Etusivu Arkisto Toimitus Haku Tilaus Yhteistyössä Elintilaa!-kirjoituskilpailu In English
 
  Minun pohjoiseni, Anna-Maija Ahokas

Aikakauslehti
www-artikkelit

Minun pohjoiseni

Olin toista kertaa Lapissa. Ahokas oli käynyt vuodesta -69 hiihtämässä Jerismajan ja Pallaksen maisemissa viikolla 16. Tapasimme 1974 viikolla 17 ja jo seuravana  vuonna olin mukana reissussa. Ensimmäinen matkani oli katastrofi. Minut roudattiin Pallaksen päälle kaksi metriä ja kymmenen senttiä pitkät laskettelusukset jalassa. Tuuli puski vasten kasvoja ja heitti ohi mennessään neulanteräviä lumikiteitä poskille. Istuin huipulla ja itkin, kun en uskaltanut laskea alas jonnekin, minne en nähnyt. Lankut jalassa liu'uin persmäkeä alas kuruun ja huusin vihaavani Lappia ja tulevaa miestäni. Kukaan ei kuullut, tuuli pauhasi jokaisen korvissa.

Loukkasin lapinnoitaa sylkemällä kasteessa tarjotun juoman maahan ja oudoksuin kaikkia muka hauskoja juttuja, joita etelän turisteille järjestettiin. Ihmiset olivat toisilleen kulkijoita, joille oli yhteistä vain Pallaksen viikko. Napapiirin ohittamisen jälkeen, ei etelässä saanut puhua tietyistä asioista, sillä se, mitä tapahtui Lapissa, ei ollut tarkoitettu osattomien korville etelässä. Lapinkävijöitä yhdisti liikuttava lojaalisuus. Jokin kumma siinä kuitenkin viehätti, jokin Lapista painui sydämeni pohjalle ja jäi sinne asumaan. Ensimmäisen kerran jälkeen tuli toinen matka, vihkimatka, sen jälkeen kolmas, neljäs ja nyt niitä ei kukaan enää laske.

Ei pisaran pisaraa vettä ja Kitinen niin syvässä jäässä, että minkäänmoisella kairalla ei päässyt jään läpi. Hellan päällä kattilassa sulatettiin lumesta vettä. Sitä piti saada saunan kuumavesisäiliöön niin paljon, että syntyisi kierto ja lumi alkaisi sulaa tukanpesuvedeksi. Edellisen illan polttarihumussa saunottiin ja lotrattiin pönikkä tyhjäksi. Morsian halusi, syystä tai toisesta, välttämättä pestä hiuksensa ennen alttarille menoa.

Vihkiminen oli vasta iltapäivällä, mutta lumisten kattiloiden kanssa touhutessa tuntui, että kello kävi ylinopeutta. Sieltä kairasta, Jumalan selän takaa, Pelkosenniemen vanhasta putkasta, pääsi vain hiihtämällä auratulle tielle ja auton luo. Tie vei Suvannon kylään ja tielle päästäkseen piti varata tunti-pari aikaa ja sieltä kirkolle Pelkosenniemelle vielä tovi. Loma oli lopuillaan, Kaunisvaaran Jukan keittämät kiljut juotu ja auringon värjäämistä naamoista oli tullut liiankin mustia. Jäljellä oli enää viikon kohokohta, naimisiin meno.

Auto parkkeerattiin Pelkosenniemen kirkon viereen ja siinä ulkona vaihdettiin juhlakamppeet päälle. Meillä molemmilla oli samanlainen hääpuku; Mattisen teollisuuden upouudet, sileästä sametista valmistetut ruskeat farkut, ruskea-valkoiset revontulivillapaidat, ruskeat bootsit ja rintapielissä Rovaniemeltä tuotetut ruusut.

Kärkölästä kotoisin oleva nuori pappi oli Savukoskella sijaisena. Ennen vihkimistä hän piti meille sakastissa pitkän ja hartaan nuhdesaarnan. Toki hän oli hyvin tyytyväinen, kun viimeinkin luovuimme syntisestä avoliitostamme. Lopuksi hän kysyi, minkä muotoista sukunimeä olin ajatellut. Ilmoitin ottavani mieheni nimen. Vuonna 1977 ei vielä saanut käyttää pelkästään omaa sukunimeä ja erilaisten kaavakkeiden laatikot eivät olisi kestäneet pitkää oman ja mieheni nimen yhdistelmää.

Prinsessa Ruususen tahdissa marssimme alttarille, kahdentoista, pääosin etelästä Pelkosenniemelle tai Luostolle lomaa viettämään tulleiden ystävien seuratessa kulkuamme. Käsikynkässäni sulhaseni tärisi kuin haavanlehti ja minun, lumesta sulatetulla vedellä pesty, seitsemänkymmentä luvun napakka permanenttini ilakoi vallattomasti saman tärinän tahdissa. Kun sormukset oli vaihdettu ja valat vannottu, astelimme pelokkaina, mutta ikionnellisina ulos kirkosta urkujen pauhatessa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Vanhempia tai sukulaisia kirkossa ei istunut. Tapasin äitini kaksi viikkoa ennen vihkimistä Lahden torilla ja kerroin meneväni naimisiin. Hän oli iloinen päätöksestämme ja alkoi heti suunnitella häitämme. Kun sanoin, että tervetuloa Pelkosenniemelle kahden viikon kuluttua, hän nappasi suunsa viiruksi, kääntyi kannoillaan ja meni menojaan. Ymmärrän nyt, että asian olisi voinut kertoa toisinkin.

Luokkatoverini, Ulkunimen Eeva-Kaisan, äiti kutsui meidät seremonian jälkeen kahville ja kakulle kotiinsa. Kirkonportailla korkattavaksi tarkoitettu suuri kuohuviinipullo jäi avaamatta eikä kertakäyttömukeille tullut käyttöä. Me, Lappiin naitavaksi tulleet etelänihmiset, luulimme onnen huumassa, että koko Pelkosenniemi ottaa osaa suureen päivämme yleisellä liputuksella. Kylä oli yhtä siniristilippumerta Mikael Agricolan kunniaksi, eikä Ahokkaan nuorenparin onneksi.

Kun laitan silmäni kiinni, hiihdän vielä 28 vuoden jälkeenkin, elämäni upeinta latua Suvannon kylästä kämpällemme, jonnekin tietämättömän taipaleen taakse. Pakkasta oli muistaakseni noin 30 astetta, kauneimmat koskaan näkemäni revontulet loimusivat taivaalla ja noitatulia polttavat lappilaiset huusivat onnentoivotuksia, kuultuaan, millä matkalla olimme. Mieheni nosti minut kämpän kynnyksen yli, riisui toppavaatteista ja sanoi, että nyt aukaistaan radio ja vaikka sieltä tulisi uutiset, niin niiden tahdissa tanssitaan. Juuri silloin kuulutettiin, että vuorossa olisi Ragni Malmsten ja Tuulimylly-valssi. Moisen valssin kuulimme uudelleen vasta 25 vuoden päästä, kun Yleisradio ystävällisesti kaivoi sen arkistoistaan ja nauhoitti kasetille hopeahääpäivämme kunniaksi. Eikä se ihan huono valssi olekaan.

Vuosia on siis kulunut ajasta, jolloin minusta tuli lapinhullu. Olen käynyt läpi kaikki lapinhullulle tyypilliset vaiheet: nuorena äitinä pienten lasten kanssa mäessä tai hiihtämässä ainaisen pissahädän tai janon vaaniessa käkkärämäntyjen takana. Olen ollut emäntänä monilla raskailla, mutta niin hauskoilla asiakasmatkoilla, miehen tai ystävättären kanssa kaamosjazzissa, vaeltelemassa ruska-aikaan ja hiihtämässä kevään viimeisillä lumilla.

Ilmatilassa tapahtuu kummia. Aivan kuin kollektiivisesti olisi sovittu, että aivot ja pikkuhousut viskataan lentokoneesta kosmiseen avaruuteen, josta ne sitten paluulennolla kopataan kiinni. Kun univelasta on selvitty, eri kunniallisten ammattien edustajat, elävät siivosti ja nuhteettomasti seuraavaan lomaan saakka, aivoineen ja pikkuhousuineen. Tämä on se monelle tuttu kuva Lapista. Oppirahat jokaisen on toki maksettava ja kyllä bailaajastakin tulee oikea lapinkävijä, kunhan ensin on hiukan kompuroinut.

Elämä on ihmeellinen asia. Se tuo jutun jos toisenkin elettäväksi ja ratkaistavaksi. Enpä arvannut naimareissullani, että Lapista tulisi minulle tärkeä paikka. Sinne tekee mieli palata yhä uudelleen ja uudelleen saamaan voimaa ja rauhaa levottomalle sielulle. Siellä tunturissa kulkiessaan ja hiljaisessa mökissä asustaessaan, ei voi muuta kuin ihmetellä luonnon hiljaisuutta, laajuutta ja suunnatonta kauneutta. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen menin Ensolle töihin. Jos en olisi ihastunut viikolla 16 ruskettuneeseen pomooni, niin saattaa olla, että Lappi koko komeudessaan olisi jäänyt minulta kokematta.

Anna-Maija Ahokas