T e k s t i
: J u s s i V
i l k u n a
j a k u v a
t: L e i l a
L u u k k a
On vuoden pimein päivä 2001. Illalla, kun suljemme silmämme ja sammutamme yölampun, hämärä muuttuu pimeydeksi. Aamulla, kun aukaisemme silmämme, mitä jos emme näkisikään mitään. Kysytään viideltä näkövammaiselta, elävätkö he läpi vuoden pimeydessä, kaamoksessa ja masennuksessa.
Katja Soudunsaari, 26, kaipaa valoa paljon. Hänellä
on perinnöllinen sokeuteen johtava retinitis pigmentosa -sairaus,
jonka vuoksi hän ei ole pienestä pitäen nähnyt hämärässä
mitään. Edelleen hän pystyy näkemään kirkkaassa
valossa.
- Alan syksyllä kauhulla odottaa pimeyttä. Ensin on kuudelta
pimeää, sitten neljältä, kolmelta. Kaipaan hirveästi
valoa.
Hämäräsokeuden lisäksi hänen näkökenttänsä
on kaventunut viime vuosien aikana, mikä vaikeuttaa liikkumista. Varsinkin
pitkä musta syksy on Katjalle hankala, kun ei pysty liikkumaan ulkona.
Kun lumi tulee, on helpompi liikkua. Katja sanoo keksivänsä töissä
tekosyitä, että pääsee hetkeksi ulos lyhyen valoisan
aikana.
- Talvella jämähtää aina neljän seinän
sisälle. Keväällä helpottaa, kun päivät alkavat
pidentyä ja oma toiminta-aika pitenee. Kesä on ihanaa aikaa,
kun on vuorokauden ympäri valoisaa.
Paula Kivelä, 39, näkee edelleen unia väreissä,
vaikka on ollut jo yli 25 vuotta sokea. Paulan toinen silmä sokeutui
leikkauspöydällä 12-vuotiaana, toisesta näkö lähti
tulehduksessa. Paula erottaa vielä juuri ja juuri kirkkaan lampun,
mutta ihmiset ovat hänelle tummia varjoja.
Unissa Paula saattaa uida. Joskus hän on yksin, joskus niissä
on ihmisiä.
- Näen kaikki, ihmisten kasvot, puut. Saatan ajella autolla tai
ratsastaa hevosella. En koskaan kävele unissa sokeana keppi kädessä.
Paulan lempivuodenaikoja ovat kevät ja kesä. - Kun
on valoisaa, olen pirteämpi, toimeliaampi ja tarmokkaampi. Nukuttaa
enemmän, kun on pimeä.
Heidi Oravalla, 23, on lapsuudesta mielikuva väreistä
ja pimeydestä. Hän syntyi keskosena ja hänen silmäpohjansa
vaurioituivat happikaapissa. 10-vuotiaaksi asti hän erotti valot ja
värit ja näki lukea isohkoa tekstiä. Nyt hän ei erota
enää mitään, ei aurinkoakaan. Välillä hän
kuvittelee näkevänsä jotain, eikä ole ihan varma näkeekö
oikeasti. Hän epäilee, että näyt ovat muistikuvia.
Nykyisin Heidi näkee enää vähemmän värejä
unissa, mielikuvat näkyvästä maailmasta alkavat haalistua.
Koska on sokea, ei näe pimeää, mustaa, valkoista, ei mitään.
Asiaa on mahdotonta selittää. Näkevä näkee pimeässä
huoneessa pimeyden. Heidi ei näe pimeää, ei kerta kaikkiaan
mitään. Eikä se ole sama, jos näkevä laittaa silmät
kiinni, sillä silmät kiinnikin luomien läpi tulee valoaistimuksia.
- En koskaan ole masentunut valosta johtuen. Minulla ei ole kaamosmasennusta.
Vähän väsyneempi saatan olla talvella.
- Joskus kesällä, kun on tulossa ukkonen, aistin tummat pilvet.
Sanna Lehtonen, 25, ei pidä kirkkaasta valosta, koska hänen
silmiään rupeaa särkemään. Normaalivalosta hän
pitää, vaikka ei sitä näe. Hän on ollut sokea
koko elämänsä ajan. Hän erottaa hieman kirkkaita valoja,
kohdevalaisimen, auringon, jopa täysikuun suotuisissa olosuhteissa.
Sanna pitää kotona valoja päällä ja kaihtimia
auki, vaikka ei niitä näe. Talvella hän polttaa kynttilöitä
ja olohuoneen tunnelmalliset värivalot ovat tärkeät.
- Valoa pitää olla, mutta se ei saa posottaa. On tylsää
näyttää muille, että elää pimeydessä.
On kuin olisi peiton alla.
Sanna kertoo olevansa enemmän talvi-ihminen. Hämäräihminen.
- Vaikka eilen oli hirveästi pakkasta, tykkäsin kovasti.
Pääseehän aina sisälle glögiä juomaan, kun
alkaa paleltaa. Hellettä ei pääse pakoon.
Sanna kuvailee, että sokeana olo on kuin olisi läpinäkyvässä
tyhjässä astiassa. - On kuin olisin pöntössä.
Ei ole mustaa eikä synkkää. Kirkkaan valon, esimerkiksi
auringon, havaitsen, ja sitten menee taas kansi päälle. Ei sokeus
todellakaan ole mustaa. Me sokeat kuvittelemme oman visuaalisen maailmamme,
vaikka emme olisi koskaan nähneet mitään.
Eila Kaarlelan, 57, maailma ei ole kirkas eikä pimeä. Maailma
ei ole minkään näköinen. Värit ovat hänelle
sanoilla maalatut. Hän on syntymäsokea eikä ole ikinä
nähnyt valon ripaustakaan.
- Jos minä kuvittelen joulukuusta, kaunis tummanvihreä, voisin kuvitella,
että se on sininen tai punainen. Sehän olisi täyttä hölynpölyä.
Vihreää on monenlaista, kirkas vihreä, myrkynvihreä. Minulle
sopii mintunvihreä. En pidä räikeistä väreistä.
Kaikesta tällaisesta voi ottaa selvää, oli näkevä
tai kuka tahansa.
Eila liikkuu unissa samoin kuin hereilläkin, kuulee, haistaa, aistii.
Näkökyky vain puuttuu. - Unimaailmani on hirveän rikas. Se
on tapa purkautua ja päästä tasapainoon.
Kaamos ei vaikuta Eilaan. - Jos on sateista pitkään, masentaa. Mutta
matalapaineella pitää yrittää keksiä kivoja asioita,
pistää vaikka sauna lämmitä.
Eilan mielestä kaunis kuulas talvipäivä on aivan upea, kun
ei ole hirveä vinkka. Kun aurinko rupeaa kevättalvella paistamaan,
ilma tuoksuu. Syystuulesta Eila myös pitää, kun luonto etsiytyy
talvilevolle. Eila tuntee auringon lämpönä. Myös helmikuun
alkupäivien kylmän auringon aistii ilmasta. Ilman kuulaus tuntuu
nenässä ja ihokarvoissa. Lumi nitajaa jalkojen alla.
| Klikkaa - tuloste | jussi.vilkuna@kaltio.fi |  |
| Tulosta artikkeli | Palautetta kirjoittajalle | Kaltion pääsivulle |