jo takanaan mittava ura lehtimiehenä: legendaarisen KAIKU-lehden toimittajana ja kulttuuriaikakausjulkaisu KALTIOn perustajana (1945). Kalajoki ehti työskennellä luonnollisesti muidenkin lehtien kanssa, kuten KALEVA, LIITTO, UUSI SUOMI, POHJOLAN SANOMAT, OULU ja lukemattomat muut. Siinä sivussa hän ehti muuten perustaa myös Pohjois-Suomen ensimmäisen ilmaisjakelulehdenkin 1950-luvulla.

Atte Kalajoessa yhdistyivät monet pitkät linjat ja yhteydet Suomen kulttuuri- ja henkilöhistoriaan. Jo hänen oma sukunsakin Calamnius/Kalajoki loi kytköksen Ruotsinvallan ajan maailmaan ja sitä kautta tuohon kiehtovaan GENEALOGIA SURSILLIANA -teoksen rikkaaseen sukuyhteisöjen maailmaan, johon ei voi olla törmäämättä, mikäli edes hieman syvällisemmin harrastaa historiaa. Calamnius-suvustakin on muututtu moneksi – Atte itse tietysti Kalajoeksi ja hänen isänsä veli Kiannoksi. Siis suureksi Ilmari Kiannoksi itsekseen! Yli kolmesataa vuotta sitten suvusta erkani ruotsalaistunut Kalling-niminen haara, josta tuli sittemmin peräti kreivillinen suku Ruotsin Ritarihuoneelle.

Suuri yleisö kohtasi Atte Kalajoen aatteet ja ajatukset lähinnä pakinoitsijanimimerkki PANUn pienissä täsmäkolumneissa, joissa muistutettiin ihmiskasvoisella tavalla kotiseudun entisistä eläjistä, tapahtumista, taloista ja tarinoista. Näitä pakinatekstejä Kalajoki ehti julkaista omien arvioittensa mukaan ´puolentoista tuhatta´. Atte Kalajoki oli kaikessa perinteisessä, vakaassa suomalaisuudessaan myös eräänlainen edelläkävijä. Hän rummutti ja taisteli ihmisen mittaisen elinympäristön puolesta yrittäen muistuttaa – usein niin turhaan – Oulun vanhojen rakennusten ja niiden muodostamien kokonaisuuksien puolesta. Monet näistä puutalojen puolesta käydyistä taisteluista hävittiin. Vastapuolena olivat milloin ´sosialisoivat teknokraatit´, jotka rakensivat jotain ´Pohjoista DDR:ää´, milloin ´sieluttomat ja ahnaat pikkukapitalistit´. Nämä vaikuttajaryhmät tulivatkin uudistamisvimmassaan sotkeneeksi Oulun kantakaupungin lopullisesti. 

Atte Kalajoen työn arvo ainakin tunnustetaan jokaisessa keskustelussa, jossa ihmetellään noita rakentamisen mullistavia vuosia 1950-90-luvuilla, joihin ehkä joku löytää syvemmänkin syyn. Kulttuurinäkökulmiltaan ja elämänarvoiltaan Atte Kalajoki oli ja pysyi konservatiivisena sinivalkoisen hengen elähdyttämänä suomalaisena. Tämä piirre ei luonnollisestikaan kaikkina aikoina kaikkia miellyttänyt, kuten ei nytkään. Asenteilla on alati taipumus kärjistyä ja kulttuurikeskustelut ovat ajoittain myrskyisiä ja siinä sivussa itse kunkin olisi hyvä muistaa, että jokainen on aina aikansa lapsi. Monimuotoinen ja aidosti demokraattinen yhteiskunta edellyttää ankarasti perusteellista sietokykyä monella tasolla.

Kalajoelle niin tyypillistä, lämmintä perinteellisyyttä ja pitkiä linjoja kuvastaa myös hänen uskollinen suhteensa kesähuvilaan Oulunsalon Varjakassa, jossa hän vietti käytännöllisesti katsoen kaikki elämänsä kesät. Aika toi Atte Kalajoelle ansaittuja tunnustuksia. Sopivin hänen persoonalleen oli eittämättä tuo kamarineuvoksen arvo. Siinä on Ruotsinvallan ajoilta periytyvää, aavistuksen verran romanttista kaikua. Erinäisiä vuosia myöhemmin Kalajoki sai filosofian kunniatohtorin arvon Oulun yliopistolta.  

Atte Kalajoen – kamarineuvoksen – aika oli inhimillisesti ajatellen ihailtavan pitkä. Se kattoi 90 hyvin erilaista kesää aina ensimmäisen maailmansodan syntymisestä Euroopan Unionin ja globaalien uhkakuvien ja korkean teknologian maailmaan. Atte Kalajoki muuten ehti opetella tietokoneen käytön ennen kuin tämän tekstin kirjoittaja, vaikka meillä olikin ikäeroa sentään 49 vuotta...

Kuulostaa vahvasti kliseeltä, mutta kun tieto Kamarineuvoksen kuolemasta syyskuussa 2004 tuli, tuntui se aikakauden lopulta. Kamarineuvoksen Aika päättyi vallattomien syystuulten myötä. Vaiherikas kesien ja talvien sarja suuriruhtinaanmaan vuodenkierroista nykyiseen kasvihuoneilmiöiden aikaan muuttui muistoiksi, joista jokaisella on oma näkemyksensä. Atte Kalajoen kohdalla voi vielä puhua näillä sanankäänteillä, ei enää muiden oululaisten.  


Markus H. Korhonen
FM, Oulu