]   E  s  k  o   R  i  e  p  u  l  a ,   L  a  p  i  n   y  l  i  o  p  i  s  t  o  n   r  e  h  t  o  r  i   [
 

Mikä ei ole syötävissä, juotavissa, vaihdettavissa tahi varastettavissa, ei suurelle osalle ihmisiä enää lainkaan ole - arvona eikä muutoinkaan - edes olemassa. Täyttyykö heidän maailmansa tavaroista, kansatulolaskelmista, kaikesta siitä, mitä pitää saada lisää?

Kun syksyn avajaispuheessani esitin toivomuksen, että myös yliopistojen olisi löydettävä tässä ajassa oma itseisarvonsa, joka ei ole markkinoilla ostettavissa, kiirehti sodankyläläinen yleisönosastokirjoittaja jo kyselemään, että "mikä ihmeen itseisarvo?".
"Eikö kaiken tutkinnan, kehittelyn, pidä aina ja ensimmäiseksi olla hyödyllistä ja kannattavaa? Miksi tuottaa käyttökelvotonta tietoa? Sitä lepää tuhansin hyllymetrein jo Suomenkin yliopistojen arkistoissa puhumattakaan vanhojen kulttuurikansojen tallenteista.", hän kirjoitti (Pohjolan Sanomat 10.9.1999).
Asetelma on aikaamme kuvaava ja osoittaa, kuinka syvällä kulttuurissamme aineelliset arvot ovat. Sellaista mikä ei ole syötävissä, juotavissa, vaihdettavissa tahi varastettavissa, ei suurelle osalle ihmisiä enää lainkaan ole - arvona eikä muutoinkaan - edes olemassa. Heidän maailmansa täyttyy tavaroista, kansatulolaskelmista, kaikesta siitä, mitä pitää saada lisää... ja vähän äkkiä!
Puheessani otin yliopistojen rinnalle toisen tuhatvuotisen instituution, kirkon. Piispojen keväällisen julistuksen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta katsoin heijastavan kirkon halua löytää tässä ajassa oma itseisarvonsa. Siinä missä se kirkolla on kristinuskon arvoissa ja sanomassa, yliopistoilla se on totuudellisuuden edistämisessä uuden tiedon avulla eettisesti ja moraalisesti kestävällä tavalla. Ja, kuten totesin, mitä enemmän nämä laitokset ovat kietoutuneet markkinatalouden liekaköyteen sitä vaikeampi niiden on tuoda esille oma itseisarvonsa ja toimia sen pohjalta.
Tällä en tarkoittanut, että yliopistojen tulisi kääntyä uudelleen sisään päin ja linnoittautua omiin norsunluutorneihinsa, vaan paremman tasapainon löytämistä itseohjautuvan vapaan tutkimuksen ja ulkoa ohjatun muun toiminnan kesken. Sillä oman itseisarvonsa löytäminen ei merkitse itsekkyyttä, vaan oman arvon ja aseman tunnistamista yhteisössä.
Vuosikymmenen alun rahoitusleikkausten aikana yliopistot sekä pakotettiin että opetettiin ahneiksi ulkopuolisen rahan hankintaan. Suuren innostuksen merkeissä siihen mentiinkin ja huomattiin, kuinka tuloksellista se oli. Hetkessä leikkaukset oli saatu tätä kautta kompensoitua ja yliopistojen budjetit uudelleen kasvun uralle. Samaan aikaan entistä voimavarakehystä alettiin käyttää uusien markkinaperusteisten tehtävien toteuttamiseen samoin kuin valtion muille viranomaisille aiemmin kuuluneiden kustannusten kattamiseen (posti, tilat, eläkemaksut jne.). Eikä tässä kaikki. Tehokkuuteen vedoten yliopistot sopivat opetusministeriön kanssa lisääntyvien tutkintomäärien tuottamisesta alati alentuvin kustannuksin. - Sanalla sanoen: ulkopuolisen rahan tuoma hurma johti vauhtisokeuteen, jossa ei ole nähty, mihin tällä tiellä lopulta päädytään.
Nyt näyttää pää tulleen vetävän käteen. Kun vuosia 1999-2004 koskevassa koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaehdotuksessa yliopistoilta edellytetään edelleen tutkintomäärien kasvattamista, osallistumista uusiin hankkeisiin ja tehtäviin sekä vielä olemassa olevien voimavarojen uudelleen kohdentamista, yliopistoissa on jo herätty näkemään, miten vapaan tutkimuksen tässä formulassa käy. Tulevalla vuosikymmenellä sille ei näytä enää olevan tilaa Suomen yliopistoissa.
On vaikea nähdä, kuka tätä politiikkaa oikein tahtoo ja ohjaa. Mielestäni ei kukaan. Se on vain ajelehtimista ulkomaisten mallien ja kotimaisten (valtiovarainministeriön) tehokkuusvaatijoiden ristipaineessa. Sitä sokaisee vielä opetusministeriön linjattomuus ylimmän asteen koulutuksen kehittämisessä, kun ei oikein tiedetä, millaisen roolin ammattikorkeakoululaitos sen sisällä itselleen ottaa.
Mutta onko yliopistolla tämän päivän Suomessa omaa itseisarvoaan ja jos on, miten se ilmenee?
Vastaan, että on. Tänä päivänä se näyttäytyy kuitenkin enemmän tutkintojen ja institutionaalisen toiminnan kuin muiden piirteiden kautta. Yliopistojemme tutkintoja ja niiden tuottamaa pätevyyttä ei aseteta missään kyseenalaiseksi, vaan niiden arvo tunnustetaan. Ammattikorkeakoulujen kehittyessä tilanne tulee kuitenkin muuttumaan. Todelliseksi yliopiston itseisarvon pohjaksi silloin jää vapaa tutkimus ja siihen perustuva ylimmän opetuksen taso.
Vapaan tutkimuksen ohella yliopistojen itseisarvo perustuu myös niiden intellektuaaliseen vapauteen, tiedon kansainväliseen tasoon, kriittisyyteen ja yhteiskunnan omana tuntona toimimiseen sekä niiden tutkimusalojen laaja-alaisuuteen.
Näillä ominaisuuksilla varustettu yliopistolaitos säilyttää Suomessakin itseisarvonsa. Jos nämä ominaisuudet siltä riistetään, tahi - niin kuin Suomessa on parasta aikaa tapahtumassa - jos yliopistolaitos itse korvaa ne, vaikkapa taloudellisista syistä, ulkoa tulevilla toimeksiannoilla ja niihin liittyvillä odotuksilla, se menettää itseisarvoaan samalla kun siitä tulee yhteiskunnan muille organisaatioille alisteinen.
Jos näin pääsee laajasti ottaen tapahtumaan, yliopisto lakkaa olemasta yliopisto ja muuttuu vain osaksi ylimmän asteista koulutusjärjestelmää vailla omaa identiteettiään. Yhteiskunnan kannalta  itseisarvonsa menettänyt yliopistolaitos on sananmukaisesti arvoton - siis tarpeeton!
Tässä globalisoituvassa markkinatalouden ja lisääntyvän ulkoisen ohjailun maailmassa erityisesti yliopistojen kyky toimia yhteiskunnallisten ilmiöiden kriitikkona joutuu koetukselle. Täällä nopeiden muutosten Suomessa tämä on näkynyt erityisen selvästi. Kun voimavarat sidotaan muiden asettamia tavoitteita palvelemaan ja yhteiskunnallinen kriittisyys koetaan jopa uhkaksi yliopistojen rahoitukselle, tulokseksi saadaan yhteiskunnallisista asioista vaikeneva yliopistolaitos, jollaiseksi se Suomessa on kuluneen vuosikymmenen aikana muuttunut. Olen kuitenkin varma, että kehityksen dialektiikka huolehtii siitä että ensi vuosikymmenellä tulemme täälläkin näkemään keskustelevan ja kantaa ottavan yliopistolaitoksen.

Kaltion etusivulle