Timo K. Mukka Pellossa, Teuvo Pakkala Kokkolassa ...

Käykö lahjakkuuksille periferiassa aina kehnosti?


]   T  e  k  s  t   i  :     J  u  s  a     P  e  l  t  o  n  i  e  m  i     -   k  u  v  a   s  s  a    T  e  u  v  o      P  a  k  k  a  l  a ,    k  u  v  a    F. S  u  o  m  e  l  a   [

Timo K. Mukka lähti viimein karkuun Pellon Osuuskaupan vintiltä, mutta ei päässyt Rovaniemen keskussairaalaa pitemmälle. Lupaava arktisen angstin kuvaaja Matti Jama kiskaisi hänkin itsensä irti Tornionjokensa varresta, mutta erehtyi menemään Kuopioon, toiseen periferiaan. Elämä ja tuotanto taittuivat alkumetreille. Tähtitieteilijä Maarit Verronen osasi sentään lähteä kotikaupungistaan juuri oikeaan aikaan ? Helsinkiin, minnepä muualle. Ja totta on ? siellä tähdet näkyvät paremmin.



 Periferiassa ollaan, mutta ehkä on terveellisempää katsella asiaa hiemaan etäämpää. Vuosisadan vaihteessa kirjallinen elämä kuhisi muuallakin kuin Esplanadilla ja Kappelissa. Oulun väärinymmärretty suuruus Teuvo Pakkala joutui kulun päälle, ja vaellusvuosien päätteeksi hän huomasi olevansa epäpätevänä ranskanopettajana Kokkolassa, joka silloinkin oli Oulua vielä pienempi kaupunkimainen taajama.
Epäpätevän ranskanopettajan kohtalo alkoi kiinnostaa sen verran, että tulin kirjoittaneeksi siitä näytelmän. Täältä melkein Tokioon sai ensi-iltansa Kokkolassa viime syksynä. Äkkiähän minulle paljastui, että pikkukaupungissa jos missään on suurmiehiä tungokseen asti. Näytelmässä niitä on kokonaista viisi. Ensimmäinen laatan arvoinen kokkolalainen vuosisadan alussa oli runoilija ja silmälääkäri Ernst Knape, Mannerheimin läntisen armeijan ylilääkäri vuonna 1918.
Sitten tulevat Kokkolan varhaiskapitalismin kolme muskettisoturia eli Pohjanpalojen veljekset. Vanhin veljeksistä, poliittisestikin vainuherkkä Tuomas Pohjanpalo houkutteli kaupunkiin Pakkalan, joka äkkiä huomasi olevansa suurmiehistä pienin.
Aleksis Kiven päivänä 1913 Pakkala kirjoitti kustantajalleen Alvar Renqvistille kirjeen, joka päättyy sanoihin:  "Anteeksi ahdisteluni. Mutta olen täällä yksin". Kirjailijan alakulo ei kuitenkaan ollut pelkkää Kiven merkkipäivälle sovitettua ja kustantajalle esitettyä draamaa. Mukana oli aimo annos itsesuggestiota, jota voisi lajin myöhemmän mestarin mukaan kutsua waltarilaiseksi. Pakkalan itse asia oli pyytää apua lainojensa järjestelyssä. Sen lisäksi hän erehtyy mainitsemaan myös korjailleensa Otavassa jo painovaiheessa olevaa näytelmäänsä Perhejuhla. Rivien välistä hehkuu Pakkalan kirjailijapirun ranstakka. Kirjailijapiru oli vuonna 1912 revennyt irti kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ja sitä kannatti lietsoa.

Kansalliskirjailija  köysikauppiaana
Olisi kumma tietää, että mitä Pakkala ajattelisi tänäänkin Kokkolassa saamastaan huomiosta. Vanhoilla päivillään, kun Pakkalaa vielä vongattiin Limingalta Kokkolaan kyläilemään, hän joutui moneen kertaan toteamaan, ettei suostu enää heittämään edes vettä Kokkolan suuntaan.
Pakkalan kymmenen vuoden hiljaisuus lasketaan alkaneeksi vuodesta 1903, jolloin Pakkalan pääteoksena pidetty romaani Pieni elämäntarina ilmestyi. Pakkala tarttui tuolloin Tuomas Pohjanpalon tarjoamaan köysikauppiaan toimeen jo krooniseksi käyneen rahapulansa vuoksi; toinen yhtä painava ellei painavampikin syy oli tietoinen selänkääntö Helsingin kulttuuripiireille. Oppositioasenne ja kauppamatkustajan rooli yhtyivät Pakkalassa tavalla, joka tuskin miellytti työnantajaa, Suomen Köysitehdasta. Myyntipuuhien sijasta Pakkalan aika kului aikalaisia haukkuessa. Osansa sai Eino Leinon vasta ilmestynyt Helkavirret : "Ihmettelen arvostelijain käsitystä! He, niin kuin heidän runoilijansa, ovat ylen kaukana siitä, mikä on ja vielä eempänä siitä, mitä tulee! ó- En ole ikinä lukenut pintapuolisempaa kuvausta kuin Ylermi, [ylpeä isäntä]."
Einosta Pakkala siirtyi luontevasti Kasimir-veljeen ja lause suorastaan hajoaa kun Pakkala ei löydä sanoja; lopuksi hän tyytyy toteamaan, että Kasimirilta on "kruuveja irti." Yksin Pakkala oli muuallakin kuin Kokkolassa. Vuoden reissaamisen jälkeen veljekset siirsivät hänet konttorin puolelle.
Tämmöinen äkäpussi minulla oli katiskaan takertuneena kun rupesin näytelmääni kyhäämään. On tietysti ikävää, että sellainen näytelmä pääsi syntymään. Toinen elementti oli Kokkolan oma poika Ernst Viktor Knape, joka - sillä välin kun Pakkala myi köysiä -  toimi Uudenkaarlepyyn piirilääkärinä, "Voima"-liiton airuena Pohjanmaalla ja järjesteli aseiden salakuljetusta Saksasta Suomen aktivisteille. Aselaiva John Grafton ajoi karille kun öjalaiset livistivät ja Knape emigroitui hetkeksi Amerikkaan.
Ei siitä tullut historiallista näytelmää, vaan näytelmä kahden luovan henkilön kohtaamisesta muutamassa historiallisessa tilanteessa. Vielä tärkeämpää oli, että kyseiset henkilöt kohtaavat maakunnassa, periferiassa. Pakkala kuului minusta kansalliskirjallisuuteen ja Knape paikalliskirjallisuuden maailmaan.
Knapelle Kokkolan syrjäinen maailma oli paras mahdollinen kirjailijantyön tausta. Pakkala saattoi olla pahimmassa mahdollisessa paikassa kirjailijantyötä ajatellen. Kun näytelmäni Knape palasi Amerikasta Suomeen, hän sanoi olevansa niin hieno mies, ettei tunne enää ketään. Hän erosi vaimostaankin. Sietääkö maakunnallinen kulttuuri vain keskinkertaisuutta? Jos oli uskominen Pakkalaa, että juuri hän on mies, joka kuuluu tulevaisuuteen, dramaturgian laki määräsi, että tarvitaan myös menneisyyden mies. Knape sai alistua sellaiseksi. Oikea Knape sepitteli jälkijättöisiä vaikkakin taitavia runebergiläisiä balladejaan vielä 1920-luvulla, kun ruotsinkielisen modernismin luuta pyyhki jo etelän bulevardeja. Knape taisi ihailla valkoisen armeijan ja sen urotöiden ylistäjäbardia Bertel Gripenbergiä, joka oli ottanut osaa sotaan ratsumiehenä. Mannerheim piti Gripenbergistä ja Knape Mannerheimista, mutta se on toinen tarina. Näytelmän ylöspanoon Kokkolan kaupunginteatterissa kuului kaksi muotokuvajäljennöstä, Nikolai II:n ja Mannerheimin. Nikolai kuului menneisyyteen ja Mannerheim oli uuden suomalaisen tulevaisuuden tekijöitä. Siinä oli oikeastaan koko asetelma kilpistettynä.
Vai oliko?

Kielitaistelusta  kansalaissotaan
Näytelmän toinen tärkeä kysymys liittyy taiteen, vallan ja politiikan törmäykseen, kirjailijan ja mesenaatin, taiteilijan ja taloudellisen eliitin suhteeseen. Mesenaatti on vakio, kirjailija muuttuja. Otetaan verrokiksi Suomen Marsalkka C. G. Mannerheim. Mannerheimista ei olisi koskaan tullut Mannerheimia, elleivät suomalaiset patruunat kuten paperiteollisuuden mies Rudolf Walden, entinen Suomen sotaväen luutnantti, olisi vängällä niin halunneet. Näytelmäänkin piti saada patruuna ja kaupan päälle niitä tuli kolme: Pohjanpalon veljekset Tuomas, Juhani ja Matti. Tämän mahdollisuuden antoi todellisuus.
Pohjanpalot edustivat nousevaa teollisuus- ja talousmahtia Kokkolassa ja yllättävää kyllä Kokkolan patruunat eivät tarvinneet keulakuvaksi sotapäällikköä eivätkä edes poliitikkoa vaan kirjailijan. Pohjanpalon pojilla ei ollut mielessään oikea sota, vaan kielitaistelu. Sekin kyllä oli livetä aseelliseksi vuoden 1918 sisällissodan aikana - ellei sitten vähän livennytkin.
Kielitaistelun johtoon Pakkala oli yhtä hyvä valinta kuin Mannerheim oli aktivisteille, jääkäriliikkeelle ja suojeluskunnille. Mannerheimilla ei ollut paljon menetettävää, koska Venäjä oli ainakin toistaiseksi luhistunut käsiin. Pakkalalla oli jotakin, minkä hän saattoi menettää, nimittäin kruununsa Suomen taiteen kulta-ajan kirjailijana ja sen hän myös menetti. Joutuminen pikkukaupungin kielitaistelujen käsikassaraksi tai panttivangiksi riisti häneltä mahdollisuuden saada tunnustusta. Pakkalasta tuli tarinani Nikolai II ja Knapesta Mannerheim, vaikka teollisuus tällä kertaa olisi halunnut toisin. Näin se Kokkolasta käsin näytti, paikallisella silmällä katsottuna. Historia valitsi periferiassa eri raiteen kuin etelän keskuksessa.
Minkä tarinan? Totuushan on se, että mitään tarinaa ei ollut, paitsi Pakkalan staattinen yksinäisyys keskellä identiteettikriisiä. Pakkala vain koetti pysytellä erossa kirjailijapirustaan, eikä negatiivisia pyrkimyksiä voi näyttämöllä ilmaista. Hankalaa niiden ilmaiseminen oli oikeallekin Pakkalalle, joka pyrki täyttämään tuskaiset hetkensä kulttuurielämän riennoilla. Pakkalan varoventtiili kuitenkin toimi. Aika vilahti, katosi kuin santa sormien välitse. Pohjanpalot ratsastivat noususuhdanteen harjalla ja ajoivat poliittisia päämääriään ilmeisen menestyksekkäästi. Pakkala ei suostunut "osallistumaan" - ei ainakaan kirjailijana. Ei Mukkakaan. Maestro Eino Leino kirjoitti toisella kädellä valmiiksi vanhentunutta uusromantiikkaa ja toisella kädellä poliittisia pakinoita, mutta Pakkala ei kirjoittanut mitään. Toimen mies Knape julkaisi esikoiskokoelmansa Akvareller, erikoistui silmälääkäriksi Tukholmassa ja toimi sitten Helsingin yliopiston silmäklinikan apulaislääkärinä vuosina 1909-11 - ei mitään vapaan kirjailijan hössötyksiä.

Mesenaattiperheen ruumiinavaus
Heti kohta Titanicin upottua Pohjanpalojen emoyhtiö meni konkurssiin vuonna 1913. Se luovutettiin velkojille Sarajevon laukausten saattelemana. Pakkala oli kuusi vuotta aiemmin siirtynyt suomen ja ranskankielen lehtoriksi suomalaiseen yhteiskouluun. Pakkala oli vanhastaan Väinö Auerin sanoin tiedemiesmäisen kiinnostunut lasten ja nuorten ihmisten havainnoitsija, joka hiljaa istuen poltteli ketjussa Armiroa ja teki muistiinpanoja. Ei mikään näytelmäkirjailijan herkkupala. Kokkolalaiset paheksuivat omaan tapaansa Pakkalan opetusmetodeja. Oli valitettavaa, että Pakkala esimerkiksi salli lasten liikkua vapaasti luokkahuoneessa opetuksen aikana. Tärkeä kimmoke hänen tuotantonsa uudelle syttymiselle oli Otavan tarjous ottaa novellikokoelmasta Lapsia toinen painos vuonna 1912 kirjailijan 50-vuotispäivän kunniaksi.
Pakkalalla oli pitkä sytytyslanka, mutta kun se oli palanut loppuun, raketti laukesi. Pakkala ei tyytynyt uusintapainokseen, vaan kirjoitti uusiksi koko roskan. Juhani Siljolle Pakkala selosti lapsinovelliensa perusideaa: "- ne on käsitelty ihmisinä eikä minään bibleots sur la cheminee", takan koristeina. Se oli radikaali näkökulma. Otettuaan vauhtia Pakkala puski kasaan toisenkin, uuden novellikokoelman. Sen nimeksi tuli Pikku ihmisiä. Kolmen sen tekstin raakaversiot olivat ilmestyneet vuosia aiemmin lehdissä. Niiden lisäksi Pakkala sepitti kokoelman helmeksi ja suomalaisen kirjallisuuden kruununjalokiveksi laajan "Veli"-novellin.
Uudestisyntyminen kirjailijana antoi kaiketi oikealle Pakkalalle uutta itsenäisyyden tunnetta suhteessa Pohjanpaloihin. Heistä hän nyt vuosikymmenen oli ollut taloudellisesti riippuvainen. Riippumattomuutta lisäsi Pohjanpalojen vuoden 1913 suuri konkurssi. Epäilemättä Pakkalan muistivihko oli oppilaiden toilailujen lisäksi täyttynyt myös Pohjanpalojen laajan sukukunnan edesottamuksista (Ykspihlajan asunnossa asui parhaimmillaan melkein puolen sataa Pohjanpaloa Juhanin, Tuomaksen ja Matin perheet ja sisarukset mukaan lukien). Novellikokoelmien laukkaan yllyttämä Pakkala jatkoi ydinperheen ruumiinavausta, mutta tällä kertaa farssin hengessä. Lyhyessä ajassa syntyi näytelmä Perhejuhla, jonka juonen pingoituksessa on monia samanlaisia aineksia kuin Pohjanpalojen perheen kohtaloissa. Se näyttää, miten Pakkala reagoi ja resonoi mesenaattiperheeseensä (ei sillä, että hänen omakaan perheensä olisi mitenkään vähemmällä päässyt).
Perhejuhla oli uhkayritys. Sen ajan mollamaijat olisivat varmasti ahistuksissaan katselleet näytelmää, jossa naiset emansipoituivat nopeammin kuin Strindbergillä ja jossa vakaasta evankelisen herätysliikkeen perintöön nojaavasta keskipohjalaisesta perhe- ja sukuyhteisöstä ei jää mitään jäljelle kun kaikki perhejuhlan vieraatkin paljastuvat sisaruksiksi, veljiksi, kadonneiksi äideiksi ja lopuksi patruunan rouva vielä hukuttautuu Länsipuiston suihkukaivoon. Näytelmä jäi keskeneräiseksi eikä sitä koskaan julkaistu saati esitetty.

Syytinkikirjailijan jälkimaine
Järkyttävän intensiivinen luomiskausi katkesi 29.7. 1914, samana päivänä kuin Venäjällä julistettiin yleinen liikekannallepano. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt ja Strangin talosta, jossa Pakkalat asuivat, alkoi tulipalo, joka tuhosi 12 taloa. Näytelmässä palo oli vielä syttynyt Pakkala-reppanan työhuoneesta. Myöhemmin molemmat Pakkalat kertoivat menettäneensä onnettomuudessa "syrjässä olevia käsikirjoituksia, muutamia keskitekoisia novelleja" eli kolmanteen novellikokoelmaan menossa ollutta materiaalia. Pakkalan mukaan tuli ei niitä vienyt, vaan ne katosivat "mylläkän" aikana.Pakkala romahti, hän vaikeni sekä yksityisesti että kirjailijana, molemmilla kanavilla. Vuonna 1915 hän tosin julkaisi vielä näytelmän Meripoikia, mutta sekin oli peräisin vuosien 1912-13 kiihkeältä periodilta. Se ei mennyt tulipalossa hukkaan, sillä huolehtiva perheenisä antoi sen poikansa haltuun turvaan vietäväksi. Kirjailija tiesi, kumpi korjaa kipunoina ilmaan lentävää taloutta paremmin, huvinäytelmä vai muutama maailmankirjallisuuteen kuuluva novelli. Meripoikia ei ollut samanlainen menestys kuin Tukkijoella  ja työ yhteiskoulussa jatkui vielä vuosikausia.
Pakkalalle vapaus koitti kuitenkin vasta 1920, kun yhteislyseo siirtyi valtion kouluksi ja siirtymäajan jälkeen Pakkalaa kiitettiin elämänsä pilaamisesta antamalla hänelle muodollisesti epäpätevänä potkut. Pakkala muutti Liminkaan poikansa luo syytingille, kirjailijaksi hänestä ei enää kumminkaan ollut.
Vuoden 1918 tapahtumat eivät nekään patistaneet Pakkalaa kirjailijantyöhön. Yhteiskunnallinen konfliktiromaani ei ollut hänen alaansa niin ei Mukankaan, joka suunnitteli vuosikaudet suurta yhteiskunnallista Lappi-romaania mutta repäisikin viimeisillä voimillaan Kyyhkyn ja unikon, tarinan miehen ja naisen tuhoisesta kohtaamisesta. Knape kyllä kirjoitteli, hän julkaisi vuonna 1918 agitaationäytelmän nimeltä Midsommar.
Kokkolalaisille Knape oli ylväs herra ja oikea kirjailija, jonka rinnalla Pakkala ja Mukka ovat ikuisia syytinkiläisiä. Nyt Knape on vain nimi kirjallisuushistorian marginaalissa ja syytinkikirjailijoiden pörssiarvo vain kasvaa.
Kansallisuuskirjallisuus törmäsi Kokkolaan Pakkalan Pariisista ostetun klubitakin hahmossa ja sille kävi kehnosti. Tee siitä sitten kirjallisuutta. Nyt alan epäillä, että herrojen Pakkalan ja Knapen keskinäisen kontrastin takana taitaa olla jotain muuta. Että olisin etsinyt jotakin kammottavaa lakia, sosialipsykologista totemipaalua, jonka ympärillä keskinkertaisuus tanssahtelee.
Ja että se janoaa verta.

Kaltion etusivulle