Soile Isokoski, yksi kansainvälisesti menestyneimmistä laulajistamme, on ylpeä saavuttamastaan menestyksestä, sillä se on tullut työn kautta. Kuuluisuus on menestyksen varjopuoli.
- Minähän en ole mikään megakuuluisa. Huomioiminen sinänsä on hienoa, mutta jos koko ajan huomataan, se ei aina ole mukavaa. Usein haluaisin soluttautua ja olla ihan jokamies. Tietysti ulkomailla niin tapahtuukin, mutta on siellä miljoonakaupungeissakin viidakkorummut. Kadulla joku saattaa tulla puhuttelemaan ja kiittämään näytöksestä, se on minusta jo hämmästyttävää. Mielestäni naamioidun silmälasien taakse ihan hyvin, Isokoski toteaa.
Menestyksen hyvänä puolena on, että Isokoski voi valita tulevaisuudessa entistä paremmin, missä ja miten paljon esiintyy. Aikaa jää enemmän Suomessa oloon.
Sitä mistä on kotoisin, Isokoski ei oikein osaa sanoa. Ei kuitenkaan ìjostakin Kuopion takaa", kuten Hannu-Ilari Lampila kirjoitti Helsingin Sanomissa Lappeenrannan laulukilpailuvoiton jälkeen vuonna 1987.
- Isä on kotoisin Keski-Pohjanmaalta, Ylivieskan Raudaskylältä. Mutta isän vanhempia en koskaan oppinut tuntemaan enkä kovin paljon isän puolen sukua.
Isokoski on syntynyt Posiolla, käynyt kansakoulunsa Ylivieskassa ja oppikoulun ja lukion Ruukissa, 50 kilometriä Oulusta etelään. Kauppaopisto oli Raahessa, kanttorin- ja lauluopinnot Kuopiossa. Ja vaikka Isokoski on kirjoilla nykyisin Helsingissä, ura on pitkin maailmaa.
- Se, etten oikein ole kotoisin miltään paikkakunnalta, on ollut hyvä koulu tähän ammattiin.

Perheen vanhoillislestadiolaisesta uskonnosta johtuen Isokosken laulunopiskelun alkutaipaleeseen liittyy hienoista dramatiikkaa: Soile Isokoskestahan ei pitänyt tulla laulajaa ensinkään. Perheen elämään musiikki kuului luontevana osana, mutta laulajan ja esiintyvän taiteilijan ammatti ei ensimmäisenä juolahtanut nuoren Soile Isokosken mieleen.
- Kyllä meillä musisoitiin aina kotona ja minun veljeni, joka on hyvä soittaja, oli ajoittain kesäkanttorinakin. Konserteissa emme käyneet eikä meillä ollut televisiota, mutta radiota kuunneltiin ahkerasti. Levysoitin oli ja minä hankinkin muutamia levyjä. En muista, että klassisen musiikin kuuntelua olisi koskaan rajoitettu. Iskelmiä ja renkutuksia, niitä piti vähän salaa kuunnella.
Valmistuttuaan ylioppilaaksi Ruukin lukiosta vuonna 1975 Soile Isokoski lähti opiskelemaan Raahen Porvari ja Kauppakoulun ylioppilasmerkonomilinjalle.
- En minä siinä vaiheessa musiikkia harkinnut ammattina.
Keväällä 1977 kaksivuotinen kauppaopisto loppui. Paavolan, nykyisen Ruukin, seurakunnan kirkkoherran virasta edellisenä vuonna eläkkeelle jäänyt Sulo-isä oli kuollut tammikuussa. Ehkä perhetilanteesta ja siitä johtuen, että kaupalliset aineet eivät olleet Soilen sydämen asia, kauppaopiston päästötodistus jäi saamatta suorittamattomasta laskentatoimen kokeen vuoksi. Soile teki töitä kunnan koulutoimistossa, postissa ja kaupassa. Ja lauloi.

Isokoski oli aloittanut laulun opiskelun Raahen musiikkiopistossa samaan aikaan kuin opiskelut Porvari ja Kauppakoulussakin. Nuoren laulunopiskelijan kehitys oli nopeaa. Laulunopettaja Sirkka Mattila kertoo, ettei ole liki 30 vuotta kestäneen laulunopettajan uransa aikana tavannut ketään, joka eläytyy ja heittäytyy lauluun yhtä voimakkaasti kuin Isokoski.
- Hän oli poikkeuslahjakkuus, äärettömän nopea omaksumaan ja hyvä matkimaan, mikä on oppimisessa tärkeää. Oppimista nopeutti myös se, että hän oli tunnontarkka, eikä unohtanut mitään oppimastaan seuraavaan tuntiin mennessä, Mattila kertoo.
Laulunopiskeluun kuului myös oopperaohjelmistoa, minkä esittämisestä Isokoski sai Mattilan mukaan moitteita uskonsisariltaan ja -veljiltään. Lestadiolainen maailmankatsomus vierastaa esiintymistä ja itsensä esille laittamista. Mattila kertoo, että ristiriidan takia heillä oli laulutunteja, jossa sekä oppilas että opettaja itkivät. Isokoski muistaa hyvin laulunopiskelunsa ensi vaiheet. Hänen mukaansa surut johtuivat ensisijaisesti isän kuolemasta ja siitä, että perhe oli vasta rakentanut uuden talon ja ottanut velkaa.

Vuonna 1979 Isokoski lähti opiskelemaan kirkkomusiikkia Kuopioon. Seurakuntaa palvelevan kirkkomuusikon ammatti mahtuu paremmin lestadiolaiseen maailmankuvaan kuin esittävän taiteilijan, saati oopperalaulajan, ura.
-Ajattelin, että haluaisin opiskella musiikkia ja pyrin kirkkomusiikkilinjalle. Ilmoitin Sibelius-Akatemian yhteiskokeissa Helsingissä, että haluan Kuopioon, joka tuntui maalaistytölle turvallisemmalta paikalta.
Isokoski valmistui kanttoriksi ja suoritti lauludiplomin keväällä 1984. Laulaminen ja soittaminen olivat tähän saakka olleet opiskelua. Kysymys siitä, miten suhtautua esiintymiseen ja mihin suuntaan jatkaa - kirkkomuusikoksi, laulunopettajaksi vai esiintyväksi taiteilijaksi - oli Isokoskella avoinna. Kesäkuussa 1985 Isokoski aloitti työn Paavolan kanttorina. Erinomaisin arvosanoin suoritettu lauludiplomi antoi mahdollisuuden ensikonsertin pitoon.
- Siinä on juuri se kynnys, jonka minä päätin vaan ylittää. Sain Akatemialta ensikonsertin, jonka pidin kevättalvella 1986. Silloin tunsin, että tässä on minun alueeni, missä minä pystyn ilmaisemaan itseäni, ja silloin myös kypsyi Lappeenrantaan lähtö.

Siitä, miten lestadiolainen yhteisö suhtautui Isokosken uraan, julkisuuteen, televisiossa esiintymisiin, ei Isokoski edelleenkään kovin mielellään kerro, sillä hänen äitinsä ja sisaruksiaan asuu edelleen Ruukissa, keskellä lestadiolaista yhteisöä ja elämänmenoa.
Itse körttiläisessä ympäristössä kasvanut laulunopettaja Mattila kertoo, että Ruukissa käytiin Lappeenrannan laulukilpailujen aikaan kovia keskusteluita, Isokosken erottaminen ja hylkääminen lestadiolaisesta yhteisöstä kummittelivat ihmisten mielissä. Vielä laulukilpailuvoitonkin jälkeen Isokoski oli kertonut Mattilalle tulojuhlissaan Ruukissa, että oopperaa hän ei koskaan tule laulamaan.
- Totta kai tiesin, että kilpailuun lähtö oli vastaan kaikkia vanhoillislestadiolaisuuden periaatteita, mutta tarve esittää musiikkia oli voimakkaampi. Piti itselle selvittää, miltä tuntuu ja mitä omatuntoni siitä sanoo, Isokoski kertoo.

Nykyisin Isokoski viettää suuren osan vuodesta ulkomailla. Viime keväänä hän esiintyi Bonnissa, Touloisessa, Wienissä, Dresdenissä, Pariisissa. Kesällä Wienissä, Berliinissä, Savonlinnassa, Kuhmossa. Syksyn kuluessa hän laulaa Kölnissä, Lutzernissa, Wienissä, Lontoossa, Münchenissä, Brüsselissä... Maailmanpiiri on avartunut Ruukin rauhallisesta jokimaisemasta suurkaupunkien vilskeeseen. Siionin laulujen ja virsien lisäksi tutuiksi ovat tulleet myös ìyläluokan lemmensotkuista" kertovat aariat lurituksineen.
Mikä on maailmaa kiertävän laulajan suhde lestadiolaisuuteen ja kodin arvoihin nyt?
Isokoski kertoo kunnioittavansa kodiltaan saamia arvoja ja seuraa yhä Päivämies-lehteä, mutta jo nuoresta lähtien hän ei ole halunnut ottaa kaikkia asioita valmiiksi annettuina totuuksina.
- Minä pureskelen asioita ja mietin, ja jos mahdollista itse kokeilen. (Lestadiolaisuudessa) on tiettyjä asioita, mitkä eivät nuoruudessanikaan päähäni mahtuneet.
- Kun menin Kuopioon opiskelemaan, joka on körttiläisaluetta, tunsin olevani kotonani siinäkin perinteessä. Kun olen Suomessa, kuuntelen radiosta jumalanpalveluksen. Ehkä on niin, että missä Jumalan sanaa puhtaasti ja pyyteettömästi saarnataan, niin siellä minä tunnen olevani kotona. Ja luterilainen kirkko on hengellinen kotini.

Isokoskelle äidin suku ja äidin kotiseutu Kittilä ovat alkaneet tuntua entistä läheisimmiltä viimeisten vuosien aikana. Muutama vuosi sitten hän rakennutti hirsitalon Kittilään.
- Mökillä olo on vastakohtaa sille, mitä noissa suurkaupunkimiljöissä on. Kun sanotaan, että on maalainen, on maalainen. Kittilässä minä kuulin viime talvena, että kun kerran oot lappalainen, niin oot lappalainen.
- Mulla on sukua siellä paljon äidin puolelta. Ja yks pikkuserkku, mummolakesien paras lapsuuden ystävä, on Tenolla saamelaisen kanssa naimisissa ja en häpeäkseni ole siellä vielä käynyt. Täytyy nyt yrittää korjata se, kun on tuo tukikohta siellä.
Muutamat muusikot on Suomessa liitetty vahvasti maakuntataustoihinsa. Leevi Madetoja Pohjois-Pohjanmaahan ja Toivo Kuula Etelä-Pohjanmaahan. Jorma Panula on leimallisesti myös eteläpohjalainen. Isokoski ei oikein osaa sanoa onko hän keski- pohjois-, peräpohjalainen vai lappilainen. Pohjoissuomalainen hän joka tapauksessa on.
- Pohjalaisuus tai peräpohjalaisuus ja lappilaisuus merkitsevät minulle sitä, miksi ja miten reagoin tiettyihin asioihin, geneettisiä ominaisuuksiani. Lapin ihminen on hirveän suvaitsevainen ja hienotunteinen. Se ei halua sensaationomaisesti tietää kaikkea, mutta on siinä lähellä sitten, jos tarvitaan.
- Niin, minä luulen, että olen luonteeltani sopeutuvainen, pystyn olemaan ja tekemään musiikkia erilaisten ihmisten kanssa, että haluaa olla yksi osa musiikkia eikä kukkona tunkiolla.

Suurin osa Isokosken liedkonserteista ja oopperarooleista on ulkomailla. Häneltä kuluu paljon aikaa matkustamiseen, mikä rasittaa nykyisin entistä enemmän. Tullessaan uuteen kaupunkiin asunnolla on suuri merkitys.
- Minusta on kivaa, jos paikan päällä löydän asunnon, joka on puhdas ja siisti ja aika blankko. Jos siinä ei ole toisen ihmisen muistoja häiritsevän paljon, silloin minä pääsen siihen asettumaan. Seuraavaksi minä lähden lenkille, ottamaan ympäristöstä selvää.
Vaikka toisinaan Isokoskella on matkoillaan mukana norsukokoelmastaan pieni norsu, hän ei varsinaisesti ota haltuun uutta paikkaa omilla tavaroillaan. Uusi asunto tulee kodiksi keittiön kautta, aamukahvien keitolla ja ruoanlaitolla.
- Ravintolassa yksin syöminen on tosi kurjaa. Arjen pienet asiat tuntuvat tärkeiltä ja korostuvat matkoilla ollessa.
Matkasta toipumiseen menee aikaa ja pitkät työrupeamat stressaavat.
- Monesti iän myötä, kun fysiikka remppaa, on tunne, että raahautuu. On pitkän aikaa työtä, ettei ole lomaa, ja on niin stressaantunut, että arjen pienet asiat tökkivät. Alkaa mennä sitten se kuppi yli, että hermostuu...
- Mutta sitten jos musiikki on kunnossa, että sitä tehdään korkealla tasolla tinkimättä ja harjoitellaan, niin adrenaliini ja voimat taas palaavat.
Myös lukeminen auttaa matkoilla. Nyt mukana kulkee Tommy Hellstenin kirja Saat sen mistä luovut.

Yhtenä tärkeimpänä luonteenpiirteenään Isokoski pitää sitä, että osaa olla yksin.
- Tiedän kollegoja, jotka yksinkertaisesti ovat joutuneet lähtemään maailmalta pois koti-ikävän takia.
Laulaja harjoittelee paljon yksin, matkustaa ja viettää aikaansa yksin hotelleissa. Esityksissäkin kaikkien suosionosoitusten keskellä kiteytyy yksinolon paradoksi: onnistuuko, hyväksytäänkö?
Isokoski ei ole perustanut perhettä, hänellä ei ole miestä eikä lapsia. Maksaako Isokoski urastaan kallista hintaa?
- Minun elämäni on mennyt näin. Olin siellä kauppaopistossa ja sitten kuusi vuotta Kuopiossa ja varmaan minä siellä muutamia mahdollisuuksia hassasin. Kai se on tämän ammatin varjopuoli, että tapaan vain laulajia. Ja jos perheessä on kaksi muusikkoa, niin harvoin se onnistuu. Huonoja esimerkkejä kyllä löytyy. Kyllä sen toisen ainakin pitäisi olla normaali.
- Mahdollisuudet on nyt, en voi sanoa että vähemmät, mutta erilaiset. Eletään toivossa. Ja en minä nyt niin sinisilmäisesti ja auvoisesti ajattele, että parisuhdekaan aina olisi ihanteellinen. Ja tämän ammatin myötä jyvät erottuvat akanoista. Kyllä suhde on kovalla koetuksella minun kanssani. Kyllä se aika lailla minun aikatauluehdoillani menisi.
Mutta nyt Isokoski naurahtaa ja sanoo, että yksinolosta puhuminen saa riittää. Hän ei halua kirjetulvaa kotiin, kiitos! Yleisö on täyttänyt salit jo 15 vuotta Isokosken laulaessa, eikä lestadiolainen ystäväpiirikään ole hylännyt.

Minuuttiaikatauluissa elävä Soile Isokoski miettii, voisiko aikaa oppia hallitsemaan. Voisiko ajan kanssa tulla sinuiksi, ei miettisi menneitä eikä surisi tulevaa, olisi hetken lapsi tässä ja nyt. Mutta käytännössä se on vaikeaa, kalenterissa riittää ohjelmaa jo vuoteen 2004 asti ja vuotta 2005 suunnitellaan ja täytetään koko ajan.
- Aika kuluu ja me vanhetaan. Minua harmittaa se, että olen aikataulun ja kellon armoilla. Se minua harmittaa. Mutta minä yritän lomalla sitten pysäyttää kellot ja vain olla. Miten se sanotaan: vieras tulee ajallaan ja talo elää tavallaan.